Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut – kirjabloggaajien 17. klassikkohaaste

Marja-Liisa Vartion viimeiseksi jääneen teoksen, vuonna 1967 postuumisti ilmestyneen Hänen olivat linnut -romaanin nimi on kiehtova, salaperäinen, vähän uhkaavakin. Kuka hän? Mitkä linnut? Nimi on sopivasti vähän vanhahtava. Jos minun pitäisi valita suomalaisen kirjan nimi, joka on jäänyt hyvin mieleen, niin tässä olisi vahva ehdokas. Oli siis korkea aika lukea kirja eikä vain ihastella sen nimeä.

Hänen olivat linnut on ennen muuta kahden naisen tarina, leskiruustinna Adele Promsin ja hänen palvelijansa Alma Luostarisen. Adele on itsekeskeinen ja uhriutunut, unettomuudesta kärsivä, näkyjä näkevä, epävakaa persoona. Alma taas on riuska työihminen, isokokoinen ja ilmeisen androgyyni ulkonäöltään. Hänet on palkattu huolehtimaan ruustinnasta ja tämän mieheltään Birgeriltä peritystä täytettyjen lintujen kokoelmasta. Molemmissa tehtävissä on kyse samasta asiasta, ”topattujen lintujen hoitamisesta”, kuten Alma myöhemmin ymmärtää.

Adele haluaa Alman kohtelevan lintuja kuin ne olisivat eläviä ja tuntevia. Hän vahtii ja komentaa, kun Alma tuulettaa ja siirtelee lintuja, eikä ole tyytyväinen.

… Pane västäräkki pois pöllöjen vierestä, minähän olen sanonut etteivät pöllöt ja västäräkit koskaan ole luonnossa yhtaikaa samassa puussa, eikä kuovi, olet taas laittanut sen pääskysen viereen, pane pikkulinnut erikseen, vie ne salin ikkunalle äläkä työnnä niitä tiiviisti toisiaan vasten vaan yritä miettiä miten ne ovat luonnossa, käännä sitä paitsi pöllön selkä aurinkoon päin, etkö sinä sen vertaa muista että pöllöt liikkuvat pimeässä … ”

Teksti etenee suurimmaksi osaksi dialogina. Ruustinnan ja Alman väliset loputtomat keskustelut, nokittelut, samojen tarinoiden toistot ja versiot ovat tarinan perusta, ja vain joissakin kohdin dialogin katkaisee kertojan ääni. Naisten keskustelut rönsyävät niin kuin vapaa puhe todellisuudessakin, ja niistä rakentuu kuva menneestä ja nykyisyydestä.

Adele ja Alma – kaksi kiusattua

Adele on ollut ”vain postineiti”, joka on naitu hänen silmissään ”hienoon sukuun”, nimismiehen pappispojan vaimoksi.  Anoppi ei koskaan häntä hyväksynyt ja aviomies Birger oli julma ja kylmä. Rovasti harrasti lintutieteitä, ampui lintuja ja täytti ne osaksi kokoelmaansa. Seurakuntalaisilleen hän saarnasi lintuvertauksin niin, että nämä pitivät miestä vähintään mielenvikaisena.

Alma on ison talon tytär, ikänsä raskaita talontöitä tehnyt. Mutta kun emännän paikka talossa siirtyi veljen vaimolle, Alma lähti suutuksissaan etsimään töitä muualta. Monta kertaa hän lähtee ruustinnankin luota, suuttuneena, kun ruustinna on taas kiusannut häntä, tai kyllästyneenä anelemaan apteekista unilääkettä emännälleen.

Molemmat naiset ovat miehiin pettyneitä ja miesten kaltoin kohtelemia. Almaa ympäröi vahva seksuaalinen lataus. Häntä halutaan ja hän haluaa, mutta häntä käytetään myös irvokkaasti hyväksi. Adelen avioliitto traumatisoi, ja tätä haavaa hän purkaa keskusteluissa Alman kanssa.

Mutta minun mieheni ei rakastanut edes lintuja, ei, luulet väärin, hän tutki niitä, sinä et ymmärrä, miltä minusta tuntui kun hän tämän saman pöydän äärellä nylki linnun, pienen linturaukan, ja sitten, sanonko minä sinulle …
    Alma tiesi mitä ruustinna jätti sanomatta: sitten mies oli tahtonut, ja suuttunut kun ruustinna oli kieltäytynyt. Alman silmät kääntyivät makuuhuoneen ovea kohti ja hänen mieltään etoi – hän ei ollut tahtonut kuunnella ja kuitenkin hän oli uskonut ja kauhistunut.”

Suku on pahin

Tarinan kolmas tärkeä henkilö on apteekkari Holger, Adelen kälyn, Teodolindan mies. Alkoholisoitunut ja itsesääliin vaipuva mies vierailee säännöllisesti Adelen ja Alman luona, varsinkin myöhään illalla ja oma viinapullo mukanaan.

Perintöasioita puidaan naisten ja suvun kesken useasti. Alma on ”tehnyt paperit” kotoa lähtiessään ja suree menetettyjä tavaroita. Adele taas epäilee, että kälyt kadehtivat ja hamuavat häneltä Birgerin äidiltä periytyneitä pöytähopeita ja serviisiä.

Kirjan tapahtuma-aikaa on vaikea määritellä. Kirkonkylän pysähtynyt ilmapiiri ja hierarkia apteekkareineen, lääkäreineen ja kauppiaineen voisi kuvata mitä tahansa vuosikymmeniä 1920- ja 1950-lukujen välillä, ja todennäköisesti kuvaakin, sillä Adelen ja Alman yhteiselämää jatkuu useamman vuosikymmenen.

Hänen olivat linnut -romaanista on otettu useita painoksia. Kuvassa on vuonna 2012 ilmestynyt, Teoksen julkaisema kirja. Kannen kuva kirjailijasta on hänen poikansa Heikki Haavikon arkistoista.

Adele kuin västäräkki, Alma kuin metso

Kirjan nimi esiintyy romaanissa kaksi kertaa ja sillä viitataan Birgerin Onni-setään, jolta lintuharrastus ja vanhimmat täytetyt linnut ovat periytyneet. Hänen siis olivat linnut. Lintuharrastus kulki suvussa ja samalla periytyi muutakin, halu kahlita elämä ja tunteet, tietynlainen mielenvikaisuus. Kohtaukset, jossa on mukana Adelen ja Birgerin poika Antti, viittaavat samanlaiseen sukuperimään, mutta ilman innostusta lintuihin.

Kirjan toisessa luvussa Adele muistelee ja kertaa pappilan tulipalon tapahtumia. Siinä näyttäytyi aviomiehelle tärkeiden asioiden järjestys. Ensin oli pelastettava linnut, raskaana olevaa vaimoaan hän moitti siitä, että tämä pelasti kastemaljan eikä kyyhkysiä. Niitä hän itki, ei palanutta pappilaa.

Itseään Adele pitää lintujen puolustajana ja samastuu niihin. Hän puhuu västäräkille (”Katsos, jos se onkin niin että sinä olet minä.”) ja kokee Alman naiseksi muuttuneena metsona. Lähes pakkomielteisesti hän haluaa itselleen Alman kotona joskus olleen täytetyn joutsenen. Vielä pakonomaisemmin hän vaatii Almaa toistamaan liikkeet, joilla Alman veli oli matkinut metson käyttäytymistä soitimella. Tarina kulminoituukin kohtaukseen, jossa Alma pitkän painostuksen jälkeen suostuu ruustinnan pyyntöön.

Koska kysymys on soitimen näyttelemisestä, etsin sille jonkinlaista seksuaalista tulkintaa. Toisaalta ruustinnan tahtoon lopulta taipuneena Alma vaipuu samaan elävälle elämälle selkänsä kääntävään asentoon kuin linnuksi muuttunut emäntänsä.

Klassikko jo syntyessään

Hänen olivat linnut avautuu monenlaiseen tulkintaan. Lintuihin liittyvää uhkaa on hyödyntänyt Alfred Hitchcock kauhuklassikossaan Linnut, eikä mielikuva lasisilmin tuijottavista kuolleista linnuista ole kaukana kauhusta. Tarinan yllä häilyvää mystisyyttä ruokkivat Adelen näyt ja kokemukset äänistä, jotka hän tulkitsee edellisten, jo kuolleiden asukkaiden askeliksi. Adele ja Alma elävät kuolleiden keskellä, sekä ihmisten että lintujen.

Millainen sitten on ruustinna Adelen ja palvelija Alman suhde? Vaikka Adele on itsekäs ja ailahteleva sekä usein ilkeä Almaa kohtaan, ei Alma ole pelkästään nöyrtymään joutuva osapuoli, sillä Adele on monin tavoin hänestä riippuvainen. Naisia sitoo toisiinsa tottumus ja jonkunlainen kieroutunut kiintymys. Kaukaa ei myöskään ole haettu ajatus, että Alman suostuminen Adelen vaatimiin soidinmenoihin viittaisi naisten väliseen seksuaaliseen kohtaukseen.

  • Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
  • Ilmestynyt 1967
  • Uusintapainos Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012
  • 243 s.

Rating: 4 out of 5.

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966)

Marja-Liisa Vartio aloitti runoilijana ja julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Häät vuonna 1952. Myöhemmin hän keskittyi proosaan, ja häntä pidetään yhtenä 1950-luvun keskeisenä modernistina ja suomalaisen proosan uudistajana.

Marja-Liisa Vartio syntyi 11.9.1924 Savonlinnan lähellä Säämingissä vanhempiensa avioeron jälkeen eikä kiertokoulun opettajana toiminut äiti kertonut isälle tyttären syntymästä. Vasta kouluikäisenä Marja-Liisa muutti opettajaisänsä ja kahden veljensä luokse Nurmijärvelle, jossa kävi koulunsa.

Hän opiskeli Helsingin yliopistossa taidehistoriaa, estetiikkaa ja kirjallisuutta ja valmistui filosofian kandidaatiksi. Opiskeluaikanaan hän avioitui taidekauppias Valter Vartion kanssa. Kirjallisissa piireissä hän tutustui Paavo Haavikkoon, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1955. Perheeseen syntyi kaksi lasta.

Marja-Liisa Vartio kuoli dramaattisesti sairaalassa vain 41-vuotiaana vilustuttuaan kylmässä järvivedessä uituaan. Kirjailijan terveys oli horjunut jo pitkään eikä hän selvinnyt kuumeen noustua korkeaksi.

Helena Ruuska on kirjoittanut Marja-Liisa Vartiosta kattavan ja kiinnostavan elämäkerran Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu (WSOY, 2012). Siihen kannattaa tutustua viimeistään nyt, kun ensi vuonna kirjailijan syntymästä on kulunut 100 vuotta.

Sylvi Kekkonen oli Marja-Liisa Vartion hyvä ystävänsä ja Johanna Venho on sijoittanut hänet henkilöksi biofiktioonsa Ensimmäinen nainen.

Kirsin Book Club osallistuu tällä jutulla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen.
Kommentit
  1. Soili Pejak
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  2. Anki
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • Jane / Kirjan jos toisenkin
      • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Viivi Koo / Kirjailuja
  3. Gregorius
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  4. Marika Oksa
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  5. Pertti Johannes Palo
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  6. Tuulevin lukublogi
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  7. Jane / Kirjan jos toisenkin
  8. Elegia
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  9. Amma
  10. Jonna / Kirjakaapin kummitus

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *