Vappu Kannas: Kimalaisten kirja – hieno romaani vie lukijan 1800-luvun runoilijan perhepiiriin

Olin onnekas, että aloin spontaanisti lukea Vappu Kannaksen romaania Kimalaisten kirja lähes ilman taustatietoja. Olin ymmärtänyt, että kirja kertoo Emily Dickinsonista, josta tiesin suunnilleen sen verran, että hän on amerikkalainen runoilija. Googlasin toki, mutta onnekseni suomenkielisillä googlen sivuilla oli vain vähän tietoa enkä enempää etsinyt. Onnekas olin siksi, että kirja pystyi yllättämään minut – iloisesti.

Kimalaisten kirja on ja ei ole kirja runoilija Emily Dickinsonista ja hänen perheestään. Niinpä minun ei tarvinnut kirjaa lukiessani miettiä, eikö biofiktio ole jo loppuun käytetty lajityyppi. Ei ole, kun se on niin taidokkaasti rakennettu kuin Vappu Kannaksen kirja. Historialliset henkilöt ja todelliset tapahtumat ovat lainanneet kirjalle vain rautalankarungon, jonka ympärille kirjailija on rakentanut kiehtovan tarinan.

Homesteadiksi kutsutun talon kulmahuoneessa Amherstissa Massachusettsissa asuu lähes erakkona runoilija Emily, jonka koko kaupunki tietää, mutta joka ei ole liikkunut kotinsa ulkopuolella 15 vuoteen. Talo on hänen lapsuudenkotinsa ja siellä asuu myös hänen kuolemansairas äitinsä, pikkusisarensa Lavinia eli Vinnie ja perheen palvelija Maggie. Perhettä autoritaarisesti hallinnut isä on kuollut jo vuosia aikaisemmin. Viereisessä talossa, Evergreensissä, asuu Emilyn ja Vinnien veli Austin, hänen vaimonsa Sue ja heidän kaksi lastaan.

Maggie on tuonut kukkia sisään. Yksi aniliininpunainen vuokko ja neljä pientä valkoista ruusua. Yksi kaikille meille: minä, Austin, äiti, isä. Vuokko on Emily, tietenkin. Vaikka hän näyttää enemmän ruusulta valkoisessa puvussaan, huomaamattomalta ja läpikuultavalta, niin kuin ruusut ovat talven valossa. Maggie tietää niin kuin minä tiedän, että Emily on hohtavan punainen sisältä. Hänessä on pyöreä musta ydin niin kuin vuokossa, ja on siinä vähän sinistäkin. Piilossa, terälehtien varjossa, niin ettei sitä melkein näe. Mutta kun näkee, ei ole koskaan nähnyt sellaista sinistä. Sitä voi nähdä vain salaman ytimessä.”

Eletään 1880-lukua, ja Dickinsonit ovat yliopistokaupungin merkkihenkilöitä, joiden ystäväksi kaupunkiin aviomiehensä kanssa muuttava Mabel Todd hakeutuu. Erityisesti häntä kiinnostaa vetäytyvä runoilija Emily. Mabel on nuori, kaunis ja kunnianhimoinen, ja pian hän hurmaa ja sitten myllertää Homesteadin ja varsinkin Evergreensin asukkaiden elämän.

Uskottavaa epookkia

Vappu Kannas luo yksityiskohtia myöten tarkan ja elävän kuvan 1800-luvun lopun amerikkalaisen säätyläisperheen elämästä ja talosta. Hän on nimennyt useat luvut huoneiden mukaan ja kuljettaa lukijaa ruokasalista salonkiin, eteishallista kirjastoon tai keittiöstä puutarhaan. Paikkojen myötä asemoituu myös henkilöiden paikka perheessä. Äidin eläessä hänen huoneensa on tärkeä paikka myös Emilylle, Vinnielle ja Maggielle. Keittiö on ”talon sydän”, niin kuin Vinnie sitä kuvaa, Maggie ”kaiken sydän”. Kulmahuone on Emilyn valtakunta.

Suloiset tunnit ovat kuihtuneet täällä –
Tämä mahtava huone –
Sen piirissä toiveet leikittelevät –
Nyt varjoja haudassa.

Emily Dickinsonin runo, suomennos Vappu Kannas

Hiljainen surumielisyys leimaa Homesteadin taloa, jossa kuolema on läsnä. Se on läsnä myös puutarhassa, kun talvi on tulossa ja viimeiset loppusyksyn kukat kuolevat. Toisenlaiset tunteet hiipivät ja piiloutuvat Homesteadiin, kun Austinin ja Mabelin välille syntyy rakkaus- ja seksuaalisuhde ja talon ruokasalista tulee heidän eroottisten kohtaamistensa tapahtumapaikka.

Vinnie ja Emily elävät naimattomina, mutta rakkautta, ainakin sen kaipuuta heidän elämässään on, ja hienovaraisesti kirja viittaa sen mahdolliseen kohdistumiseen omaan sukupuoleen. Erityisesti Emilyn ja Austenin vaimon Suen suhde on läheinen. Sue on Emilyn runojen esilukija ja tarvittaessa tiukka editori. Vinnie taas ihastuu yli kaiken nuoreen Mabeliin, vaikka myöhemmin riitautuukin tämän kanssa käräjäsaliin asti.

Modernia kerrontaa

Vappu Kannas kuljettaa tarinaa taidokkaasti eri kertoja- ja näkökulmahenkilöiden kautta. Vain Emilyn ääni puuttuu. Sitä enemmän hän on läsnä muiden puheissa ja ajatuksissa. Emily on ykkönen, vaikka vetäytyykin eikä julkaise runojaan. Hän jättää ne viesteinä toisten perheenjäsenten taskuihin tai sitoo ne langalla yhteen ommelluiksi vihkoiksi. Niiden julkaisemisen Emily oli kieltänyt.

Jokaisesta henkilöstä Kannas luo kokonaisen persoonan, hyvine ja huonoinen puolineen. Vinnie on sisaren rinnalla aina kakkonen, arkinen kodinhoitaja, kimalaisten työläinen. Kakkonen on Suekin, kun aviomies Austin rakastuu Mabeliin. Mabel taas tekee kaikkensa ettei olisi mikään toinen, vaan ykkönen, ja lähes onnistuukin siinä.

Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. Sen jälkeen loiskimalainen munii omat munansa, jotka kimalaisten työläiset hoivaavat sitten aikuisiksi.”

Lähde Ötökkätieto

Taidokkaasti Kannas kuljettaa lukijaa eri vuosikymmenten välillä ja rakentaa tarinaan jännitettä ja yllätyksiäkin, ainakin jos ei ole liikaa perehtynyt Emily Dickinsonin jälkeläisten riitoihin. Sillä Emilyn kuoltua hänen runojensa julkaisemisesta alkaa varsinainen kimalaisten pörräys.

Hunajan Sukupuu
ei kiinnosta Kimalaista –
Apila, koska vain,
on Ylimystöä –

Emily Dickinsonin runo, suomennos Vappu Kannas

Ulkoisestikin kaunis kirja nousee tänä vuonna lukemistani kotimaisista kirjoista ehdottomasti kärkijoukkoon. Se jätti ajateltavaa, sen myötä tutustuin Vappu Kannaksen kirjaan suomentamiin Dickinsonin runoihin, jotka olivat vapaamuotoisuudessaan hätkähdyttävän moderneja – tai ajattomia. Niin kuin hyvä kirjallisuus on.

Kirjan lopussa on Vappu Kannaksen Jälkisanat, joissa hän kertoo, miten ja mistä hänen kirjansa idea syntyi sekä Dickinsonin perheen todellisista vaiheista. Minä neuvon jättämään Jälkisanojen lukemisen viimeiseksi, juuri kuten kirjailijakin on halunnut.

• Vappu Kannas: Kimalaisten kirja
• S&S 2023
• 382 s.
• Myös e-kirjana.

Vappu Kannaksen esikoisromaani Rosa Clay (S&S, 2020) on esitelty naistenviikkokoosteessamme 2020: (KLIK). Hän on debytoinut runoilijana kokoelmallaan Morsian (Ntamo, 2018), ja ennen Kimalaisten kirjaa julkaissut romaanin Kirjeitä Japaniin (S&S, 2021). 1800-luvun maailma on hänelle tuttua, sillä hän on väitellyt tohtoriksi L.M.Montgomeryn päiväkirjoista.

Lähimpänä vertailukohteena, ei siksi että kirjat muuten olisivat samanlaisia, vaan hienona biofiktiona, tulee mieleen Riitta Jalosen Kirkkaus, jonka rakennuspuuna on uusseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämä. Luimme kirjan lukupiirissämme vuonna 2017.