Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä

Peter Sandström on tarinoilleen ja tyylilleen uskollinen myös uusimmassa romaanissaan Ison vaaleen viimeinen kesä (Den stora blondinens sista sommar): lempeä surumielisyys, huumorin pilkahdukset, yksityiskohtien tarkka kuvailu, hitunen absurdia mukana. Mutta yksi asia on toisin: päähenkilöä ei enää olekaan nimetty Peter Sandströmiksi tai Peter S:ksi. Mihin ’Peter Sandström’ on kadonnut?

Haastattelin Peter Sandströmiä podcastiimme hänen edellisen kirjansa Rakkaus on kesy eläin ilmestyttyä. Haastattelussa hän kertoi, miksi hänen romaaniensa päähenkilöt ovat samannimisiä kuin kirjailija itse. Jo hänen ensimmäisessä kirjassaan, novellikokoelmassa Plebejerna  (Schildt, 1998) on kertomus Sandström-nimisestä miehestä ja hänen pojastaan, jonka nimi on Virtanen. ”Se on minulle tapa huijata itseäni kirjoittamaan. Kun käytän materiaalia omasta elämästäni, se on tärkeää minulle, ja ajattelen, että se on silloin tärkeää myös lukijoille.” Sandström kertoo kuitenkin olevansa hyvä valehtelemaan eli kaikki kirjoissa ’Peter Sandströmille’ tapahtuva ei ole jotakin todellisuudessa hänelle itselleen tapahtunutta.

  • Käy kuuntelemassa podcast tämän linkin kautta Soundcloudissa: (KLIK).

Ei ’Peter Sandström’ ole kadonnut uusimmastakaan romaanista. Kirjan minä on monin tavoin samanlainen kuin aikaisempien romaanien päähenkilöt. Hän on reilusti keski-ikäinen, nyt jo ikääntyvä, asuu Turussa, hänellä on kaksi lasta, joista tytär Bonnie on muuttamassa pois kotoa ja lähtemässä opiskelemaan ulkomaille. Mies tyhjentää vanhempiensa kotitaloa pohjanmaalaisessa pikkukaupungissa ja muistelee nuoruutensa kesää Helsingissä ja ensirakkauttaan. Nimeä päähenkilö ei saa ollenkaan, ainoastaan maininnan, että häntä koulussa kutsuttiin Isoksi vaaleeksi.

Yksin ja eksyksissä

Luopuminen ja vanhempien kuoltua oman matkanpään häämöttäminen ovat kirjan teemoja. Bonnie-tytär on minälle rakas ja hänen etääntymisensä surettaa. Äitikin on ollut hänelle, ”äidin pojalle”, rakas ja tärkeä, ja lapsuuden kodin tyhjentämisessä on lopullisuuden tuntua. Pitkin pihaa lojuvia tavaroita hakemaan tullut mies haluaa mukaansa äidin puuhellan. Kun hella irrotetaan seinästä, minä vertaa sitä sydämen irrottamiseen ruumiista.

Muistin, miten äiti oli seissyt hellan ääressä, vuosi vuodelta kumaraisempana mutta aina silitetty esiliina yllään ja panta hiuksissa. Miten hän oli hämmentänyt kattiloita, suolannut herneitä ja perunoita, kääntänyt lettuja ilmassa. Hella oli ollut kylmänä jo pitkään, mutta levyihin oli tallentunut jälkiä siitä mikä oli mennyt eikä koskaan palaisi.”

Ruotsinkielisen alkuteoksen kuva Schilds & Söderström.

Kirjan tähän hetkeen, tyttären lähdön valmisteluun ja lapsuudenkodin tyhjennykseen, leikkautuu jakso minäkertojan nuoruudesta, ensin kouluvuosilta ja sitten Helsingistä, jossa minä on aloittanut opiskelut. Koululaisena hän viihtyy paremmin äidin kanssa televisiota katsomassa kuin kaveriporukassa, ja ulkopuoliseksi hän itsensä tuntee opiskelukaupungissa. Kämppäkavereidenkaan kanssa ei montaa sanaa vaihdeta. Hän on jäänyt kesäksi Helsinkiin, asuu sisarensa asunnossa Vallilassa ja työskentelee ikkunanpesijänä. Opiskelutalvena on alkanut suhde Limoneen, ja hetken nuori mies on ehtinyt iloita ajatuksesta, että hänestä tulee isä. ”Se siitä nyssitte”, Limone oli kuitenkin sanonut ja sitten lähtenyt kesäksi kotiseudulle Pohjanmaalle. Minäkertoja kaipaa rakastettua ja odottaa tämän puhelua.

Sandströmillä on taito kuvata arjen pieniä asioita niin, että niihin latautuu merkityksiä ja tunnetta. Hän kuvaa puhelinvastaajan ja päähenkilön siihen kohdistamat odotukset niin, että kohtaukset sekä hymyilyttävät että kääntävät lukijan sydämen toisinpäin. Voi, kunpa Limone jättäisi yksinäiselle 19-vuotiaalle edes yhden viestin.

Koskettavasti Sandström kuvaa myös minän ja hänen kanssaan työskentelevän Virtasen työtoveruuden kehittymistä. Kontulassa asuva suomenkielinen Virtanen kutsuu opiskelijapoikaa maisteriksi ja tuo tälle yllättäen Gösta Ågrenin runon ruotsiksi kirjoitettuna.

Virtanen sanoi, että saisin pitää runon. Minä nyökkäsin ja panin paperin mokkatakkini taskuun. Hiljaisuuden vallitessa me täytimme ämpärimme, otimme rätit ja suuntasimme hissille. Hetken minusta tuntui kuin olisin voinut jatkaa ikkunoiden pesemistä loppuelämäni. Ruumiillisessa työssä oli kauneutta, jota en voisi koskaan tavoittaa kuivan asiallisissa lehtiteksteissäni, sanoissa ja lauseissa, jotka olivat yhtenä päivänä uutisia ja seuraavana unohdettuja. Ajattelin, että tämä työ, ikkunoiden pesu, oli vähän kuin runojen luomista; likaa kaavittiin pois, kunnes lasista tuli niin puhdas ettei sitä voinut erottaa silmällä. Se oli olemassa mutta näkymättömänä. Sen tehtävä oli runouden lailla päästää valo lävitseen.”

AUTOfiktiota

Alkuun Ison vaaleen viimeinen kesä -romaanin osat tuntuivat erillisiltä ja ehdin ajatella tämän kirjan olevan enemmän kuin novellikokoelma, joita Sandström on myös julkaissut. Osista syntyy kuitenkin kokonaisuus ja palat liittyvät toisiinsa, eivät alleviivaten, vaan jättäen lukijalle mahdollisuuden oivaltaa, miten kipeä nuoruuden muisto ja tyttären muutto ovat yhtä jatkumoa, elämää.

Sandström varioi kirjoissaan ikään kuin samaa tarinaa, ja tämän kirjoitan positiivisena asiana, sillä en kyllästy lukemaan näitä tarinoita. Jokainen kirjoista tuo lukijan pohdittavaksi jonkun uuden näkökulman, myös omaan elämään. Muistelin, miten riipaisevalta ja lopulliselta tuntui esikoiseni poismuutto, vaikkei hän muuttanut kuin puolen kilometrin päähän.

Sandströmin kirjojen tarinoihin liittyy aina myös automatka. Haastattelussa hän naurahtaakin, että hän kirjoittaa AUTOfiktiota. Matkat vertautuvat elämän matkoihin, Valkeassa kuulaassa tehtiin äidin viimeinen parannusmatka Ford Caprilla, Laudaturissa automatka tehdään isän kanssa Ford Taunuksella. Ison vaaleen viimeisessä kesässä on kaksikin automatkaa, ensin Bonnien ajaessa isän autolla, ja nyt vain autolla, ilman merkkiä, Naantaliin. Kun kirjan minä lähtee automatkalle sen jälkeen, kun äidin puuhella on myyty, auto on taas Ford, Ford Focus, äidin auto.

Peter Sandström Oodin kokoushuoneessa, jossa nauhoitimme podcastin vuonna 2020.

  • Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä
  • Kustantamo S&S, 2022
  • Alkuteos Den stora blondinens sista sommar
  • Suomennos Outi Menna, käännöksen murreasiantuntija Jorma Malinen
  • 264 s., myös e-kirjana

Rating: 4 out of 5.

Lue juttuni myös neljästä muusta Peter Sandströmin kirjasta:
Valkea kuulas
Laudatur
Äiti marraskuu
Rakkaus on kesy eläin

Ja tässä vielä linkki kirjailijan haastatteluun podcastissamme: (KLIK)

P.S. Ainakin vanhimmat meistä muistavat Veikko Kerttulan ohjaaman elokuvan Iso vaalee, joka perustui Veijo Meren romaaniin Jääkiekkoilijan kesä. Elokuvassa ja Meren tarinassa Iso vaalee on kolmekymppinen Salme Isola, jolla on suhde nuoreen Illuun.

Kommentoi