Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla – ”muutama surullinen asia ja jokunen kamala asia ja jokunen hyväkin – jopa ihana – sillä niitäkin oli.”

Hei Lucy Barton, hauska tavata taas! Uskallan puhutella näin tuttavallisesti, sillä Elizabeth Stroutin kirjojen Lucy on kuin vanha tuttu. Jos hänen nimipäivänsä osuisi naistenviikolle, lähettäisin hänelle vähintään Facebook-onnittelun, mielessäni ainakin.

Tiedän Lucyn köyhästä ja ankeasta lapsuudesta ja vaikeasta äitisuhteesta (Nimeni on Lucy Barton). Muistan, miten vaikeaa hänen oli palata aikuisena kirjailijana kotiseudulleen (Kaikki on mahdollista). Lucyn entisen aviomiehen Williaminkin tunnen. Tutustuin häneen paremmin vasta, kun hän oli jo seitsemänkymppinen ja eronnut kaksi kertaa Lucyn jälkeen (Voi William!). Tänä vuonna suomeksi ilmestyneen Lucy meren rannalla -kirjan luettuani tiedän nyt, millaista Lucylla, Williamilla ja heidän aikuisilla tyttärillään Chrissyllä ja Beckalla oli koronan aikaan.

Vaikka korona, tai virus kuten taudista kirjassa puhutaan, on kirjan tapahtumien keskeinen selittäjä ja aiheuttaja, Lucy meren rannalla on ennen muuta tarina elämästä poikkeusaikana, jolloin pintaan nousee monia asioita, jotka muuten pysyvät salassa.

Mutta tätä en tiennyt sinä maaliskuisena aamuna: en tiennyt, etten näkisi asuntoani enää koskaan. En tiennyt, että virus tappaisi yhden ystäväni ja yhden sukulaisistani. En tiennyt että suhde tyttäriini muuttuisi tavalla, jota en osannut ollenkaan odottaa. En tiennyt että koko elämäni muuttuisi.

”Ja niin me ajoimme Williamin kanssa Maineen”

Lucyn ja Williamin erosta on jo vuosikymmeniä ja he ovat pysyneet ystävinä, matkustelleetkin yhdessä. Biologina ja loistutkijana William osasi nähdä viruksen vaarallisuuden jo hyvissä ajoin. Lucyllä sen sijaan kesti kauan ennen kuin hän tajusi, ettei kyse ollut jostakin nopeasti ohimenevästä epidemiasta. William vei Lucyn turvaan New Yorkista pieneen merenrantakaupunkiin Crosbyyn, josta Williamin lakimies oli löytänyt heille talon vuokrattavaksi.

Myös Crosby on tuttu Stroutin aikaisemmista romaaneista, asuuhan siellä mm. entinen matematiikan opettaja Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, Olive, taas) ja muita kirjoista tuttuja.

Crosbyssa paikalliset eivät katsoneet hyvällä, että newyorkilaiset saapuivat heidän kaupunkiinsa ja mahdollisesti toivat viruksen tullessaan. Mutta ei Lucykaan pitänyt kaupungista eikä talosta. Aika ylimielisen oloisena hän tarkastelee isolla pysäköintialueella paikallisten käytöstä ja pukeutumista. Epäsuorasti kirjassa viitataankin useassa kohdin luokkaeroihin: köyhistä köyhimmistä oloista lähtenyt Lucy on nyt hyvin toimeen tuleva kirjailija ja William isoisältä saadun perinnön takia oikeasti vauras. Taustalla on kuitenkin merkitystä ja läheisimmin Lucy ystävystyy Crosbyssa Bob Burgessiin, joka hänkin on lähtöisin vaatimattomista oloista.

”Tyhjyys on asettunut minuun.”

Luin kirjaa aika pitkään ajatellen, että tarina on kovin tavallinen, vähän kuin liian tuttu. Crosbyn kaupoistakin  loppui vessapaperi aivan kuin omasta lähikaupastani koronan aikaan. Stroutia pitääkin lukea hitaasti ja rivien väleihinkin paneutuen. Niissä on paljon sitä, mikä tekee hänen kirjoistaan erityisiä. Ne ovat tavallisia tarinoita ja juuri siksi niin erityisiä.

Toisen aviomiehensä Davidin kuoltua Lucy on ikävöinyt häntä ja tuntenut itsensä yksinäiseksi. Nyt poikkeusaika laukaisee Lucyn epävarmuuden ja hän pelkää, ettei koskaan enää pysty kirjoittamaan. Strout kirjoittaa hyvin näkyviin koronan aiheuttaman yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen.

”Miksi he soittivat sinulle eivätkä minulle?”

Kun tutustuin Lucyyn (kirjassa Nimeni on Lucy Barton), hän makasi sairaalassa ja hänen äitinsä valvoi hänen vuoteensa vieressä. Vaikka Lucyn ja äidin suhde oli vaikea, äiti oli tullut sairaan tyttärensä luokse. Virusta pakoon tulleella Lucylla on kaksi äitiä. Oikean, jo kuolleen äitinsä lisäksi hän on kehittänyt itselleen mielikuvitusäidin, kiltin ja lempeän.

Nyt Lucy joutuu pohtimaan myös omaa äitiyttään. Hänellä on aina ollut läheiset välit tyttäriinsä, ja kaukana heistä hän on huolissaan tytöistä, varsinkin kun näiden elämässä ja parisuhteissa tapahtuu muutoksia. Tyttäret irtautuvat äidistä ja myös kyseenalaistavat Lucyn valintoja. Lucyn on myös hyväksyttävä, ettei hän enää ole ensimmäinen, joka kuulee tyttäriensä valinnoista. Mutta eivät välit tyttäriin katkea, muuttuvat vain, aikuisten naisten suhteiksi. Tässäpä opittavaa meistä monelle.

”Oli se outoa.”

Elizabeth Stroutin tekstiä oli taas nautinnollista lukea. Samalla pitää tietenkin kirjoittaa, että Kristiina Rikmanin käännöstä on sekä ilo että nautinto lukea.

Stroutin tapa puhutella lukijaa omalla erityisellä tavallaan (”Ja tämäkin on kerrottava:”) ja hänen tekstinsä rytmi (”Sillä lailla me elelimme./Oli se outoa.”) saavat pysäyttämään lukemisen ja vain makustelemaan juuri lukemaansa.

Ymmärsin myös, että suru on hyvin yksityinen asia. Voi luoja, sitä se totta tosiaan on.”

”Ymmärsin että se oli vihaa, todellista vihaa.”

Loppua kohden muuttuu entistä selvemmäksi, että Lucy meren rannalla ei ole vain korona-ajan kuvaus. Se on myös kuvaus yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, jakaantuneesta maasta. Vihasta, jonka Lucy näkee poliisin julmasti tappaman Georgen Floydin murhan jälkeisissä mielenosoituksissa ja toisaalta väkijoukon hyökätessä demokratiaa vastaan ja rynnistäessä Capitol-kukkulalle.  

Lähellä Lucyn ja Williamin Crosbyn taloa on toisen maailmansodan aikainen torni, jonne William usein kävelee. Sinun torniksesi Lucy sitä Williamille kutsuukin.

Minun tornini, kuten sinä sitä nimität”, hän sanoi ja mulkaisi minua kulmat koholla, ”rakennettiin saksalaisten sukellusveneiden varalta ja se muistuttaa minua joka päivä siitä mitä maailma joutui kokemaan ja siitä, että se kaikki saattaa toistua.” Minä odotin ja hän jatkoi: ”Tämä maa on todella suurissa vaikeuksissa. Koko maailma on. Ihan niin kuin –” William laski haarukkansa. ”Ikään kuin maailma olisi järistyksen kourissa ja minä luulen että varsinaiset vaikeudet vasta odottavat meitä. Me teemme toisistamme selvää jälkeä. Kuinkahan kauan meidän demokratiamme pysyy pystyssä.”
   Minä aloin hiljalleen ymmärtää, että Williamin suhde torniin oli yhtä kuin hänen suhteensa yhteiskuntaan juuri nyt. Hän oli yhdistänyt toisiinsa historian kohdat, joista minä olin vasta epämääräisesti tulossa tietoiseksi.”

Lucyn toisen tyttären, Beckan petollinen mies Trey on runoilija, jonka runot olivat ”tosi huonoja”.  Kateellisena anoppinsa suosiosta Trey oli todennut pilkallisesti, että Lucy oli ”vain vanha valkoihoinen nainen, joka kirjoitti vanhoista valkoihoisista naisista”. Sama toteama, josta jätän vain-sanan pois, pätee myös Lucyn tarinoiden kirjoittajaan. Mitenkään väheksymättä kirjoja muista kuin vanhoista valkoihoisista naisista ja kyseenalaistamatta niiden merkitystä kiitän tuhannesti Elizabeth Stroutia siitä, että hän kirjoittaa hienoja kirjoja vanhoista valkoihoisista naisista.

• Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
• Tammen Keltainen kirjasto, 2023
• Englanninkielinen alkuteos Lucy by the Sea, 2022
• Suomentanut Kristiina Rikman
• 270 s.

Lue myös muut juttumme naistenviikolla:

19.7. Kate Morton: Takaisin kotiin
20.7. Torrey Peters: Detransition, baby
21.7. Jamaica Kincaid: Annie John & Lucy
22.7. Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri
23.7. Liv Strömquist: Peilisalissa