Kansallisteatterin Nuoret idealistit – Berliinissä iltaseurue pohtii, unohtuuko ihminen aatteiden nimissä

Olimme Kansallisteatterissa naistenpäivänä 8.3.2023 katsomassa uutta näytelmää nimeltään Nuoret idealistit. Oli ensi-ilta, odotukset korkealla, sillä ennakkotietojen pohjalta luvassa oli neljän hengen puhenäytelmä. Tiedossa oli, että yksi neljästä näytelmähahmosta on #metoo-syytteiden vuoksi virkansa menettänyt teatteriohjaaja. Näytelmän oli käsikirjoittanut ja ohjannut kokenut Michael Baran.

Sovimme, että kirjaamme kommenttimme näytelmästä vuoropuheluna.

Kirsi: Tämän jutun formaatti on sama kuin Nuorissa idealisteissa, puhumme oman versiomme suoraan yleisölle ilman että meillä keskenämme olisi vuorovaikutusta. Mitäkö tarkoitan? Nuoret idealistit ei ollut minulle varsinaisesti näytelmä, enemmän kuunnelma tai näytelty äänikirja, sillä koko 2 tunnin 20 minuutin aikana ei ollut yhtään näyttelijöiden välistä keskustelua, vaan he kaikki vetivät vuorollaan ja vuorotellen omat monologinsa yleisölle, omat versionsa saman tarinan rakennusaineksista.

Tämä ratkaisu jätti minut kylmäksi. Kuuntelin tekstitulvaa, mutta teatterimuoto ei saanut minua mukaansa, ei koskettanut.

Airi: Minä tein parhaani keskittyäkseni tekstiin. Ennakkonäytöksessä esityksen nähnyt ystävä oli varoittanut, sillä häntä pitkät monologit ja pitkät virkkeet olivat tyrmistyttäneet. Helppoa ei kuunteleminen ollut. Jos ja kun neljällä rinnakkaisella monologilla oli tarkoitus kuvata kohtaamattomuutta, ohipuhumista, esitys puhui myös ohi katsojan.

Kirsi: Nuoret idealistit -näytelmän alussa kertojana toiminut Joel (Verneri Lilja) pyytää heti anteeksi, ettei muista kaikkea tietystä illasta Berliinissä. Hän aloittaa tarinan, kuinka hän kulki humaltuneena öisiä Berliinin katuja yhdessä näyttelijä-ohjaaja Emmin (Aksa Korttila) kanssa, joka halusi mennä soittamaan J:n (Jukka-Pekka Palo) ovikelloa. J ja Emmi eivät olleet tavanneet sen jälkeen kun J oli saanut potkut teatterista #metoo-kohussa, jonka oli sysännyt liikkeelle Emmin antama haastattelu. Haastattelun oli kirjoittanut J:n ex-vaimo Petra (Pirjo Määttä), joka myös on tullut tapaamaan J:tä Berliiniin.

Lähtökohtaisesti asetelma on suorastaan herkullinen! Kolme toistensa kohtaloon vahvasti liittyvää henkilöä Berliinin taivaan alla, samassa öisessä olohuoneessa. Mukana löyhästi tilanteeseen kytkeytynyt nuori kertoja. Aiempia ristiriitoja, rakkautta, ohikatsomista, luhistumista, uusia mahdollisuuksia, suomalaisia SS-miehiä, taiteen tekemistä yhden totuuden maailmassa. Mutta kun ei ole ihmisten välisiä kohtaamisia, näyttämöllä ei synny jännitettä.

Emme saa itse päättää millaisia arpia ihmiset meihin jättävät. Tai me heihin.”

Näytelmän tekstistä

Airi: #metoo-näytelmäksi en tätä kokenut vaan tarinaksi siitä, mitä ideologiat ja niiden nimissä tehdyt teot vaikuttavat, myös tekijöihin itseensä. Näytelmän #metoo-esimerkki, Emmin syytökset J:n käyttäytymisestä Hamletin ohjaustyön aikana, on tarinan heikko lenkki. Olen samaa mieltä Helsingin Sanomien arvostelijan Sanna Kangasniemen kanssa, että natsismin ja kommunismin rinnalla #metoo on toista kategoriaa, vaikka sillä onkin ollut tärkeä tehtävä ja merkittävä vaikutus.

Kirsi: Koko #metoo jäi pinnalliseksi raapaisuksi. Pohdin, mikä minua siinä häiritsi. Johtuiko se siitä, että tekstistä mielestäni kuului, että sen oli kirjoittanut kuusikymppinen mies. (Tai siitä, että vieressäni istunut mies nauroi kohdissa, joissa vain naisia väheksyvät miehet voivat nauraa.) Maailmaa yritettiin katsoa monelta kantilta, mutta todettiin, että maailmassa on vain yksi ja sama tarina. Nyt se tarina oli kuitenkin hyvin tuttu, mitään uutta, post metoo -raikkautta siihen ei tullut.

J on käynyt katsomassa Emmin lyhytelokuvan Osia utopiasta ilman mansplainausta. Hän toteaa, että oli itse tehnyt jo samaa 1970-luvulla.”

Kirsin katsomomuistiinpanoista

Airi: Nuorten idealistien ongelma on, että lähtökohta on teoreettinen, ei näyttämöllinen: erillisyys, toistensa ohi puhuminen, tekojen vaikutukset ja se, että joskus arvokkaaksi koettu on muuttunut ei vain arvottomaksi, vaan tuomittavaksi. Toiminta puuttuu. Katsojan on vaikea seurata, ymmärtääkin, miksi kuunnellaan kuunnelmaa, kun edessä on kuitenkin lava ja näyttelijät.

Jälkimmäinen puoliaika puhutteli minua jo enemmän, entä sinua? Ja mitä ajattelit näyttelijätyöstä?

Kirsi: Näyttelijätyö ei sysännyt minua pois esityksestä, mutta ei myöskään imaissut minua mukaansa. Näyttelijät olivat valokeilassa, kun suorittivat omia monologivuorojaan. Muun ajan he puuhailivat jotain, esimerkiksi tekivät upeita kukka-asetelmia, jonka merkitys ei minulle auennut eli en edes kokenut heidän silloin näyttelevän.

Jo alussa syntyi vahva vaikutelma, että lavalla luettiin tai puhuttiin äänikirjaa, enkä saanut sitä karistettua. Monologit olivat enimmäkseen pitkiä, kuin kirjojen lukuja, joissa kertojat vaihtuivat. Ensimmäiseksi mieleeni tuli Martta Kaukosen #metoo-kirja Sinun varjossasi, vähän myöhemmin Meri Valkaman Sinun, Margot. Molemmissa kirjoissa kertojat vaihtuvat ja niissä käsitellään samoja teemoja kuin Nuorissa idealisteissa, eli hyväksikäyttöä teatterimaailmassa ja punaista natsismia. Ehkä Nuoret idealistitkin olisi toiminut paremmin kirjana.

Kirsi: Olisiko sinulla jotain hyvää sanottavaa näytelmästä? Minä pidin musiikista, vaikka usein en edes kiinnitä siihen huomiota. Harpun ja alttoviulun sointi oli harmonista, mahtoiko kuvata sitä, että kaikki idealismit tasoittuvat aikaa myöten?

Airi: Juhani Nuorvalan säveltämä musiikki on aivan poikkeuksellisen hienoa näyttämömusiikkia. Alttoviulu ja harppu elävät mukana tunnelmissa ja tilanteissa. Musiikki on kaunista, mutta ei varasta mitään muulta esityksellä, se on niin tarkkaan osa kokonaisuutta. Tekijäesittelyssä Nuorvala kertoi olleensa mukana näytelmän harjoituksissa ja säveltäneensä sitä mukaa kuin työ eteni. Muusikot ovat lavalla koko ajan ja osittain näyttelijöitä hekin.

Airi: Jälkimmäisessä osassa yhteys ihmisten välille alkaa vähitellen syntyä, vaikkei teksti muutukaan dialogiseksi. Muutosta kuvaa myös vähitellen kehittyvä lavastus. Se on alkuosassa melkein huomaamatta kasvanut, konkreettisesti noussut lattiasta. Kun ollaan niin pitkällä, että seinät nousevat, lopputulos on upea: berliiniläinen vanha tanssiravintola, jota valtavat kukkakimput koristavat. Lavastuksesta ja puvustuksesta vastasivat yhdessä Kati Lukka ja Tarja Simone.

Kysyit, onko minulla jotain hyvää sanottavaa näytelmästä. On minulla muutakin kuin kehut musiikista ja lavastuksesta. Pohdimme nähtyä (ja kuultua) vielä illalla aviomiehen kanssa, ja seuraavana päivänäkin palasin siihen ja puhuimme näytelmästä myös yhdessä. Se oli siis jäänyt mieleen ja sille haki tulkintoja.

Esityksen lopussa kokoonnutaan saman pöydän ääreen ja maljojakin nostellaan. Jonkinlainen yhteys on siis löytynyt eri sukupolvien ”nuorten idealistien” välille. Toisten valintojen ymmärtäminen, vaikkei niitä hyväksyisikään, on esityksen suuria teemoja. Harmi että teemojen löytyminen vei aikansa ja esityksestä jäivät päällimmäiseksi muut ajatukset. Korvaan jäi kuitenkin pyörimään esityksen loppulaulu, Marlene Dietrichin esittämänä Bob Dylanin sodanvastainen Blowi’ in the Wind: Die Antwort weiß ganz allein der Wind. Ajankohtainen yhä.

• Michael Baran: Nuoret idealistit
• Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2023
• Rooleissa Aksa Korttila, Verneri Lilja, Pirjo Määttä ja Jukka-Pekka Palo
• Muusikot Hilda Kunnola / Maaria Pulakka (harppu) ja Saara Kurki / Julie Svačinová (alttoviulu)
• Ohjaus Michael Baran Lavastus- ja pukusuunnittelu Kati Lukka ja Tarja Simone Musiikki Juhani Nuorvala Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen Äänisuunnittelu Grégory Maisse ja Juhani Nuorvala Naamioinnin suunnittelu Anna Pelkonen