Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista

Pohjois-Irlannin konflikti pysyi suomalaistenkin lehtien ulkomaan uutisotsikoissa vuosikymmenten ajan. ”Mitä mieltä olet Pohjois-Irlannin kysymyksestä?” kysyimme ensin vakavissamme ystäväpiirin kokoontuessa, mutta koska siihen oli vaikea tai mahdoton vastata, kysymys muuttui retoriseksi. Pitkittyessään kriisin perimmäiset syyt alkoivat hämärtyä. Se tiedettiin, että uskontoryhmät olivat vastakkain ja taustalla oli myös sosiaalinen eriarvoisuus, mutta silti oli vaikea ymmärtää, miksi terroriteot ja yhteenotot jatkuivat vuodesta toiseen. Karseaa tunnustaa, mutta lopulta ”Mitä mieltä muuten olet Pohjois-Irlannin kysymyksestä” muuttui vitsiksi, joka heitettiin, kun keskusteluun tuli hiljainen hetki.

New Yorker -lehden toimittaja ja tietokirjailija Patrick Radden Keefen teos Älä sano mitään on tervetullutta ja suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka joskus ovat joutuneet miettimään, mitä mieltä ovat Pohjois-Irlannin kysymyksestä. Neljä ja puolisataa sivua (viitteineen 100 sivua enemmän) Pohjois-Irlannista voi tuntua 2020-luvulla, kun kriisi ei enää ole akuutti, epäkiinnostavalta, mutta Älä sano mitään on kaikkea muuta. Se on helppolukuinen ja mukaansatempaava, kirjaa lukee kuin romaania, dekkaria paremminkin. Älä sano mitään lähestyy aihettaan kuin true crime -teos. Radden Keefe määrittelee itse kirjansa kertovaksi tietokirjallisuudeksi.

The Troubles

Pohjois-Irlannin katolisten ja protestanttien välinen vihanpito ja erityisesti katolisen kansanosan katkeruus brittihallintoa kohtaan juontaa kaukaa. Irlannin itsenäistyessä 1923 saaren pohjoisosa jäi osaksi Yhdistyneitä kuningaskuntia, toisin kuin alueella vähemmistönä olleet katoliset olisivat halunneet. Alueen protestantit halusivat jäädä osaksi Britanniaa.

1960-luvun lopulla katoliset alkoivat vaatia tasavertaisia oikeuksia protentanttien kanssa, ja katolisten ja protestanttien yhteenottoja rauhoittamaan alueelle lähetettiin brittiarmeijan sotilaita. Tästä käynnistyi väkivaltaisuuksien ja terroritekojen sarja, lähes sisällissotaa muistuttava puolisotilaallisten joukkojen yhteenottojen aikakausi, jota kutsutaan nimellä The Troubles. Vuosien 1968 – 1998 välillä taisteluissa ja yhteenotoissa kuoli arviolta 3500 henkeä. Haavoittuneita oli monin verroin enemmän ja vielä enemmän niitä, joiden elämään levottomuuksien aika vaikutti.

Radden Keefe on tehnyt neljän vuoden tutkimustyön kirjaa varten, seitsemän matkaa Pohjois-Irlantiin ja yli sata henkilöhaastattelua. Moni pyydetyistä kuitenkin kieltäytyi. He kokivat puhuminen yhä vaarallisena. Älä puhu mitään -mentaliteetti, pelko ja ahdistus ulottuu tähänkin päivään, vaikka The Troubles -ajasta ja tapahtumista on kulunut jo vuosikymmeniä.

Patrick Radden Keefellä on irlantilaiset sukujuuret, kuten niin monella yhdysvaltalaisella, mutta mikään Irlanti-aktivisti hän ei ole. Kuva Phil Montgomery.

Tositarina murhasta

Kirjan tarina alkaa 38-vuotiaan Jean McConvillen kaappauksella kodistaan Belfastissa vuonna 1972. Nainen on leski ja 10 lapsen äiti, ja perhe asui Länsi-Belfastin Divis Flats -nimisellä massiivisten vuokratalojen alueella. Joukko miehiä ja naisia tunkeutui perheen asuntoon ja vei Jean McConvillen eikä hän sen jälkeen enää palannut kotiin. Läpi kirjan seurataan ja selvitetään Jean McConvillen ja myös hänen lastensa kohtaloa.

Kirja vilisee nimiä ja välillä kaipasin henkilöluetteloa muistaakseni, kuka olikaan kuka tai mikä. Jean McConvillen lisäksi keskeiseksi henkilöksi kirjassa nousee Dolours Price, yksi kuuluisimmista IRA:n terroristeista, joka yhdessä siskonsa Marian Pricen kanssa oli mukana vuonna 1973 Lontoossa tehdyissä, tuhoisissa autopommi-iskuissa. Vankilaan joutunut Dolours Price oli yksi näkyvistä nälkälakkolaisista ja myöhemmin naimisissa tunnetun irlantilaisen näyttelijän Stephen Rean kanssa. Hänet muistetaan mm. The Troubles -aikaan sijoittuvasta Crying Game -elokuvasta.

Kirjan kansikuvassa tuijottavat nuoren Dolours Pricen silmät.

Kolmas keskeinen henkilö on Gerry Adams, IRA:n, Irlannin tasavaltalaisarmeijan johtohenkilö, joka myöhemmin kielsi olleensa päättämässä terroriteoista ja väkivaltaisuuksista. Adams on tarinan pahis. Radden Keefe pysyy kirjailijana neutraalina mutta korostaa sitä, miten Adamsiin suhtauduttiin liikkeen myyjänä ja petturina.

Adamsin vastakohtana kirjassa on toinen IRA-aktivisti Brendan Hughes, 13 vuotta vankilassa istunut tasavaltalaisikoni ja nälkälakkoilija. Hän ja Adams olivat ystäviä ja taistelijatovereita, Adams strategi ja Hughes toimeenpanija. Miesten tiet kuitenkin erkanivat. Gerry Adamsista tuli poliitikko, IRA:n poliittisena siipenä pidetyn Sinn Féin -puolueen monivuotinen puheenjohtaja ja Irlannin alahuoneen jäsen. Brendan Hughes päätyi alkoholisoituneeksi, varattomaksi ja katkeroituneeksi, nälkälakkojen runtelemaksi mieheksi, joka purki tuntojaan Radden Keefen haastatteluissa.

Väkivalta sairastuttaa yhteisön

Älä sano mitään -teoksen näkökulma on Pohjois-Irlannin tasavaltalaisissa ja IRA:n eri ryhmittymien toiminnassa. Kirjoittaja toteaa kirjan lopussa, että hän on ”päättänyt kertoa juuri tämän nimenomaisen tarinan, joten monia tärkeitä puolia Pohjois-Irlannin levottomuuksista jää käsittelemättä. Kirjassa ei puhuta lainkaan lojalistien tekemästä terrorista, vain yhden esimerkin mainitakseni.” Jäinkin kaipaamaan jonkinlaista osuutta, jossa olisi enemmän valotettu konfliktin kokonaisuutta. Tähänkin toiveeseen kirjailija vastaa ja kehottaa tutustumaan johonkin monista Pohjois-Irlannin konfliktia laajemmin käsittelevistä ”erinomaisista kirjoista”.

Älä sano mitään kuvaa myös yhteisöä ja sitä, miten levottomuudet vaikuttivat Pohjois-Irlannin katoliseen väestönosaan.. Vuonna 2018 Booker-palkinnon voitti Anna Burnsin Milkman (suomeksi Maitomies, Docendo 2019), josta kirjoitin blogiimme. Maitomies kuvaa fiktiona, mutta vahvasti todellisuuteen ja myös kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen samaa aikaa ja tapahtumia kuin Älä puhu mitään: miten ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään, meihin ja heihin, ja miten väkivalta ja epäluuloisuus sairastuttaa. Miten puolisotilaalliset joukot, brittisotilaat ja poliisi hallitsivat yhteisöä pelolla ja väkivallalla.

Myös Radden Keefe kuvaa, miten epäluuloa, kyttäystä ja salailua oli joka puolella. Vasikat ja tiedonantajat, tai sellaisiksi epäillyt olivat osa sairasta yhteisöä. Tästä oli kyse myös Jean McConvillen kohtalossa.

Nälkälakkolaiset

Yhteisö tarvitsee liimakseen sankarinsa ja marttyyrinsä. Vankilassa nälkälakon aloittaneet IRA-aktivistit, joihin Pricen sisaruksetkin kuuluivat, saivat paljon huomiota ja medianäkyvyyttä myös Pohjois-Irlannin ulkopuolella. Vuonna 1981 nälkälakon seurauksena menehtyi ensimmäinen uhri. Lukuisista vetoomuksista huolimatta silloinen pääministeri Margaret Thatcher ei ollut suostunut lakkoilijoiden vaatimuksiin.

Bobby Sands ei koskaan saapunut sairaalaan. Hän kuoli viides toukokuuta vuonna 1981. Oli hänen nälkälakkonsa kuudeskymmeneskuudes päivä, ja aivan kuten Terence MacSwineyn kuolema kuusi vuosikymmentä aiemmin, tapaus nousi otsikoihin ympäri maailman. Gerry Adams totesi myöhemmin, että Sandsin kuolemalla oli ”suurempi kansainvälinen vaikutus kuin millään muulla tapahtumalla Irlannissa minun elinaikanani”. Satatuhatta ihmistä seurasi Belfastin kaduilla, kun Bobby Sandsin arkkua kannettiin hautausmaalle. Irlannissa rajan molemmin puolin tasavaltalaisaate sai valtavasti lisää kannatusta. Thatcher ei osoittanut katumusta tiukan linjan vetämisestä. ”Herra Sands oli tuomittu rikollinen”, hän totesi tämän kuoleman jälkeen. ”Hän päätti itse omasta kuolemastaan. Se oli valinta, jota hänen edustamansa järjestö ei antanut lukuisten uhriensa tehdä.”

Muraali, jolla muistetaan vuoden 1981 nälkälakkolaisia.

Näyttävät hautajaiset olivat osa yhteisön ”liimaa” ja tärkeitä IRA:lle. Gerry Adamsia syytettiin Bobby Sandsin uhraamisesta, jotta Sinn Féinin kannatus nousisi vaaleissa. Silti tai juuri siksi hänkin osallistui näyttävästi hautajaisiin.

Kaikki jo historiaa?

Pitkänäperjantaina vuonna 1998 solmittiin vihdoin Pohjois-Irlannin rauhansopimus. Keskeisiä neuvotteluissa olivat Britannian silloinen pääministeri Tony Blair, Sinn Féiniä edustanut Gerry Adams ja pääneuvottelija, amerikkalainen George Mitchell. Suomalainen poliitikko ja valtioneuvos Harri Holkeri oli muuten yksi ns. Mitchellin-komission jäsen, mutta näin yksityiskohtaisia tietoja kirjassa ei mainita. Yksittäiset väkivaltaisuudet ovat jatkuneet rauhansopimuksen solmimisen jälkeenkin.

Onko Pohjois-Irlannin kysymys nyt ratkaistu? Näin Brendan Keefe kuvaa Belfastia kaksikymmnetä vuotta rauhansopimuksen solmimisen jälkeen:

Belfastin keskustassa oli kuitenkin kuhinaa, se vaikutti lähes kosmopoliittiselta. [- -]Turisteille järjestettiin jopa suosittuja Troubles Tour –nimisiä kiertoajeluja, joissa entiset taistelijat kyyditsivät ihmisiä vaarallisten vuosien keskeisille paikoille ja esittelivät lukemattomia muraaleja ja niihin tallennettuja kuuluisia taisteluja, marttyyreita ja asemiehiä. Näin Pohjois-Irlannin konflikti saatiin näyttämään kaukaiselta historialta.
    Todellisuudessa suurin osa kaupungin asukkaista asui edelleen samaan uskontoon kuuluvien suosimalla asuinalueella, ja yli 90 prosenttia pohjois-irlantilaisista lapsista kävi tietylle uskontokunnalle tarkoitettua peruskoulua. Joissain osissa Belfastia bussipysäkit oli epävirallisesti määritelty joko katolisiksi tai protestanttisiksi, ja ihmiset kävelivät ylimääräisen korttelinvälin tai kaksi päästäkseen pysäkille, jolla ei ollut vaaraa joutua häirityksi.”

Älä sano mitään (Say Nothing) ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2019, ja sen jälkeen Patrick Radden Keefe on vuonna 2021 julkaissut tietokirjan Empire of Pain. Teos kertoo Sacklerin suvusta ja siitä, miten suvun omistama lääkeyhtiö on keskeisesti vaikuttanut Yhdysvaltojen opiodikriisiin. Gummerus julkaisee kirjan maaliskuussa suomeksi nimellä Kivun valtakunta. Suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella.

  • Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista.
  • Gummerus, 2022
  • Alkuperäisteos Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland, 2019
  • Suomentanut Maija Heikinheimo.
  • Äänikirja löytyy englanniksi ja ruotsiksi, ei suomeksi.

Rating: 4 out of 5.

Tässä vielä linkki juttuuni Anna Burnsin Maitomiehes: Booker-voittajassa väkivalta ja epäluulot myrkyttävät yhteisön ja yksilön

Kommentit
  1. Jonna / Kirjakaapin kummitus
    • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Avatar photo Airi Vilhunen
  2. Eija Kontio
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  3. Marika Oksa
    • Avatar photo Airi Vilhunen

Kommentoi