Marja Kyllönen: Vainajaiset – kaunokirjallista kauhua Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaassa

Maailma on helvetti. Sekä piinattuina että piruina siinä ovat ihmiset.” Tämä lainaus Schopenhauerilta on mielestäni täydellinen kuvaus Marja Kyllösen Vainajaiset-romaanista. Löysin sen Pirkko Kotirinnan esseestä (HS 10.12.2022), jonka hän kirjoitti 50 vuotta sitten julkaistusta Maja Ekelöfin päiväkirjasta, Siivoojan raportti (Rapport från en skurhink). Luin esseen samoihin aikoihin, kun kuuntelin Vainajaisia. Schopenhauerin lauseet ovat Ekelöfin kirjan mottona.

Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kuresiin, joihin olivat pakahtuneet kuluneet vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silhueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa.”

Aivan ensimmäiseksi on kirjoitettava Vainajaisten kielestä, niin voimakkaasti se kirjaa leimaa. Kyllönen käyttää kirjassa arkaaiselta kuulostavaa kieltä, aivan omanlaistaan, jossa voi kuulla kaikuja murteesta, Kalevalasta ja Kantelettaren rajuista ilmauksista.

Kyllösen kieli on hienoa, mutta sille pitää antaa aikaa ja mahdollisuus. Luin Vainajaisia marraskuussa sen jälkeen, kun se oli nimetty Finlandia-ehdokkaaksi. Minulle Kyllösen teksti oli vaativaa luettavaa, ja kun yritin lukea sitä mahdollisimman nopeasti voidakseni tarttua toiseen Finlandia-ehdokaskirjaan, keskittyminen herpaantui. Vainajaiset alkoikin avautua minulle vasta, kun siirryin kuuntelemaan sitä. Kuunneltuna Kyllösen kieli eli ja vaikutti. Kiitos kuuluu myös kirjan äänilukijalle, Tuija Kososelle.

Kyllösen kielen yhteydessä on mainittu Aleksis Kiven ja Volter Kilven tekstit. Upeita ja omanlaisensa kielen kehittäneitä kertojia he ovat kaikki, mutta Alastalon salissa hyrisee sisällöllisesti niin toisenlaista maailmaa, että Kilpi ei minulle tullut mieleen. Sen sijaan muistin, miten Kiven kieli kurlutti korvissani katsellessani perinteistä Nummisuutarit-esitystä Taaborinvuoren kesäteatterissa. Jotakin samanlaista kurlutusta kuului, kun kuuntelin Vainajaisia.

Kirjan maailma on musta

Vainajaisten tapahtumat sijoittuvat Kainuuseen, kuten kirjailija on kertonut, maalaiskylään joka vuosien myötä kasvaa kiinni kaupunkiin. Tarinan maailma on kylmä ja karu, vain alussa mustan läpi tunkeutuu valoa, nuorta rakkautta ja intohimoa. Karumaan Raunolle kaavaillaan morsiameksi Kylmän talon vanhempaa tytärtä Maire Kustaavaa, mutta nuori miespä ihastuukin toiseen tyttäreen, nuoreen Laimi Inariin. Raunon valinta ja sen aiheuttamat sotkut suututtavat suvun, ja niinpä rakastavaiset joutuvat odottamaan liittonsa täyttymystä. Kun Inari ja Rauno viiden vuoden odottelun jälkeen lopulta saavat toisensa, rakkautta ei enää riitäkään.

Tapahtumat alkavat jostakin 50-60-luvuksi miellettävästä ajanjaksosta ja ulottuvat lähelle nykyaikaa. Vain jokin yksittäinen viittaus palautti mieleeni, että lähempänä omaa aikaamme kirjassa liikutaan. Vanhahtavalta kuulostava kieli ja Karumaan pirtin, siis keittiön, elämä vei ajatukset koko ajan jonnekin mustavalkoiseen aikaan. Tekstiä katkovat lyhyet paikallisuutiset ja viestit, jotka kertovat kylän tapahtumista ja kyläläisten asenteista.

Vainajaisten ulkoasu on Jussi Karjalaisen suunnittelema.

Laimentuneen rakkauden merkiksi Laimiksi muuttunut Inari saa keskenmenon toisensa jälkeen, eikä onni muutenkaan kukoista Karumaan pirtissä.  Laimille lankeaa myös Raunon raihnaisen isoäidin Sylvin hoitaminen. Mitä useammin raskaus menee kesken, sen synkemmäksi muuttuu Laimin mieli. Laimi ei varsinaisesti kaipaa lasta, mutta ympäristön paine vaikuttaa häneenkin. Rauno kaipaa lasta Laimia enemmän, ja kun hän leikittää naapuritalon iloista Herttaa, kyläläisten pahat puheet ympäröivät miehen.

Hertan tarina ja kohtalo ovat ahdistavan tarinan synkintä osuutta. Mielikuvituksessaan elävä, yksinäinen tyttö etsii epätoivoisesti ystävää ja tulee herkkäuskoisuudessaan ja miellyttämisenhalussaan hyväksikäytetyksi.

Kun Laimi sitten parinkymmenen vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin synnyttää lapsen, se tapahtuu metsässä kesken puolukoiden poimimisen. Kohtaus tuo mieleen Kalevalan Marjatan, jonka poika syntyi puolukasta ja löytyi suolta. Mitään Karjalan kuningasta ei Laimin ja Raunon pojasta tule, vaan ilkeä ja paha jo lapsesta lähtien.

Marja Kyllönen tuntuukin haluavan näyttää kaiken sen pahan, mitä ihmisissä ja ihmisyhteisöissä kytee. Laimin pahuus tai ehkä paremminkin sairaus pääsee irti öisin, yhteisön pahuus purkautuu ilkeinä puheina ja leimaamisena.

Uusimaa-lehden haastattelussa kirjailija onkin sanonut: ”Kirjoittaminen on, kuin soutaisi sumuisella järvellä ja usvasta alkaisi hahmottua erilaisia kuvia, joista osa kutsuu puoleensa ja osa etääntyy. Vainajaisissa pahuus on kaiken läpäisevä teema, joka lietsoo tarinassa esiin erilaisia ilmenemismuotojaan.” (Uusimaa/Tanja Kuisma, 31.12.2022)

Syntymätön kuollut

Jos Kyllösen kieli on omaleimaista, kaunokirjallisesti nerokas on myös kirjan kertojaratkaisu. Vainajaisten minä, jonka ajatuspuhe on kirjassa sekä e-kirjassa merkitty puolilihavana, on sikiö, Laimin ja Raunon ensimmäinen syntymätön lapsi.

Olen nyljetty, nahaton kuu ja selkäpii, halkaistu ydinluu, ja minun tuskani on paljas, pohjaton. Niin minä jään kiertämään mierolle maata kuin kohteeton, kohtuuton kaiku ja kohtu täynnä tyhjää, kohtalo ontta ammollaan, ja hajoan valoon, urkenen silmäksi ikuisuuteen ja olen valvova kaikkien sisästä, kaikista i’istä ja silmistä heitä.”

Kertojakin on paha, viekottelee Hertan uskomaan, että hän on vihdoinkin löytänyt ystävän. Syntymätön on vähintään yhtä julma, kiusanhenki suorastaan, kuin se maailma, jota hän omasta olomuodostaan valvoo.

Ja siitä hornansilmästä minä, yksin minä! tulen valituksi, ja revontulet lyövät läpi taivaittentakaisen, neulahampaat kirraavat kiinni ja kiskovat minut ilmi tyhjän syöveristä, kuun nurealta puolen, ja minä paiskaudun aastaikojen  halki, tulen toteen ja menen kesken ennen kuin olen ehtinyt kehjetä lihaksi, pullavaksi lupaukseksi, jota rinnalla ravitaan ja sydämen syrjällä vaalitaan, ja minun maltoni lahoaa, alkuni raukeaa ja hera valuu sulaverenä pitkin äitini reisiä, karmii kinttuja kirein kynsin, hampain, neulasin.

Kaunokirjallista kauhua

Mitä pidemmälle tarinassa etenin, sen enemmän se alkoi minusta muistuttaa kauhukertomusta. Kertojaratkaisu on merkittävin tarinan kauhuelementti, mutta viimeistään Laimin ja Raunon pojan, Veikon syntymä ja se, mikä pojasta paljastuu, tuo mieleen kauhuelokuvat.

Vainajaiset kylmäsi, ahdistikin, ja pidin välillä pitkän tauon kuuntelemisessa. Kesken en kuitenkaan halunnut enkä voinut kirjaa jättää. Hämmennys on ehkä osuvin ilmaisu sille, mitä kuuntelun jälkeen koin. Kuunnellessa koin myös puistatusta, jopa inhoa, niin paljon epämiellyttävää tapahtumissa oli. Pahuus ja mustuus vyöryi yli.

Niinpä en pystynyt antamaan Vainajaisille tähtiä. Kaunokirjallisista ansioista niitä olisi pitänyt olla vähintään neljä ja enemmän, mutta tarinan herättämien negatiivisten tunteiden takia tuntui mahdottomalta antaa kirjalle useita suositustähtiä. Silti toivon, että mahdollisimman moni lukee tai kuuntelee kirjan. Kirjaa kuuntelevien suosittelen vähintään vilkaisemaan e-kirjan tekstiä, josta näkee millä tavoin kertojaminän osuus lomittuu muuhun tekstiin.

Vainajaiset oli vuoden 2022 Finlandia-palkintoehdokkaana ja nyt se on myös Runeberg-palkinnon ehdokkaana. Palkinnon saaja ratkeaa 5.2.2023.

Marja Kyllösen kuva Annina Manninen.

Marja Kyllönen palkittiin esikoisteoksestaan Lyijyuuma (WSOY) Helsingin Sanomien esikoispalkinnolla vuonna 1997. Hänen toinen romaaninsa Rikot (WSOY, 2001) ilmestyi neljä vuotta myöhemmin, mutta sitten seurasi yli 20 vuoden tauko, josta kirjailija on kertonut useissa haastatteluissa. Hänen kustannustoimittajansa WSOY:ssä jäi eläkkeelle eikä seuraaja nähnyt nyt Teoksen Vainajaisina julkaisemassa käsikirjoituksessa sen ansioita.  Tämä oli kirjailijalle järkytys ja ”mykisti” hänet kirjailijana vuosikymmeniksi. Julkaisutauon aikana hän kirjoitti Ylelle Äänetön osakas -nimisen kuunnelman.

  • Marja Kyllönen: Vainajaiset
  • Teos, 2022
  • 349 s./10 t 39 min.
  • Äänikirjan lukee Tuija Kosonen
Kommentit
  1. Jane / Kirjan jos toisenkin
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  2. Amma
    • Avatar photo Airi Vilhunen

Kommentoi