Iida Turpeinen: Elolliset – tarina lempeän jättiläisen tuhosta

Olihan se nähtävä uudelleen – ja kuvattava. Olen käynyt useasti lastenlasten kanssa Luonnontieteellisessä museossa, jota kutsun yhä Eläinmuseoksi, ja nähnyt stellerinmerilehmän luurangon siihen sen enempää paneutumatta. Iida Turpeisen upea esikoisteos Elolliset suorastaan pakotti menemään museoon uudelleen, ja valtavaa luurankoa katsellessani ensimmäisen kerran tajusin, että eläin jonka jäänteet olivat edessäni on todella elänyt meressä. Myös opastaulun sanat olivat saaneet uuden merkityksen:

Turkismetsästäjät ja merimiehet metsästivät tätä 6000-kiloista eläintä sen lihan ja nahan vuoksi. Stellerinmerilehmä oli hidas eikä kyennyt sukeltamaan: niinpä laji metsästettiin sukupuuttoon 27 vuodessa sen löytymisen jälkeen ja se hävisi lopullisesti vuoteen 1768 mennessä.”

Stellerinmerilehmän opastaulu Luonnontieteellisessä museossa

Elollistenkin alkusysäys on syntynyt saman opastaulun edessä. Iida Turpeinen on kertonut, miten vieraili museossa taidenäyttelyyn tutustumassa ja samassa yhteydessä luki stellerinmerilehmästä kertovan opastaulun tekstin ja tiesi, että tässä on se aihe, jota hän on romaanilleen hakenut.

Onnistunut sekoitus tietoa ja kuvitelmaa

Iida Turpeinen on tehnyt valtavan taustatyön selvittäessään arkistoista stellerinmerilehmän kohtalon ja yhden yksilön luurangon vaiheet halki kolmen vuosisadan Beringin mereltä Helsingin Luonnontieteelliseen museoon. Kirjan henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä, ja sen mikä ei heidän omista muistiinpanoistaan tai kirjeistään ja arkistomateriaalista selvinnyt, kirjailija on eläytyvästi kuvitellut. Iida Turpeinen kirjoitti esikoistaan seitsemän vuotta.

Elolliset on ollut arvostelumenestys. Syyskuussa ilmestyneestä kirjasta otettiin heti lisää painoksia ja Helmetissä kirjaa jonottaa melkein kolmetuhatta lukijaa. Kirja on jo myyty useaan maahan ja reippailla ennakoilla, eli kustantajat ovat todella halunneet tämän kirjan omaan kustannusohjelmaansa. Elolliset on yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaista.

Elolliset ansaitsee suosionsa. Se on erinomaisen onnistunut yhdistelmä tietokirjaa ja romaania. Sen kertomus muutamassa vuosikymmenessä sukupuuttoon metsästetystä merten lempeästä jättiläisestä puhuttelee juuri nyt, kun entistä selvemmin alamme ymmärtää, millaisella tuhovoimalla ihmislaji on muita elollisia kohdellut.

Beringinmeren retkikunta

Elollisten tarina ja stellerinmerilehmän kohtalon sinetöineet tapahtumat alkavat venäläisaluksen tutkimusmatkasta, jonka tarkoituksena on etsiä merireitti Aasiasta Amerikkaan. Eletään vuotta 1741. Svjatoi Pjotr eli Pyhä Pietari -laivan kapteenina on Vitus Bering ja siihen osallistuu myös teologian tohtori, luonnontutkija ja outo mies Georg Wilhelm Steller. Matka ei ole helppo eikä kaikki mene suunnitellusti. Jotakin kuitenkin löytyy.

Sitten eläin nousee pintaan, ja hän muistaa miksi suostui tälle vaivalloiselle matkalle. Olento on kahden kyynärän mittainen. Sen ihoa peittää punerva karva ja sen pää muistuttaa koiran päätä. Sillä on pystyt, valppaat korvat ja mullottavat silmät, pitkät, roikkuvat viikset, jotka tuovat mieleen itämaiden oppineen, mutta sen käytös on kuin villin lapsen. Se telmii, sukeltaa ja nousee pintaan meriruohon kappale suussaan, heittää ruohon ilmaan ja nappaa sen kiinni hampaillaan.”

Laiva harhautuu reitiltä, puhtaasta vedestä ja ruuasta on puutetta, miehistö sairastuu ja moni kuolee, kapteenikin. Apu nälän uuvuttamille löytyy tuosta aikaisemmin tunnistamattomasta, meressä elävästä eläimestä, jonka liha osoittautuu herkulliseksi. Se ratkaisee lempeän ja hitaan merilehmän kohtalon. Yksikin valtava ruho ruokkii miehistön pitkäksi aikaa, mutta suuri osa saalistetuista päätyy takaisin mereen, kun tonnien painoista ruhoa ei saada rantaan.

Tähän loppui lempeäsilmäisten ja likinäköisten jättiläisten elämä ja alkoi tarina luurangosta.  

Alaskasta Helsinkiin

Tarinan seuraavassa vaiheessa ollaan vuodessa 1859 ja Venäjälle yhä kuuluvassa Alaskassa. Sen suomalaissyntyinen kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm lupaa siirtokunnassa vierailleelle arvoisalle professori Alexander von Nordmanille ”pohjoisista näytteistä kallisarvoisimman”, Rhytina stellerin. Kuvernöörin tehtävä on saada siirtokunta tuottamaan varallisuutta keisarille. Hänen vaimonsa Anna Elisabeth taas yrittää selvitä syrjäisessä maailmankolkassa ja sivistää siirtokunnan naisia ja lapsia. Molempien tehtävät osoittautuvat mahdottomiksi. Lupauksensa stellerinmerilehmän luurangosta Furuhjelm kuitenkin pystyy lunastamaan.

Rinnan Elollisten kirjoittamisen Iida Turpeinen valmisteli väitöskirjaansa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Kirjamessujen haastattelussa hän kertoi, miten halusi kirjassa kuvata taiteilijaa ja tieteentekijää työparina. Hilda Olson ja professori von Nordman ovat kirjassa tällainen työpari.

Luonnontieteellisten havaintojen tallentamiseen tarvittiin myös taitavaa piirtäjää, ja kun Nordmanin silmät ovat jo samentuneet, hän palkkaa avukseen Olsonin, taitavaksi piirtäjäksi todetun. Poikkeuksellista on, että tiedemiehen apuna on nainen. Varsinaisesti Olson maalaa professorin apuna hämähäkkejä ”neljäsataa mikroskooppisen tarkkaa jäljennöstä niveljalkaisista”, mutta stellerinmerilehmän luurangon saapuessa Suomeen maalausten kohde kasvaa moninkertaiseksi.

Nordmanin jälkeen toista yhtä ennakkoluulotonta tiedemiestä ei löydy ja Hilda Olson joutuu hakeutumaan tapettimallien piirtäjäksi Tanskaan.

Elollisten tarina etenee kuin jännityskertomus, ja lukija jännittää pääsevätkö viimeiset Svjatoi Pjotrin epäonnisesta matkasta selvinneet asutuille seuduille. Aikalaiselämän karuus tulee liki, kun Turpeinen kuvaa kuvernööriperheen elämää Alaskan yksinäisyydessä ja kuvernöörin epilepsiaa sairastavan Constance-sisaren kohtaloa, johon onnen pilkahduksen tuo työskentely kuvernööritalon eläinkokoelmien parissa. Yhdenlaiseen tiedemaailmaan intohimoisine keräilijöineen lukija pääsee tutustumaan kirjan lopussa, kun John Grönvall kokoaa valmiiksi stellerinmerilehmän luurangon eläinmuseoon.

Kuudes sukupuutto

Elollisten kolmensadan vuoden matka alkaa ajasta ennen valistusta, jolloin tieteellinen ajattelu otti vasta ensiaskelia ja tieteellisiin havaintoihin sekoittui uskomuksia, uskontoa ja taruolentoja. Kun kaivauksissa löytyi suurten eläinten luita, niiden pääteltiin kuuluvan maan alla eläville elefanteille. Kukaan ei osannut ajatella, että ne olisivat jälkiä lajista, jota ei enää ollut.

Merilehmien tuhosta kesti vielä lähes sata vuotta ennen kuin ensimmäisen kerran mainitaan, mistä on kyse, sukupuutosta, lajin lopullisesta tuhosta. Vielä pidempään kesti ennen kuin ihminen on valmis ymmärtämään, että juuri hän on elollisen luonnon pahin vihollinen.

Elolliset on esimerkki kirjallisuuden voimasta ja merkityksestä. Eläytymisen kautta se pakottaa lukijan näkemään kehityskulkuja, joitten edessä ei enää voi sulkea silmiä. Kirja päättyy kiitoksiin, ja ne jos mitkä ravistelevat. Iida Turpeinen kiittää lajeja, jotka määriteltiin sukupuuttoon kuolleiksi Elollisten kirjoittamisen aikana. Niitä on lähes neljä- ja puolisataa.

• Iida Turpeinen: Elolliset
• S&S 2023
• 297 s./7 t 16 min
• Äänikirjan lukee Markus Bäckman.