Lear Vallilan Kansallisteatterissa – valta, pahuus ja kateus on yhdistelmä joka rikkoo perheet ja valtiot

Ilahdun aina, kun teatteri valitsee klassikkonäytelmän ohjelmistoonsa. Klassikolla on oma arvonsa ja samalla voi odottaa, miten tulkinta tällä kertaa kuvastaa omaa aikaamme. Tiina Puumalainen on kääntänyt, sovittanut ja ohjannut William Shakespearen Kuningas Learin Vallilan Kansallisteatterin näyttämölle ja tiivistänyt onnistuneesti henkilömäärän kahdeksaan, vaihtanut kuninkaan kuningattareksi. Näytelmän nimikin on yksinkertaisesti vain Lear. Se irtoaa sopivasti lähtötekstistä, muttei hylkää sitä.

”Kuka minä olen?” kysyy Katariina Kaitueen esittämä kuningatar Lear. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Tragedian teema on pysynyt ennallaan, se on yhä vahvasti tarina vallasta ja sen vaikutuksista, perhesuhteista, kateudesta ja juonittelusta. Se ei ole tarina muistisairaudesta, vaikka Learin ennakkomarkkinoinnin perusteella niin pystyi luulemaan. Pahentuva muistisairaus selittää kuningatar Learin käytöstä, ja hyvin uskottavasti selittääkin, mutta näytelmän teema dementia ei ole. Sama tulkinta oli myös muutaman vuoden takaisessa Kuningas Lear -elokuvassa, jossa Anthony Hopkins esitti pääosaa, muistisairasta kuningasta.

Vanha kuningatar hakee aivan kirjaimellisesti itseään näytelmän alkuosan lavasteissa. Näyttämökuvaa hallitsee neljä valtavaa kirjainta L,E,A ja R. Niitä liikutellaan näyttämöllä ja ne muuntuvat tiloiksi ja rakennelmiksi, peilisaleiksi ja piilopaikoiksi. Niiden keskellä vanha kuningatar on eksyksissä itseltään. ”Kuka voisi kertoa, kuka minä olen? Missä minä olen?” hän kysyy peilikuvaltaan.

Learin alkuosan näyttämäkuvaa hallitsevat suuret kirjaimet ja valoneliö, jota ohjelmalehtisessä kutsutaan skanneriksi. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Valtakunta rakkaudesta

Vanha kuningatar on päättänyt jakaa valtakuntansa kolmen poikansa, Esikoisen, Keskimmäisen ja Kuopuksen kesken. Mutta sitä ennen hän haluaa kuulla, miten paljon pojat äitiään rakastavat. Kaksi vanhinta imartelee ja ylistää äitiään ja vannoo rakkauttaan. Lempilapselleen, Kuopukselle, Lear on suunnitellut antavansa valtakuntansa parhaan osan, mutta kun Kuopus ei omalla vuorollaan haluakaan ylisanoin leperrellä äidilleen vaan kertoo rakastavansa tätä vain äitinään, ei enemmän, Lear hirmustuu ja jättää pojan perinnöttömäksi.

Shakespearen näytelmät vilisevät henkilöitä, niin Kuningas Learkin. Tiina Puumalaisen ratkaisu yhdistää Learin lähimmän uskotun Kentin hahmoon alkuperäisen näytelmän Kent ja Narri toimii hienosti, eikä muitakaan puuttuvia roolihahmoja jää kaipaamaan. Kuninkaan vaihtuminen kuningattareksi, tyttärien pojiksi ja poikien tyttäriksi nostivat entistä selvemmin pinnalle perheenjäsenten konfliktit.

Katariina Kaitue on erinomainen kuningatar Learina, ja erityisesti hän pääsee näyttämään kaikin mimiikan ja puheen keinoin vanhan kuningattaren heikkouden mutta myös voiman jälkimmäisessä osassa, jossa Lear hortoilee eksyneenä eikä kumpikaan vanhemmista pojista halua häntä ja hänen turvajoukkojaan linnaansa. Yhtä vahvan roolin tekee Sari Puumalainen Learin uskollisena seuralaisena Kentinä, järjen äänenä. Esa-Matti Longin, Petri Liskin ja Ilja Peltosen roolit Learin poikina jotenkin hukkuvat esityksen virtaan. Kun Kuopus (Ilja Peltonen) loppuosassa palaa Ranskasta ja tapaa äitinsä, hänen vettä ja suolaa -puheensa hypähtää erilliseksi ja ylinäytellyksi.

Tässä Lear (Katariina Kaitue) on vielä freesinä ja valmiina kuulemaan poikiensa (vasemmalta Ilja Peltonen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) imartelut. Laiton (Maria Kuusiluoma) punoo taustalla jo juonia. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Pahuus on läsnä

Näytelmän toinen juonitteleva perhe on valtakunnan asioiden hoitaja Gloucester (Petri Manninen)  ja hänen kaksi tytärtään, avioliiitossa syntynyt Laillinen (Annika Poijärvi) ja äpärälapsi Laiton (Maria Kuusiluoma). Gloucester on salkku kädessä kulkeva opportunisti, joka haistelee mistä tulee ja kenen kelkkaan kannattaa hypätä ja uskoo taivaankappeleiden määräävän kohtalosta. Hän on alkupuolen koominen ja lopun traaginen hahmo, molempia turhan yliampuvasti. Lisäksi Mannisen puhe puuroutui ajoittain niin, että repliikeistä oli vaikea saada selvää. Koskettava oli kuitenkin kahden vanhan ja jo raihnaisen, Learin ja Gloucesterin tanssi loppuosuudessa. Muu koreografia olikin viitteellisempää.

Gloucesterin (Petri Manninen) ja Learin (Katariina Kaitue) tanssissa on läsnä kuolema ja katumus. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Laiton on tarinan varsinainen pahis. Kateellisena sisarelleen hän juonittelee isänsä ja Laillisen välit poikki ja tuhoaa perheen ja siinä sivussa kietoo pahuuden verkkoon myös Learin vanhimmat pojat. Siinä missä Maria Kuusiluoma saa osoittaa kaikella olemuksellaan ja liikkeillään pahuutta, Annika Poijärven roolina on olla itse hyvyys. ja kuten aina, pahan roolia on antoisampi esittää.

Hannu Rantanen oli säveltänyt Learin hienon ja monipuolisen musiikin, joka oli keskeisen tärkeä osa esitystä. Se luo jännitettä ja tuo ajoittain mieleen vaikkapa Shakespearen ajan hovimusiikin.

Learin tie on vienyt palatseista kerjäläisten luo. Vasemmalta Sari Puumalainen Kentinä, rääsyläiseksi naamioitunut Laillinen eli Annika Poijärvi ja Katariina Kaitue Learina. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Näytelmän visuaalisesta kokonaissuunnittelusta vastaa Teppo Järvinen. Alun vahvan näyttämökuvan jälkeen loppuosasta ei synny samanlaista kokemusta. Visuaalistakin näyttävyyttä on, toisella puoliajalla myös räiskyy ja jytisee, mutta katsojana jäin ulkopuolelle. Tyhjä näyttämö ei muuttunut mielessäni metsäksi tai nummiksi. Kiinnityin vain yksittäisiin kohtauksiin, Learin ja Gloucesterin tanssiin tai Laittoman viettelevään piirileikkiin Vanhimman ja Keskimmäisen kanssa.

Aivan lopussa intensiteetti taas palautui. Valtakamppailusta syttynyt sota oli loppunut, kahdeksan tuolia odotti kuolleita ja jo alkupuolella syntyneet yhteydet tämän hetken vallankäytön vääristymiin palautuivat loppurepliikeistä mieleen:

Mikä hirveä retki. Nyt on nostettava maa taas jaloilleen.”

Vanha tarina, uudet puitteet

Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Learin tarina on vanhempi kuin Shakespearen versio siitä. Ensimmäinen maininta Leiristä, kelttiläisten kuninkaasta on jo 1100-luvun historiateoksessa, ja kansansadun muunnelmina sitä on kerrottu muuallakin kuin Englannissa. Shakespeare muokkasi tarinasta oman versionsa, joka kuten muutkin hänen teoksensa peilasi oman aikansa politiikkaa ja tapahtumia. Tiina Puumalaisen Lear-versio on nyt osa tätä jatkumoa.

Shakespearen Kuningas Learia on pidetty myös mm. amerikkalaisen tv-sarjan Successionin lähtökohtana. Siinäkin isän valtakunnasta eli mediayhtiöstä kilpailee kolme lasta isää vuorollaan mielistellen. Shakespearen näytelmien pohjalta kirjoitettujen nykyromaanien sarjaan Edward St Aubynin kirjoitti Kuningas Leariin pohjaavan romaanin Mediamoguli, josta on Kirsin juttu blogissamme.

  • Lear Vallilan Kansallisteatterissa
  • Ohjaus, suomennos ja sovitus William Shakespearen Kuningas Lear -näytelmän pohjalta Tiina Puumalainen
  • Ensi-ilta 2.3.2023
  • Rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi ja Sari Puumalainen
  • Visuaalinen kokonaissuunnittelu Teppo Järvinen. Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö. Musiikki Hannu Rantanen.
  • Äänisuunnittelu Jani Peltola. Valosuunnittelu Kare Markkola. Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi.
Meilläkin oli näytelmän alkamista odotellessa viitteellinen koreografia. Mukana esityksessä Airi Vilhunen, Martti Ranin ja Kirsi Ranin. Liisa Vilhunen otti meistä kuvan.

Kommentteja, kiitos!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *