Oksana Vasjakina: Haava – kun kyvyttömyys rakastaa periytyy

Luettuani muutamia kymmeniä sivuja Oksana Vasjakinan Haavaa ensimmäinen ajatukseni oli, että kirja tai oikeastaan Vasjakinan tapa kirjoittaa on erilainen. Niin suoraan, niin avoimesti hän kirjoittaa, raa’an rumastikin, mikä ei tarkoita etteikö hänen kielensä olisi hyvää ja kaunista. Olen lukenut monta tilitystä elämästä, mutta Haava on ehdottomasti omanlaisensa.

Haava liikkuu vapaasti muistosta ja ajatuksesta toiseen ja sekoittaa mukaan eri tekstilajeja. Silti kirja pysyy hämmästyttävän hienosti koossa, vaikka mukana on myös esseetyyppistä tekstiä, feminististä tutkielmaa ja runoja. Haava onkin Vasjakinan ensimmäinen romaani, aikaisemmin hän on julkaissut runoja.

Kirjan kehystarina on nopeasti kerrottu: Äiti kuolee syöpään Volżskissa, ja tytär viettää kuolevan äidin vierellä muutaman päivän ja kuljettaa hautajaisten jälkeen äidin uurnaa mukanaan ensin asunnolleen Moskovaan ja sitten haudattavaksi Siperiaan, mistä äiti on kotoisin niin kuin tytärkin.

Äidistä ja tyttärestä

Äidin ja tyttären suhde ei ole ollut helppo. Äidin elämässä miehet, heistä moni naisiaan pahoinpitelevä heittiö, ovat olleet tärkeämpiä kuin oma lapsi. Tytär kokee, ettei äiti koskaan rakastanut häntä, ei osannut eikä halunnut. Tytär sen sijaan palvoi äitiään, kunnes ihailu vähitellen muuttui mielipahaksi ja kivuksi. Äiti oli hänen haavansa.

Mikään ei saa häntä muuttumaan tyhjäksi. Hän vain makaa ja makaa minun sisälläni hohtavassa arkussaan. Aivan kuin hän olisi elämälle välttämätön elin, jota ei voi irrottaa minusta. Sellainen hän tuntuu olevan. Parantumaton haavani.
    Haava ei tullut siitä, ettei hän pysynyt hengissä, vaan siitä, että hän ylipäätään oli olemassa.”

Äitinsä tunnekylmyydessä tytär näkee ylisukupolvisen kyvyttömyyden rakastaa. Yksi sen syistä on Venäjän ankara historia. Isomummo Olga oli ilkeä vanha nainen, jonka nuoruuden rakkauden Stalin murhautti. Olgalle jäi vain raskas elämä häijyn ja ryyppäävän miehen vaimona ja liian monta lasta ruokittavaksi. Hänen perintönään vihan ja katkeruuden aallot vyöryivät sukupolvelta toiselle.

Naiseudesta ja homoseksuaalisuudesta

Suomalaisen käännöksen ilmestyessä levisi myös tieto, että Haava on niiden kirjojen joukossa, jotka on määrätty tuhottaviksi Moskovan kirjastoista. Syynä on entisestään tiukentunut homopropagandalaki. Ilmestyessään Venäjällä 2020 Haava oli jo saanut K-18-merkinnän.

Haava on avoimen omaelämäkerrallinen. Vasjakina kuvaa siinä omaa homoseksuaalisuuttaan ja rakkaussuhteitaan, niitäkin, joissa on ollut enemmän kyse suhteesta kuin rakkaudesta. Samalla hän kuvaa omaa kipeää naiseuttaan. Tässäkin äiti on hänen käänteinen peilinsä.

Äidin mielestä tyttären lesbous täytyi johtua kirouksesta. Tytär taas tunsi olevansa rikkinäinen, häneltä ikään kuin puuttui jokin tunne-elin eikä hän siksi osannut luoda pysyviä suhteita naisiin. Teini-iässä hän vastusti naisena olemista eikä halunnut edes nähdä kehittyviä naiseuden merkkejä itsessään. Myöhemminkin hän verhosi vartalonsa vaatteisiin, joilla ”piilotteli omaa kehoaa itseltään ja maailmalta”.

Äiti oli tosinainen. Nainen potenssiin kaksi. Nais-nainen. NAINEN. Hän puhui minulle usein siitä, kuinka minustakin tulisi nainen. En koskaan ymmärtänyt, miten naiseksi tullaan, enkä taida vieläkään ymmärtää. Kun vaimoni Alina kysyi minulta kerran, mitä tarkoittaa nais-nainen, vastasin, että jopa kuolemaisillaan lääkäriä odottaessaan nais-nainen pyytää apua kolmikiloisen silikonrintaproteesin pukemisessa, ettei lääkäri näkisi hänen olevan vajavainen.”

Viimeiset vuotensa äiti eli parisuhteessa lempeän Andrein kanssa, muttei halunnut hänellekään näyttäytyä alasti. Äiti häpesi sairauttaan ja sitä, että oli menettänyt tärkeimmät naisellisuuden tunnusmerkkinsä – hiukset ja rinnat.

Haavan kannen kuva on tuntemattoman tekijän litografia vuodelta 1817 ”Kurjenmiekka” Amsterdamin Rijksmuseumista.

”Muisti on kehoon viritetty aikakone”

Vasjakinan tekstissä on paljon viittauksia feministisen kirjallisuuden klassikoihin, kuten Julia Kristeva, Hélène Cixous, Luce Irigaray, Virginia Woolf, mutta se ei tee tekstiä vaikealukuiseksi. Päinvastoin, teksti on eletyn tuntuista ja hyvin ruumiillista, eikä vain silloin kun kuvataan kuolleen äidin ruumista tai jo viimeisiä hetkiään elävän sairaan ruumiin eritteitä.

Haavassa Vasjakina käsittelee paljon myös kirjoittamista ja omaa suhdettaan siihen. Äidistä muodostunut haava on osa hänen taiteellista työtään. Runonsa hän tunsi kirjoittavansa äidilleen, näyttävänsä niiden kautta itsensä äidille, mitä ja kuka hän on. Äidin kuoleman jälkeen hän koki, että hänen ”runoelimensä” revähti kuin lihas, se ei enää totellut häntä. ”Kieli hajosi, runollista ainesta tuottava elin hajosi.”

Runojen tilalle tulivat esseet kirjallisuudesta, runoudesta, kielestä. Niitäkin hän kuvaa tavaksi puhua kuolleelle äidille. Vaikka Haavassa puhe äidille on enimmäkseen ankaraa, sen läpi kuuluu myös rakkaus ja ymmärrys. Muistoissa on myös lämpöä ja hyviä hetkiä.

äiti teki kuolemaa hitaasti ja vaiteliaana
hengitteli pitkään pienellä kovalla vuodesohvallaan
ennen lähtöäni hän kohottautui istualleen
sanoi vain – ehkä sinä voisit hyvästiksi antaa
                                                                                         suukon

  • Oksana Vasjakina: Haava
  • Otava, 2023
  • Venäjänkielinen alkuteos Рана, 2021
  • Suomentanut Riku Toivola
  • 254 s./ 8 t 45 min.
  • Äänikirjan lukee Alina Tomnikov

Rating: 4 out of 5.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *