Joel Haahtela: Marijan rakkaus – kun aika ei katoa mihinkään

Joel Haahtelan kirjoilla on erityinen ominaisuus: ne eivät jätä rauhaan. Ei jättänyt hänen uusinkaan pienoisromaaninsa Marijan rakkaus, kun luin sen ensimmäisen kerran, nopeasti ja huonosti keskittyen. Haahtelan kirjat ovat monitasoisia ja minua jäi vaivaamaan, etten päässyt kirjaan tarpeeksi syvälle. Vasta luettuani kirjan uudelleen pystyin kirjoittamaan siitä.

Tarinan minä, kirjailija, ja hänen entinen rakastettunsa Marija tapaavat Triesten asemalaiturilla 25 vuoden jälkeen. He ovat nuorena viettäneet Prahassa, pienessä vaatimattomassa hotellissa Mělnická–kadun varrella rakkautta täynnä olleet kaksi viikkoa. Kunnes Marija katosi äkillisesti.

Marija on taidehistorioitsija ja matkustaa Roomaan selvittääkseen keskiaikaisen maalauksen tekijän henkilöllisyyden. Mies taas hakee Roomasta paikkaa, jossa hänen kirjoitustyönsä alkaisi sujua. Muistot ja nykyhetki lomittuvat kirjan tarinassa. Mennyt on vahvasti läsnä myös keskiaikaisina teoksina, joita Marija taidehistorioitsijan katseella erittelee.

Kohtaaminen Marijan kanssa sai minut ajattelemaan, että joskus aika näyttäytyi maiseman kaltaisena tilana, kuin Jumalan perspektiivistä. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus olivat kaikki yhdessä näkökentässä, olemassa yhtä aikaa.”

Tarkovskin Solaris – aika ja muistot

Marijan rakkaudessa palataan toistuvasti Andrei Tarkovskin vuonna 1972 valmistuneeseen Solaris-tieteiselokuvaan. Naisystävänsä Saimin kanssa kirjan minä on katsonut Solariksen kerta toisensa jälkeen. Elokuvan päähenkilö, psykologi Kris lähetetään avaruusasemalle selvittämään, mikä mystinen Solaris-planeetta on ja mistä avaruusaseman ongelmat johtuvat. Hänelle selviää, että planeetta on elävää ainetta ja sen älykäs valtameri pystyy muuttamaan materiaksi ihmisten mielikuvat ja muistot, myös Krisin itsemurhan tehneen vaimon.

Samoin kuin Solariksessa myös Marijan rakkaudessa muistot ja todellisuus, mennyt ja nykyhetki kietoutuvat yhteen.

Olin kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.”

Ajan olemusta, sen suhteellisuutta Haahtela miettii kirjassa muuutenkin. ”Tarkovskilaisessa lumouksessa” aika hidastuu ja ulkomaailma hiljenee. Merkityksellisissä hetkissä, niissä jotka palaavat mieleemme uudelleen,  ”leimahtavat liekkiin jonakin tuulisena päivänä”, kuten Haahtela asian kuvaa, ja ”sekunti saattoi kestää vuosikymmeniä”.

Kirjan minälle Solaris tuo mieleen hänen valokuvaajaisänsä pimiön, rakkaan ja turvallisen paikan. Sielläkin kuvat syntyivät kuin tyhjästä. Ehkäpä Marijakin syntyi Triesten asemalaiturille miehen muistoista ja kaipuusta.

Näin Solariksen aikoinaan 70-luvulla ja muistan siitä epätodellisen, ahdistavan tunteen, jonkin selittämättömän, jonka takia sen uudelleen katsominen on ollut vaikeaa. Nyt olisin sen mielelläni nähnyt ja palauttanut mieleen, mutta pitkään Yle Areenassa ollut elokuva ei enää ole sieltä katsottavissa.

Taideteosten ajaton aika

Taaksepäin, ajattomaan aikaan vievät myös ne keskiaikaiset teokset, joita Marijan rakkaudessa lukija voi ”katsella” yhdessä kirjan henkilöiden kanssa: Duccion Maestà Sienan tuomiokirkossa, Cavallinin  Viimeinen tuomio Trasteveren Santa Cecilia -kirkossa Roomassa, van Eyk -veljesten Gentin tuomiokirkon alttaritaulu tai Fra Angelicon Marian ilmestys San Marcon luostarissa Firenzessä. Kuin rakkausromaanin tarjoamana bonuksena pääsin kulttuurikierrokselle Italian ja Euroopan taideaarteiden parissa.

Ja vastapainona taide- ja elokuvahistorian merkkiteoksille, muistutuksena pienimmänkin yksityiskohdan merkityksellisyydestä, kirjan kirjailija katselee hotelliemäntänsä kanssa Päiväni murmelina -elokuvaa, joka sekin on hänelle tärkeä.

Miten oivaltava (ehkä taidehistorian tuntijoille tuttu, mutta minulle ei) on ajatus siitä, että vielä varhaiskeskiajalla, ennen renessanssia ja keskeisperspektiivin löytymistä, maalaukset katsoivat meitä, ei toisinpäin.  

Kun ihminen löysi keskeisperspektiivin, maailma muuttui peruuttamattomalla tavalla. Meistä tuli katsojia ja haluajia, aloimme himoita katsomisen kohdetta. Aiheen pyhyys muuttui tekijän pyhyydeksi, ja samalla alkoi Jumalan hidas katoaminen.”

Muistamisen rinnalla kirjassa kulkee ajatus unohduksesta:

Jospa unohdus oli maailman vakaana pysyvä perustus ja muistaminen vain julkisivu?”

Esimerkin unohduksen vaikutuksista kirjan kirjailija poimii taas taidehistoriasta, miten Rembrandtin maalauksiin heijastuvat taiteilijaan vaikuttaneet asiat ja tapahtumat, vaikkapa nuoruuden rakastuminen, josta emme tiedä mitään. Unohduksiin jäänyt tunne heijastuu maalauksesta edelleen katsojaan. Tämänkin ajatuksen haluan muistaa, kun seuraavan kerran katson jotakin maalausta.

”Jokainen kirja oli elämän voitto kuolemasta, ei sen vähempää.”

Tarkovskin elokuvaan kirjan kirjailija palaa myös miettiessään kirjoittamista:  

..kirjoittaminen oli Solariksen kaltainen valtameri. Se alkoi koota yhteen muistoja, sirpaleita ja satunnaisia välähdyksiä kunnes ne tiivistyivät, tulivat näkyviksi, melkein käsin kosketeltaviksi, alkoivat hengittää…”

Oliko Marija oikeastaan totta vai kirjailijan kuvittelun tulosta, tiivistynyt muisto, joka hänelle jäi Mělnická-kadun hotellissa vietetyistä viikoista? Tämän ajatuksen Haahtela heittää lukijan ratkaistavaksi ja yhdistää eri tavoin Marijan ja kirjoittamisen. Marijan kadotessa Prahan hotellihuoneesta tilalle tuli kirjoittaminen. Kirjan kirjailijan esikoisromaani olikin tuskin edes peitetysti kuvaus omasta nuoruuden rakkaudesta. Toden ja kuvitelman raja ylittyy myös kohtauksessa, jossa kirjailija jäljittää Marijaa elokuvateatterin valkokankaan taakse toiseen todellisuuteen.

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä on lukemattomia kaltaisiani Haahtela-faneja, mutta sieltä voi lukea myös toistuvan ajatuksen, että Haahtela kirjoittaa aina uudelleen samaa tarinaa. Marijan rakkaudessakin on paljon tuttua kirjailijan aikaisemmista teoksista.

”Levollista, kirkasta, ajatuksia herättävää” kuvailin blogijutussani hänen edellistä kirjaansa Yö Whistlerin maalauksessa, ja saman voisin toistaa Marijan rakkaudesta. Kun luen uudelleen, mitä olen kirjoittanut Haahtelan kahdesta muusta teoksesta, Adèlen kysymyksestä ja Jaakobin portaista, ajattelen, että kirjat eivät toista itseään, mutta se mikä niissä on samaa on Haahtelan vahvuus – hän saa lukijan miettimään ja kääntymään sisäänpäin.

Haahtela kirjoittaa kuin jonkinlaista kuva-arvoitusta: Kun yhdistät pisteet 1 ja 2 ja vedät viivat seuraaviin numeroihin, saat näkyviin kuvan ja ymmärrät, mitä irtonaiset pisteet yhdessä esittävät. Muisto – unohdus – kuvitelma – pako. Sainko niistä kokonaisen kuvan vai jäinkö haparoimaan pisteiden väliin?

Päätän lainaukseen, joka ei ole mikään ”kuva-arvoitukseni” pisteistä. Mutta se synnytti minussa niin hengästyttävän voimakkaan mielikuvan, että haluan jakaa sen teidän kanssanne:

Näin pimeiden pilvien vyöryvän päälleni ja silloin minusta tuntui kuin kaikki maailman yöt olisivat yhtyneet siinä, minun yläpuolellani. Olin astumassa öiden alkukuvaan, jossa yöt saivat syntynsä. Sieltä ne lähtivät iltaisin leviämään maapallon joka kolkkaan. ”

• Joel Haahtela: Marijan rakkaus
• Otava 2024
• 192 s./ 3 t 42 min.
• Äänikirjan lukee Anssi Niemi

Lue myös muut blogijutut Joel Haahtelan kirjoista:

Yö Whistlerin maalauksessa lukupiirissämme
Yö Whistelerin maalauksessa
Jaakobin portaat
Adèlen kysymys