Ei kertonut katuvansa -näytelmä tuo vaietun aiheen ja vahvan tarinan teatteriin

Kun Ei kertonut katuvansa -ensi-iltaesityksen loppuaplodit hiljenivät Helsingin Kaupunginteatterissa, päällimmäisenä mielessä oli ajatus, että Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on todellakin huippukirja.

Peruutetaanpa kuitenkin reilut kolme tuntia aiemmaksi. Minä ja Martti olimme tulomatkalla muistelleet Ei kertonut katuvansa -kirjan lukukokemustamme. Molemmat olimme lukeneet kirjan heti sen ilmestyttyä ja ihastuneet. Minä innostuin niin, että luin asiaan liittyvän Anu Heiskasen tietokirjan Salateitse Saksaan. Soitin myös tädilleni, jonka siskopuoli oli lähtenyt Kemistä saksalaisen lentokonemekaanikon mukaan.

Odotukset Ei kertonut katuvansa -ensi-iltaa kohtaan kumpusivat siis vahvasti kirjan herättämistä tunteista. Odotin näkeväni viisi saksalaisten mukaan Norjaan lähtenyttä naista, jotka vaeltavat Jäämeren rannalta poltetun Lapin läpi kohti suomalaisia kotikontuja. Kirjasta välittyi kunkin naisen lähdön syyt, kokemukset saksalaisten palveluksessa ja epävarmuus siitä, mihin he olivat palaamassa.

Taivallettu matka ei ollut mikään sunnuntaikävely, vaan yli 600 kilometriä miinoitettua maantietä, jonka sillat oli tuhottu. Elettiin kevättalvea 1945, oli vilu ja jatkuva nälkä, varusteet eivät olleet vaellukseen sopivat. Tienvieren talot oli poltettu, leipää tai lämpöä ei ollut. Matka eteni jaksamisen äärirajoilla, mennyttä miettien ja tulevasta huolestuen.

Teatterin suuri näyttämö

Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö on Pohjoismaiden suurin pyörönäyttämö. Ei kertonut katuvansa -esityksessä näyttämö antaa vielä kokoaankin suuremman vaikutelman. Lavastus on pelkistetty, Lapin aavaa on loppumattomiin, taustaseinälle nousee valtava, kraaterinen kuu. Lattiassa on porrastuksia, ja muutama kelo osuu matkan varrelle, kun viisi naista tarpoo matkalaukkujensa kanssa kuin juoksumattoa eteenpäin. Tyhjyys toimii, sillä tällä matkalla ei maisemiin keskitytä.

Viisi naista

Näytelmän alku on vaikuttava. Norjan leirillä naisilta ajetaan päät kaljuksi, näyttämölle putoaa konkreettisesti hiuksia. Tilannekuva on sekava, suomalaiset viedään ehkä Hangon vankileirille.

Mutta emmehän me ole tehneet mitään muuta kuin lähteneet työn perässä saksalaisten matkaan.

Yllättäen viidelle suomalaiselle naiselle on toisenlainenkin vaihtoehto tarjolla. Nämä viisi eivät ole ystäviä entuudestaan, vaan sattuman toisilleen suomia matkakumppaneita. On kolme kokenutta Aili (Aino Seppo), Irene (Heidi Herala) ja Veera (Ursula Salo) sekä kaksi nuorta Katri (Lumi Aunio) ja Siiri (Seidi Haarla). He lähtevät vaeltamaan kohti tuntematonta, ei ole edes tietoa, kuka pitää valtaa Suomessa.

Pitkin loputtomalta tuntuvaa matkaa naisten ajatuksia ja muistoja tuodaan välähdyksinä kuviksi. Eniten paneudutaan Irenen taustaan, miksi hän lähti saksalaisten mukaan ja mikä häntä kotona odottaa.

Taustat esitetään vaikuttavilla kohtauksilla. Esimerkiksi näyttämön lattiasta nousee Irenen koti ja sen ahdistava tunnelma huokuu katsomoon. Veera kuvaa poikansa kohtaloa sydäntäsärkevästi pienen villapaidan kanssa tai Aili yrittää sairaanhoitajana pelastaa haavoittuneita epätoivoisissa olosuhteissa.

Käsittämätön musiikki

Mutta sitten se varsinainen vaellusosuus. Naiset kävelevät ja kävelevät kantamuksineen, askel toisensa jälkeen jaksaa nousta. Vaellusta tahdittaa elävä bändi, joka oli mielestäni aivan kammottava dramaturginen valinta. Bändi soitti sävellyksiä, joihin oli ammennettu surf rockista, suomalaisesta rautalangasta ja western-musiikista (genret käsiohjelmasta).

Tämä tarina sisältää synkkiä aiheita ja tapahtumia, joten halusin pyrkiä siihen, että niitä käsiteltäessä äänipuoli saisi tuoda teokseen happea, keveyttä, kauneutta ja antaa naisten matkaan eteenpäin vievää voimaa.

Säveltäjä ja äänisuunnittelija Johanna Puuperä

Minua musiikki häiritsi ärsyttävyyteen asti, sillä koin, että se vei ilmatilaa naisten tarinalta. En kaivannut piristystä tai ajankuvaan kuulumatonta räminää, vaan halusin uppoutua naisten synkkään maailmaan, kuulla heidän omaa ääntään Tommi Kinnusen loistavalla kielellä. Nyt jopa osa viisikon repliikeistä jäi musiikin alle. Muu äänimaailma toimi hyvin ja se olisi riittänyt vallan mainiosti.

Taipuuko vaellusromaani teatterin kielelle?

Tätä Tommi Kinnunen aprikoi käsiohjelmassa. Minä, ja ennakkoesityksen nähneet kirsinbookclubilaiset Airi ja Minna, kysyimme, toiko näytelmä meille mitään uutta, vahvistiko se luettua, kyseenalaistiko näkemystä, herättikö tunteita?

Näytelmä oli hyvällä tavalla uskollinen romaanille, ei varsinaisesti tuonut mitään uutta siihen tulkintaan ja mielikuvaan, mikä itselle romaanista jäi, mutta nosti hyvin naisten kohtalon sodassa ja sodan jälkeen.

Airi

Hyvällä tavalla uskollinen romaanille, joo. Vaiko liian uskollinen? En löytänyt sellaista dramaturgista nostoa tai muokkausta, joka olisi tuonut näytelmään jotain lisää. Jotain twistiä olisi tarvittu, jotta näytelmä olisi noussut omaan todellisuuteensa.

Minna

Minä myönnän, että omat odotukseni olivat kovat. Toivoin pääseväni vielä syvemmälle sisään juuri näiden naisten sielunelämään, miltä epätoivo tuntuu, miten tästä voi selvitä, vai voiko? Näyttelijät tekivät parhaansa, olivat selvästi naisissaan kiinni. Aina kun minä pääsin mukaan tunnelmaan, alkoi rautalanka soida tai esimerkiksi sivuhenkilö kätellä yleisöä ja pääasia jäi sivuun.

Heidi Heralan ja Ursula Salon henkilöhahmojen kautta tarina avautui vahvimmin jo siksikin, että heidän taivalluksensa oli pisin ja he tulkitsivat voimallisesti määränpäässä odottanutta lohdutonta tilannetta. Loppukohtaus pisti jälleen miettimään, miten ihmeessä sodan kokeneet naiset, ja miehet, jaksoivat jatkaa ja pyörittää arkeaan.

Tärkeä asia sotaa käyvässä maailmassa

Ei kertonut katuvansa toi romaanina vaietun asian upean konkreettisella tavalla esille. Olen iloinen, että viesti välittyy isolle yleisölle myös teatterin kautta. Lämpiössä kuuntelin sivukorvalla seuruetta, josta kukaan ei ollut lukenut Tommi Kinnusen kirjaa. Heille tarina oli uusi ja vavahduttava.

Esityksen tiedot

Näytelmän dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Susanna Airaksinen, ja päärooleissa nähdään Lumi Aunio, Seidi Haarla, Heidi Herala, Ursula Salo ja Aino Seppo. 

Muut Ei kertonut katuvansa -esityksen tiedot löytyvät Helsingin Kaupunginteatterin sivuilta.

Muuta

 Ei kertonut katuvansa -teoksesta on tekeillä myös toinen teatteriesitys, joka on seitsemän teatterin yhteisteos. Sen dramatisoi ja ohjaa Mikko Roiha. Mukana hankkeessa ovat Kouvolan Teatteri, Turun kaupunginteatteri, Lahden Kaupunginteatteri, Tampereen Teatteri, Seinäjoen Kaupunginteatteri, Hämeenlinnan Kaupunginteatteri sekä suomalais-berliiniläinen Vapaa Teatteri. Berliinin ensi-ilta nähdään 1.7. 2023. Tämän jälkeen produktio siirtyy kiertämään Suomeen.