Antti Hurskainen: Suntio ja Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu – kaksi näkökulmaa uskontoon

Vuoden 2024 uudet kirjat odottavat luku- ja bloggausvuoroa, mutta vietän vielä hetken kahden viime vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon arvotetun teoksen parissa. Niitä yhdistää aihepiiri, kristillinen usko, ja se, että molemmat valittiin Finlandia-palkintoehdokkaiksi, Antti Hurskaisen Suntio kaunokirjallisuuden ja Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio viestittää jo nimellään ja ulkoasullaan, että uskonnosta ja kirkollisista teemoista on kysymys. Punainen pienehkö kirja on kuin kirkoista tuttu virsikirja, jonka kanteen on käsin kirjoitettu kirjailijan nimi. Mitään ilovirttä sisältö ei veisaa, enemmänkin synkkiä ovat sen sävelet. Kuolema on kirjassa läsnä jo heti alussa.

En edes muista, että olisin lukenut näin keskeisesti ja suoraan kristinuskon perusasioita, uskoa, armoa, syntiäkin käsittelevää romaania. Hurskaisen aiheen ja käsittelytavan valintaa voi pitää lähes radikaalina näinä maallistuneina aikoina.

Kirjan suntio on Turtola, tekevä mies, viisivuotiaan, ihastuttavan ja ajattelevan Monikan yksihuoltaja. Hän korjaa saarnastuolin portaan ja öljyää kirkon ovien narisevat saranat. Tyttärelleen hän rakentaa uutta sänkyä. Hän osoittaa rakkautensa tekoina.

Kirja seuraa Turtolan ja Monikan elämää myös arjessa, mutta keskeistä kirjan ensimmäisessä osassa ovat Turtolan keskustelut seurakunnan kirkkoherran, Sirénin kanssa.

Usko, toivo ja rakkaus

Turtola on maallikko, mutta lukenut ja syvästi perehtynyt Raamattuun, samoin filosofiaan ja kulttuuriin. Hän on ajattelussaan suoraviivaisempi ja ehdottomampi kuin Sirén, joka hukuttaa kiihtyvällä vauhdilla horjuvan avioliittonsa ja uskonsa alkoholiin.

Sirén on turhautunut pienenevään ja vanhenevaan kuulijakuntaansa, mutta meinaa enemmän kuin tekee. Väitöskirjatyö natsien teloittamasta papista ja teologista Dietrich Bonhoefferista ei sekään edisty.

Miehet ”ovat ottaneet tavakseen keskustella”. He puhuvat tuhopoltetusta kirkosta ja sen uutisoinnista, Ingmar Bergmanin elokuvista, Jeesuksesta ja myös seurakunnan kappalaisesta, tunteikkaita, henkilökohtaisiin asioihin keskittyviä saarnoja pitävästä Lepästä.

Keskustelut laajenevat pohdinnoiksi rakkaudesta, kuolemasta, armosta, anteeksi pyytämisestä ja antamisesta, toivovaisista ja uskovaisista, peloista ja ystävyydestä. Niistä muodostuu dialogin muotoon puettuja pienoisesseitä, eikä ihme, onhan Antti Hurskainen aikaisemmin tunnettu esseistinä.

Tasavertaisten keskustelijoiden dialogi on napakkaa ja älykästä:

– Liikutuksesi mahti. [Turtola]

– Kritiikkisi toisteisuus. [Sirén]

Turtola ja Sirén sanailevat toisilleen.

Turtola syyttää kirkkoherran tekevän syntiä hämärtäessään opinkappaleita. Sirén pilkkaa suntiota lapsenuskosta.

Kolmantena osapuolena, keskusteluiden kaikkitietävänä kommentoijana kursiivilla painetuissa osuuksissa on – Jumalan äänikö vai kirjailija?

Miksi en luonnostelisi aiheita? Aikuiset miehet päättävät lopulta itse.”

Turtolan ja Sirénin keskustelujen ulkopuolinen kommentoija.

Kirjan toinen osa toisintaa Bonhoefferin kirjoituksista koottua, suomennettuakin Kirjeitä vankilasta. Ne ovat Turtolan vankilassa kirjoittamia kirjeitä, joissa rakentuu kuva suntion elämänvaiheista. Hän kirjoittaa Sirénille saamatta vastausta, isälleen, Jumalalle, ja kirjeen saa presidenttikin. Armosta ja armahduksesta on siinäkin kirjeessä kysymys.

Suntio ei laske lukijaa helpolla. Sen kieli on kaunista ja hiottua, mutta pintapuolisesti, ilman keskittymistä kirjaa ei voi lukea. Suntiosta riittää pohdittavaa useille lukukerroille. Luin kirjan jo syksyllä ja nyt ennen kirjoittamista uudelleen ja löysin siitä lisää pohdittavaa.  

Suntio on ehdottomasti kirja myös ei-uskovaiselle, niin vahvasti se pohtii moraalisia kysymyksiä, ei vain uskonnollisia. Rajusti kirja pakottaa lukijan ottamaan kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin tai syntiä, jos sitä sanaa haluaa käyttää. Ja mikä on rakkauden teko ja mitä on armo.    

• Antti Hurskainen: Suntio
• Siltala, 2023
• 282 s./7 t 17 min
• Äänikirjan lukee Juhani Rajalin

Ville Mäkipelto, Paavo Huotari: Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia

Suntion Turtola ei kyseenalaista Raamatun merkitystä uskon ja uskonnon perustana. Eivät kyseenalaista myöskään Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari, jotka kirjassaan Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia osoittavat, miten monta aikakerrosta nykypäivän Raamattuun sisältyy ja miten monen muutoksen, vahingossa tai tarkoituksella tehdyn, väärinymmärryksen tai käännösvirheen kautta Raamattu on muokkautunut.

Mäkipellon ja Huotarin kirja oli yksi viime vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. Voittajaksi valikoitui Antti Järven kirja Minne katosi Antti Järvi.

Kirjan esipuheessa tekijät kuvailevat Raamattua edelleen maailman myydyimmäksi, siteeratuimmaksi, käytetyimmäksi ja väärinkäytetyimmäksi kirjaksi. Raamatun teksteillä on perusteltu syrjintää ja oikeutettu sotaa, sen tuhansia vuosia vanhoista teksteistä on etsitty vastausta tämän hetken kysymyksiin.

Mikä ylipäätänsä on Raamattu? Mistä tiedämme, mitä lukee kirjakokoelmassa, jonka alkuperäisiä versioita ei ole säilynyt? Miten pyhinä pidettyjä tekstejä on historian saatossa muokkailtu? Miten käsitykset jumalista ja ihmisyydestä ovat historian saatossa muuttuneet? Kuka saa päättää, mikä pyhä teksti on ja mitä siinä lukee?”

Tarpeellisia kysymyksiä mietittäväksi niillekin, jotka eivät Raamatun teksteihin juurikaan törmää muulloin kuin ehkä hautajaisissa ja kirkkohäissä. Kirkkoon kuuluvia on meistä suomalaisista kuitenkin yhä enemmistö, vaikkakin pienevä, joten Raamattu on ikäluokasta ja uskonnonopetuksen tasosta vaihdellen tullut jollakin tavalla tutuksi koulun uskontotunneilla ja rippikoulussa.

Raamattu ei ole yksi

Siis mikä Raamattu? Tekstikokoelma, johon erinäisin perustein ovat valikoituneet ajan myötä joskus isostikin muuttuneet tekstit, jotka vieläpä vaihtelevat kirkkokunnasta riippuen tai siitä, mikä pohjateksti on hyväksytty vaikkapa käännöksen pohjaksi. Sekin vaikuttaa, onko käännös toteutettu sanasanaisesti, haettu jokaiselle sanalle vastine nykykielestä, vaikka merkitykset olisivat jo muuttuneet. Ei ihme, että tällä tavalla kääntäen teksti on käytetylle kielelle vierasta, ”raamattumaista”. Toinen tapa kääntää, dynaamiseksi kutsuttu, on lähempänä normaalia kääntämistä ja pyrkii välittämään muinaisen tekstin merkityksen nykykielellä.

Kirja esittelee monin esimerkein, millaisia muutoksia teksteihin on tehty. Muinaisten kirjureiden vahingot ja lipsahdukset jäävät toisarvoisiksi ja päähuomio on niissä muutoksissa, jotka aikojen kuluessa on tehty tietoisesti vahvistamaan omaksuttua uskonkaanonia tai uskonopille tärkeän henkilön nuhteettomuutta. Muitakin syitä on.

Kirjurin tekemiin tahallisiin muokkauksiin perehtyminen osoittaa, että mitään muuttumatonta pyhää tekstiä ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

Vanhan Testamentin muutoksista poimituista esimerkeistä kiinnostavin on kysymys jumalien määrästä. Juutalaisuuden ja sen perintönä kristinuskon yksijumalaisuus ei olekaan niin yksiselitteinen kuin on ajateltu. Kirjan nimi Sensuroitu on raflaava, mutta ainakin tässä kohdin se on perusteltu. Monijumalaisuus piti häivyttää uskonnollisista teksteistä.

Monoteismi eli usko vain yhden Jumalan olemassaoloon onkin myöhäisempi  pakkosiirtolaisuuden jälkeinen keksintö, joka on pitkän historiallisen kehityksen tulosta. Se on uskonnollinen innovaatio, jota Raamatun sivuilla täytyy toistuvasti erikseen perustella, koska juutalaisuus ponnistaa monijumalaisesta Lähi-idästä ja kristinusko monijumalaisesta Rooman valtakunnasta.”

Neitsyt vai nuori nainen?

Uuden Testamentin kertomukset ovat koulun uskontotunnit käyneelle tutumpia. Neitseestä syntyminen on yksi tärkeistä kristillisen kirkon uskonopeista ja järjellä tarkastellen tietysti mahdottomuus. Sensuroitu osoittaa, etteivät Raamatun tekstit alkuaan välttämättä esittäneet Jeesuksen syntyhistoriaa biologian vastaisesti. Neitsyt-sanan merkitys hepreassa on ollut ylipäätään nuori nainen, mikä ei ole ollut vieras merkitys esim. karjalan kielessä. (Muistattehan Ruskie neitsyt, valkie neitsyt -laulun).

Ehkä eniten viime vuosikymmenien aikana Raamattuun on vedottu naispappeutta ja  samansukupuolisten avioliittoa vastustettaessa ja ylipäätään homoseksuaaliset suhteet tuomittaessa. Kaikkiin näihin väitteisiin kirja paneutuu selvittelemällä tarkkoihin lähteisiin perustuen, mitä Paavali oikeastaan sanoi, kuka milloinkin on hänen nimissään puhunut ja kirjoittanut ja miten homoseksuaalisuutta on Raamatun tekstien eri aikojen versioissa käsitelty.

En tiedä, mitä koulussa Raamatusta uskontotunneilla nykyään opetetaan tai mitä rippikoulussa korostetaan. Toivottavasti tämän kirjan osoittama tekstien kriittinen lukeminen ulottuu myös oppikirjoihin.

Lopussa Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari kertovat myös oman suhteensa Raamattuun. Molempien tausta on helluntailaisuudessa, ja he ovat Helsingin yliopistossa opiskelleita eksegetiikan tutkijoita. Mäkipelto on väitellyt tohtoriksi ja Huotari on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Raamatun kriittinen lukeminen ja tutkiminen ei ole estänyt heitä olemasta myös uskovia.

• Ville Mäkipelto, Paavo Huotari: Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia
• Otava, 2023
• 225 s.
• Myös e-kirjana