Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa – tarina miehestä, joka tallentaa perhosten kauneuden kuviinsa

Pieni kirja, paljon ajatuksia. Joel Haahtelan uutuudessa Yö Whistlerin maalauksessa on sivuja vain 175 ja kirjan kokokin on pieni. Kirjaan, sen filosofiseen pohdintaan ja rauhallisesti etenevään tarinaan palasin ajatuksissani monet kerrat ennen kuin aloin kirjoittaa. Kaikki oli niin tuttua Haahtelaa, ja juuri sitä, mitä halusinkin lukea. Levollista, kirkasta, ajatuksia herättävää.

Kirjan minä, nelikymppinen perhoskerääjä matkustaa Yorkshiren rannikolle viipyäkseen pari viikkoa kirjeystävänsä Sergein talossa. Hän on tavannut Sergein vuosia aikaisemmin Naxoksen saarella, missä miehet olivat etsimässä harvinaista perhosta, kreikankultasiipeä. Sergeillä on merkittävä trooppisten perhosten kokoelma, jonka harvinaisuuksia kirjan nimettömänä pysyvä päähenkilö on matkustanut jäljentämään.

Siihen aikaan olin vakuuttunut, etten eläisi vuotta pidempään, joten vakaa aikomukseni oli toteuttaa kauan uinunut haaveeni ja jättää maailmaan jotain pysyvää ja kaunista. Halusin laatia perhoskirjan vanhalla kuparinpainatustekniikalla ja värittää kuvat akvarellein. Käsinmaalatulla kirjalla olisi arvoa lähinnä uniikkina keräilykappaleena.”

Perhoskuvia tehdessään päähenkilöllä on esikuvana 1600-luvulla elänyt Maria Sibylla Merian, joka ensimmäisenä kuvasi perhosen täydellisen metamorfoosin, muodonmuutoksen. Merian oppi kuparipainannan ja teki hyönteisistä ja kasveista tarkkoja piirroksia, jotka sitten julkaisi kirjoina. Ennen häntä oli selitetty, että hyönteiset syntyvät mudasta ja paholaisen vaikutuksesta.

Maria Sibylla Merian on tuttu toisestakin suomalaisesta romaanista. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä -romaanin päähenkilön esikuva on sama Maria Sibylla Merian. Kirjojen teemat eivät kuitenkaan ole samoja. Ahavan kirjassa perhosen eri olomuodot rinnastuvat naisen elämän vaiheisiin.

Haahtela kirjoittaa kiehtovasti perhosista, erityisesti taivaansiivistä. Etsin netistä näiden sinisten kaunottarien kuvia, ja kuinka ollakaan, niiden latinankielinen nimi on morpho, joka tuo mieleeni metamorfoosin. Niissä siis yhtyy taivas ja muuttuminen toiseksi, molemmat Haahtelan kirjan teemoihin sopivia.

Taivaansiipi Morpho didius.

Kaksoistodellisuus

Haahtelan pienoisromaanissa toistuu vahvana ajatus kaksoistodellisuudesta, jostakin joka on näkemämme todellisuuden takana.

Ja kun tutkiskelin taivasta vasten kohoavia tummia raunioita, minusta tuntui kuin olisi katsellut jonkinlaista varjokatedraalia, mikä sai minut ajattelemaan, että jo varhain elämässäni olin tuntenut sisälläni kaksi polkua, valoisan ja varjoisan.

Minäkertoja epäilee, että syynä tähän varhaiseen kokemukseen oli hänen lapsuuden kotinsa lähellä olleet ja maisemaa hallinneet kaksi sairaalaa, keuhkotautiparantola ja mielisairaala. Äidin mielen järkkyminen ja mielisairaalaan joutuminen muuttivat pojan elämän. Saman kohtalon hän uskoo olevan itselläänkin. Sairastuessaan äiti on kokenut, että poika on vaihdettu toiseksi, mutta enemmänkin on kyse siitä, että äiti on muuttunut toiseksi. Välillä entinen äiti kuitenkin pilkahtaa sairaan kuoren takaa.

James McNeill Whistler: Nocturne in Black and Gold: The Falling Rocket (1874). Kuva Wikimedia Commons.

Nimensä Yö Whistlerin maalauksessa kirja on saanut alun perin amerikkalaisen, mutta Englannissa asuneen James McNeill Whistlerin (1834 – 1903) maalauksen jäljennöksestä, joka oli Sergein kirjaston seinällä. Whistlerin yökuvaukset, nocturnot, saivat aikalaiskriitikoilta tuomion. John Ruskin kuvasi maalausten tuovan mieleen maalipöntön, jonka Whistler on paiskannut vasten yleisön kasvoja. Kriitikoiden reaktion Sergei selitti peloksi, jota ihminen kokee suuren tuntemattoman edessä.

Hänen mielestään Whistlerin nokturnot todella kuvasivat yötä, millä hän tarkoitti, että ne kuvasivat yötä yön takana, siis todellista yötä, tavoittivat sen perimmäisen olemuksen.”

Yön todellisuuteen ja pimeyteen kätkeytyi Sergein mielestä salaisuus, se jokin jota ”mystikot, erakot ja askeetit olivat jo aikojen alusta etsineet, meidän syvin kaipuumme”. Viittaako Haahtela tällä meidän kyvyttömyyteemme, uskalluksen puutteeseen mennä syvemmälle, nähdä se jokin joka on pintakerroksen takana, itsessämmekin? Sairas kuori ja entinen sen takana tuo mieleen myös maapallon tilan, ja luontokatoon Haahtela viittaakin tekstissään.

Kauneudesta ja hyvyydestä

Kirjasta voisi poimia muitakin ajatuksia, joita jäin lukijana miettimään: Miten olemme menettäneet intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille on jäänyt ”vain epätäydellisen rikkonainen kieli”, jonka avulla yritämme ”haparoivin sanoin” tavoittaa jotakin tavoittamatonta. Tätä ajatusta tekisi mieli opponoida. Haahtelen teksti tuntuu tavoittavan sitä jotakin pinnan alla, ja siksi hänen kirjansa ovat niin lempeän rauhoittavia.

Yö Whistlerin maalauksessa ei kuitenkaan ole pelkkää filosofointia, se kertoo myös rakkaudesta ja ystävyydestä, muistoista ja lapsuudesta, isästä ja äidistä.

Sergein perhe on venäläisiä emigrantteja ja paennut vallankumouksen jälkeen Pariisiin. Kirjan tapahtuma-aika mainitaan aivan kirjan alussa: 1998. Koska Sergei on jo yli 80-vuotias, hän muistaa, millaista oli köyhtyneiden perheiden elämä ja vaihtoehdot Ranskassa. Vladimir Nabokovinkin, intohimoisen perhoskerääjän, hän on lapsena tavannut. Myös tästä pidän Haahtelan kirjoissa niin paljon. Samalla kun hän vielä lukijaa syvälle mieleen ja filosofiseen pohdintaan, hän ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, uskottavasti ja realistisesti, yövoileipiä unohtamatta.

Ei vain sielun ravintoa … Minäkin olen saanut nauttia Sergein tapaan tehtyjä yöllisiä tai paremminkin iltaisia kalkkunavoileipiä sen jälkeen, kun aviomies luki Yön Whistlerin maalauksessa. Dijonsinappi muuttaa maun taivaalliseksi.

Sergein kautta tarinaan kytkeytyy myös tämän hetken Venäjä-problematiikkaa. Pienen kirjan yksi sivu on kuin tiivistys kaikesta siitä, mitä olen vuoden aikana lukenut Mihael Šiškiniltä ja muilta Venäjästä kirjoittaneilta.

Haahtelan kristillinen vakaumus näkyy kirjassa muttei leimaa sitä. Kirjailija jättää tilaa lukijalle, ja uskonnottomat ja agnostikot voivat liittää lukemaansa muitakin selittäjiä kuin kristinuskon Jumalan.

Haahtela kirjoittaa kirjassa kauneudesta, miten se on maailman pelastus, koska se kantaa sisällään myös hyvyyttä. Vähän kornilla aasinsillalla yhdistän tämän ajatuksen Yö Whistlerin maalauksessa -pienoisromaaniin. Sen kansi on yksi kauneimmista, mitä muistan, ja se sisältää aivan omanlaistaan, lohduttavaa hyvyyttä.

  • Joel Haahtela : Yö Whistlerin maalauksessa
  • Otava, 2023
  • Pienoisromaani 175 s.
  • Äänikirja ilmestyy 24.3., lukijana Anssi Niemi

Rating: 5 out of 5.
Joel Haahtela on aikaisemminkin kirjoittanut perhosista, vuonna 2006 julkaistun Perhoskerääjät-romaanin. Kuva Otava.

Olen lukenut Joel Haahtelan kolme edellistä kirjaa, trilogian Adèlen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Yö Whistelerin maalauksessa jatkaa hienosti Haahtelan pienoisromaanien ketjua.

Kommentit
  1. Leena Hovi
  2. Anki
  3. Tarjuska

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *