Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä – kohuteos somemaailmaan uppoutumisesta

Keväällä 2022 ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa Patricia Lockwoodin kirja Kukaan ei puhu tästä. Alkuperäisteos oli ilmestynyt vain vuotta aiemmin Yhdysvalloissa ja siihen oli jo ehditty painaa ”moderni klassikko” -leima. Valitsin kirjan heti tuoreeltaan käsittelyyn vetämääni Editan yrityslukupiiriin.

Kukaan ei puhu tästä on kahteen osaan jakautunut kirja. Ensimmäinen osa koostuu lyhyistä pätkistä, joissa päähenkilö ilmentää ajatuksiaan ja tunteitaan, joita hänen seuraamansa somevirta hänessä herättää. Toinen osa on perinteisemmin kerrottu tarina päähenkilön siskon kuolemansairaasta vauvasta. Molemmat osiot pohjaavat Patricia Lockwoodin omaan elämään. Kirja oli Booker-ehdokkaana 2021 ja sen teksti on alun perin kirjoitettu iPhonella.

Lukupiirikeskustelu

Ensimmäinen sääntö itselleni bloggarina on, että kirjajuttu pitää kirjoittaa mahdollisimman tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Nyt kuitenkin kirjoitan tätä juttua yli vuosi oman lukukokemukseni jälkeen. Myös lukupiirin käsittelystä on jo vuosi ja kas kummaa, juuri siinä kokoontumisessa minulla ei ollut muistikirjaani mukana, joten muistini tueksi ei ole mitään dokumentaatiota. Silti muistan kirjan erittäin hyvin.

Muistan, että sain lukea kirjaa kymmeniä sivuja, ennen kuin sain yhtään kiinni, mistä on kyse. Aamiaiskattauksia Patagoniassa seurasivat valistuineiden ihmisten muotitermien varkaudet ja epämuodostuneet mehiläiset. Mitä pidemmälle luin, takerruin näihin yksityiskohtiin, ja koin kaiken hyvin irrallisena. Kun olin kahlannut kaiken somevirran tuottaman tauhkan, tuntui teoksen toinen osio kumman rauhoittavalta. Sekin eteni pienissä fragmenteissa, mutta ne kaikki liittyivät samaan tarinaan.

Lukupiirissäkään ei oltu valmiita julistamaan Kukaan ei puhu tästä -teosta klassikoksi. Yleinen arvelu oli, että teoksen varsinainen ansio on siinä, että se onnistuu näyttämään somemaailmaan koukuttumisen ja todellisuudesta irtaantumisen niin konkreettisesti. Miten maailmankuvamme muuttuu, kun alamme ajatella kaikkea mahdollisina somepostauksina?

Patricia Lockwoodin haastattelu

Kukaan ei puhu tästä -teos jäi painamaan mieltäni. Blogijuttu oli jäänyt kirjoittamatta jostain arjen kiireen syystä. Kirja lojui kirjoituspöydälläni ja lähetti minulle signaaleja, että sen suhteen ei vielä saanut luovuttaa.

Universumi auttoi, sillä näin somessa (!) mainoksen Pittsburgh Art & Lectures -kirjallisuusohjelmasta, jossa yksi haastateltavista oli Patricia Lockwood. Halusin vielä kerran sukeltaa kirjaan, mutta halusin myös analysoida, ovatko amerikkalaiset kirjailijahaastettelut jotenkin erilaisia kuin suomalaisilla areenoilla nähdyt.

Ohjelman aluksi kiitettiin sponsoreita (lukuisia!). Sitten esiteltiin Patricia Lockwoodin ansiot: hän on aiemmin kirjoittanut kaksi runokirjaa ja muistelmateoksen pappi-isästään. Kukaan ei puhu tästä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Patricia on ainoa kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin 10 Best Books of the Year -listalle sekä kauno- että tietokategoriassa.

Kun Patricia pääsi ääneen, hän hurmasi yleisön välittömästi lähes stand-up-tyyliin. Esittelyssä oli kerrottu hänen aiemmasta esiintymisestään pappiskaavussa ja nyt Patricia vitsaili, että hän oli yrittänyt samanlaista vallan tunnetta tuovaa asua tähän esiintymiseen, mutta päätynyt mekkoon, ”jossa näyttää siltä kuin hänet olisi lähetetty Itävaltaan murhaamaan Fräulein Maria”.

Ennen varsinaista haastattelua Patricia luki kirjaansa ääneen. Nämä reading-hetket ovat maailmalla paljon yleisempiä kuin meillä. Patricia teki tämänkin suvereenilla tyylillä, painottaen tekstinsä nyansseja juuri sopivan elävästi.

Sitten päästiin haastatteluun. Haastattelija, kirjailija Clare Beams ylisti kirjaa muun muassa näin:

It is really rare to find a book, which you can open to any random page and find some observation that is so sharp and surprising and precise that it startles you into seeing again. This is a book that makes its own language.”

Tämä on hyvin totta, sillä kirjan molemmat osat muodostuvat fragmenteista, jotka voisivat olla uuden tarinan alkuja tai toisen loppuja. Poimin sattumanvaraisiksi esimerkeiksi nämä kaksi otetta, ensimmäisessä päähenkilön ajatuksia portaalikeskusteluista, toisessa sisaren vauvasta. Portaalia ei mainita nimeltä, mutta kovin on Twitterin kaltainen:

Halusimme joka ikisen niistä paskiaisista päätyvän vankilaan! Tosin sitäkin enemmän halusimme lakkauttaa vankilajärjestelmän ja korvata sen saarella, jolla noita taikoo miehet sioiksi.”

Sivu 71

Tämä seuraava on siskon lapseen liittyvä kappale:

Kaikkein mieluiten he kietoivat vauvan kallisarvoisen pään vaaleanpunaisiin, pilkullisiin ja leopardikuvioituihin turbaaneihin. Silloin pienokainen näytti ihan meediolta ja satavuotiaalta Tyttökullalta, joka pälyili epäluuloisesti alta kulmiensa, koska oli nähnyt ja kokenut kaiken.”

Sivu 173

Kirjan päähenkilö on tullut kuuluisaksi yhdestä viraaliksi lähteneestä postauksestaan, jossa hän kysyi, voiko koira olla kaksonen, ”Can a dog be twins?” Sen kokemuksen perusteella hänestä tuli portaalin asiantuntija, joka kierteli ympäri maailmaa kertomassa portaalin käyttäytymisestä. Päähenkilö ei ole kirjailija vaan kuuluisa postaaja.

Patricia Lockwoodin omasta Twitter-historiasta löytyy vastaava tapaus: Hän kysyi @parisreview:lta ”So is Paris any good or not” ja se nousi The Atlantic -lehden Kaikkien aikojen parhaat twiitit -listalle.

Haastattelussa hän kertoi, että hänellä oli runsaasti portaalimateriaalia. Haaste oli se, mitkä teemat poimia mukaan kirjaan. Jotkut olivat hulvattoman hauskoja, mutta ne eivät kestäisi aikaa. Valittujen piti toisaalta myös ilmentää aikaa.

Patricia oli alunpitäen suunnitellut, että kirjan toinen osa tapahtuisi avaruudessa, mutta siskon raskaus muutti ajatukset. Hän oli somessa kiinnittänyt intensiivisen huomionsa ihmisiin, jotka oikeassa elämässä olivat jossain kaukana, ja nyt hän halusi kokeilla samaa metodia ihmisiin, jotka olivat fyysisesti olemassa aivan lähellä. Oli aika unohtaa kuittailu ja ironia, läheisten elämän dokumentaatioon piti suhtautua vilpittömästi. Patrician tosin onnistuu löytämään huumoria mitä surullisimmista tilanteista.

Kiinnostavaa oli, kun Patricia kertoi, kuinka hän teki kokeiluja portaalin kanssa. Hän heitti tiettyjä syöttejä ja seurasi, mihin suuntaan someparven keskustelu lähti. Hän uskoo, että ihmiset haluavat olla hyviä ja tukea hyvää, mutta parvena he voivat lähteä myös sellaiselle laukalle, mitä he eivät missään tapauksessa tekisi yksin.

Hän kirjoitti kirjaa noin kolmen vuoden ajan. Hän matkusteli paljon, kirjoitti puhelimeensa ideoita, jotka tupsahtivat mieleen sen pohjalta, mitä Patricia luki internetistä. Haastattelussa hän kertoi useita esimerkkejä postauksista, jotka päätyivät osaksi kirjaa.

Hän ei suosittele kirjan kirjoittamista puhelimella, mutta toteaa, että puhelin oli aivan korvaamaton sisaren vauvan elämän kuvaamisessa. Puhelin oli aina käsillä, joten hän pystyi tallentamaan tilanteita ja tunnelmia toisin kuin aikana, jolloin tarvittiin erillinen videokamera. Puhelin myöskin auttoi Patriciaa kommunikoimaan vauvan kanssa, hän esimerkiksi soitti vauvalle puhelimesta musiikkia. Ja vauvan kuoleman jälkeen tämä on edelleen elävänä läheisten puhelimien tallenteissa.

Kannatti lukea toiseenkin kertaan!

Haastattelu syvensi kirjan teemoja ja houkutteli minut lukemaan kirjan uudelleen. Kyllä kannatti, kirja todellakin kesti toisen lukukerran!

Nyt tavoitin enemmän kirjan sävyjä, pääsin useammin kiinni kirjan pohjavireeseen ja osasin arvostaa kirjan poikkeuksellisuutta. Hauskat kohdat naurattivat, enää en myöskään hämmästellyt mitään, mikä syntyi portaalissa. Vakavat kohdat tuntuivat entistäkin syvemmiltä ja koskettivat enemmän. Kuten haastattelija sanoi, Kukaan ei puhu tästä -kirjan voi avata mistä kohtaa tahansa ja heti tietää, mistä kirjasta on kyse.

Itse en ole ollut erityisen aktiivinen Twitterissä. Henkilökohtaisen tilini poistin jokin aika sitten, Kirsin Book Club -tilillä olen postaillut vain kirjajuttuja. Tunnistan kyllä koukuttumisen vaaran, houkutuksen heittää lisää vettä kiukaalle. Tämän jutun aion kyllä jakaa myös Twitterissä. Sinä voit tehdä samoin klikkaamalla jutun lopussa olevaa Twitter-painiketta.

Erosiko kirjailijahaastattelu suomalaisista?

Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että Suomessa näkee paljon haastatteluja, joissa haastattelija on tehnyt listan kysymyksiä, jotka sitten kysyy kirjailijalta ennalta suunnitellussa järjestyksessä ilman että reagoi mitenkään kirjailijan vastauksiin. Haastattelut eivät pääse keskusteluiksi, vuoropuhelua ei synny. Eroa oli myös siinä, että sekä haastattelija Clare Beam ja Patricia Lockwood olivat molemmat hyvin sanavalmiina ja nokkelia tilanteessa.

Samaa oli kysymysten perehtyneisyys, pureuduttiin kattavasti kirjan teemoihin, ei niinkään kirjailijan elämään ellei mukaan lasketa peruskysymystä: Mitä oli helpointa ja mitä vaikeinta kirjoittaa?

Suosittelen lämpimästi seuraamaan netistä löytyviä kansainvälisiä kirjakeskusteluja. Pittsburghin kanavalla on syksyllä mm. Zadie Smith ja Jennifer Egan.

Viiden tähden kirja

Minulle Kukaan ei puhu tästä -kirja oli viiden tähden arvoinen toisen lukukerran jälkeen. Se oli rakenteellisesti jännittävä, kielellisesti rikas ja ajatuksellisesti havahduttava ja yllättävä. Arvostan kirjoja, jotka synnyttävät oivalluksia, kun se tapahtuu persoonallisella tyylillä, niin loistavaa!

Suosittelen etenkin kaikille, jotka ovat mukana somessa tai jotka ovat jo irtaantuneet some-maailmasta. Odotan todella, mitä Patricia Lockwood kirjoittaa seuraavaksi.

Kirjan tiedot

• Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
• Tammi 2022, Keltainen kirjasto
• Alkuperäisteos: No One Is Talking About This 2021
• Suomentaja: Einari Aaltonen
• 226 sivua / 5 h 1 min
• Äänikirjan lukija: Armi Toivanen