Mansikkapaikka – Sofi Oksasen ja Mika Myllyahon yhteistyö on yksi kevään teatteritapauksia

Jo Kansallisteatterin ulkopuolella väreili odotus jostakin merkittävästä. Kaksi turvamiestä päivysti seinustalla ja teatterin päävahtimestari oli valmiina ottamaan vastaan jonkun merkkihenkilön. Sisällä aulassa tungeksi teatteri- ja kulttuuriväkeä, ja illan näytelmän kirjoittaja Sofi Oksanen loisti punaisessa iltapuvussaan. Pian selvisi, keitä varten turvamiehet tarvittiin. Uusi presidenttipari, Alexander Stubb ja Suzanne Innes-Stubb liittyivät Mansikkapaikan ensi-iltayleisön joukkoon.

Eikä Mika Myllyahon ohjaama esitys pettänyt odotuksia.

Tällä ”mansikkapaikalla” ihminen ei ole onnellisin. Laidoilla mansikkatila Jyväskylän lähellä ja keskellä klinikka Moskovassa. Kuva Mitro Härkönen.

Näytelmän alkukohtauksissa odotuksen rinnalle rakentui jännite, joka kesti lähes loppuun asti. Mitä tulee tapahtumaan? Nuori naispoliisi Alina (Wenla Reimaluoto), itsekin marjatilalta lähtöisin, on ollut paljastamassa luonnonmarjayrityksen ihmiskaupparikokset. Isän (Petri Liski) syntymäpäivä lähestyy, eikä Alina saa yhteyttä veljeensä Villeen (Otto Rokka).

Isä Keijon ja ukrainalaissyntyisen äidin, Ruslanan (Maria Kuusiluoma) mansikkatila on thaipoimijoiden hyväksikäytöstä syytetyn tilan naapurissa, ja toisin kuin tytär on antanut työtovereidensa ymmärtää, vanhemmat eivät ole ollenkaan iloisia, että tyttären vihjeestä väärinkäytökset ovat paljastuneet. He kokevat, että tytär syyttää ja syyllistää heitäkin. Myös äidin äiti Valentyna (Pirjo Luoma-aho) työskentelee tilalla.

Pian selviää, että Ville on Moskovassa ja suljettuna laitokseen, jossa häntä kuulustelee psykiatri (Janne Reinikainen). Paikka on homoseksuaaleille tarkoitettu ”eheytyslaitos” ja psykiatrin kuulustelut tarkoittavat laitoksessa annettuja hoitoja. Vähitellen selviää syykin, miksi Ville on laitoksessa: äiti on saanut hänet houkuteltua sinne valheeseen vetoamalla. Yhdessä mummon kanssa he yrittävät salaa isältä ja siskolta ”parantaa” pojan homoseksuaalisuudesta.

Oma maa mansikka …

Mansikkapaikassa eletään vuotta 2022, aikaa vähän ennen ja sitten jälkeen Venäjän hyökkäyssodan alkamisen. Lähikuvassa on suomalais-ukrainalais-venäläinen suku. Pintatason alla näytelmä puhuu myös autoritäärisen maan toimintatavoista, valheista joilla sotaa on perusteltu ja myös ihmisten välisistä valheista, petoksesta, itsekkyydestä. ”Oma maa mansikka” vääntyy moneen käyttötarkoitukseen.

Etkö alistu! Villenä Otto Rokka, psykiatrina Janne Reinikainen. Kuva Mitro Härkönen.

Näytelmän eheytyshoidolla on todelliset esikuvat, kuten ohjelmalehti kertoo. Se todentaa sitä häikäilemättömyyttä ja yksilön itsemääräämisoikeudesta piittaamattomuutta, jolla diktatuurimaa kansalaisiaan kohtelee. Psykiatri syytää suustaan solvauksia: rappautunut länsi, ukrafasisti. Ne ovat niitä, joilla Venäjän propanganda kääntää kansalaisia muita maita vastaan ja pyrkii oikeuttamaan hyökkäykset itsenäistä maata kohtaan.

Minä pidän enemmän mustikoista!”

Ville psykiatrille, kun tämä ihmettelee, miksi Ville piirtää mustikoita, vaikka perheellä on mansikkatila.
Mansikkatilallinen Keijo, Petri Liski; ja tytär, poliisi Alina, Wenla Reimaluoto. Kuva Mitro Härkönen.

Kansallisteatterin kevään infossa Mika Myllyaho totesi, miten Sofi Oksanen pystyy kirjoittamaan niin, että yhteiskunnallinen ja maailman tilanne asettuvat ihmisten väliin.  Tähän lisäisin, että Oksanen ei väännä tarinansa metatasoa esiin rautalangasta vaan antaa katsojan itse tulkita, mitä tarinan pinnan alta voi löytää.

Keijo riemastuu, kun Alina ehdottaa avustuskuljetuksia Ukrainaan. Hän on pelännyt kollegan rikkomusten leimaavan koko marja-alan, hänet itsensäkin, onhan hän ollut palkitsemassa naapuria saavutuksistaan. Medialla on taas positiivista uutisoitavaa ja marjabisneksen rumat keinot unohdetaan. Paluukuljetuksena voi tuoda turvaan tutut tilalla työskennelleet ukrainalaiset.

Oksanen yhdistää kolmioon Suomi-Venäjä-Ukraina thaimaalaisten mustikanpoimijoiden kohtelun ja muistuttaa, että solidaarisuus ja merkittäväkään apu Ukrainalle ei oikeuta sulkemaan silmiä oman maan ihmisoikeusloukkauksilta.

Uudet kyvyt esiin

Ilta on varsinkin Villeä esittävän Otto Rokan. Niin viiltävästi hän esittää nurkkaan ahdistetun 19-vuotiaan homonuoren roolin. Hän on sekä vahva että pelkäävä ja tietää olevansa oikeassa psykiatrin painostaessa. Villen pään yllä leijuu myös uhka Ukrainan rintamalle joutumisesta, vaikka hän onkin suomalainen. Passejahan katoaa. Villen tilanteen lopputulema on kuin esimerkki Venäjän kahden totuuden käytännöstä: Pääset pois, jos suostut valehtelemaan.

Otto Rokka tekee hienon roolin Villenä. Taustalla Janne Reinikainen. Kuva Mitro Härkönen.

Otto Rokan vastaparina toimiva Janne Reinikainen on jäätävän kylmä suostuttelevana, uhkailevana, lähes monologimaisen pitkiä puheita nuorelle ”hoidettavalleen”, oikeastaan kidutettavalleen pitävänä hyypiönä.

Maria Kuusiluoman esittämä Ruslana-äiti ja Pirjo Luoma-ahon Valentyna-isoäiti ovat Mansikkapaikan pahiksia, mutta onneksi eivät liian yksiselitteisesti. Ikäpolviero näkyy naisissa suhtautumisessa Venäjään. Ruslana tuomitsee Venäjän hyökkäyksen ja vihaa ”iivanoita”. Venäjällä asunut Valentyna uskoo Venäjän TV:n propagandaan.

Kolmas suvun nainen on Moskovassa asuva Masha (Wanda Dubiel), lähes karikatyyri. Itsensä liikenaiseksi esittelevänä hän tietää, mitä tahtoo: olla niiden joukossa, joiden eteen tuodaan kasvatettu ja viljelty, ei se, joka ne kasvattaa. Suvun naisten jatkumossa Wenla Reimaluodon Alina edustaa uutta aikaa ja rohkeutta. Häneen eivät valheet uppoa. Alinan voisi kuvitella osoittamaan mieltään Venäjälläkin.

Kahden polven naisia, isoäitinä Pirjo Luoma-aho ja äitinä Maria Kuusiluoma. Kuva Mitro Härkönen.

Konttielämää

Mansikkapaikan näyttämöratkaisu on yksikertainen ja toimiva. Tilaa hallitsee iso kontti, jolla on oma merkityksensä tarinassa. Kontti muotoutuu vaivattomasti mansikkatilan kasvihuoneesta moskovalaiseksi klinikaksi ja Villen potilashuoneeksi. Yläosaan heijastuvat videot Ukrainaan vyöryvästä sotakalustosta toimivat sopivasti taustalla ja luovat esityksen pohjavirettä.

Esitys alkaa Alinan voimakkaalla tanssilla Ukrainan vuoden 2021 Eurovisio-kappaleen Go_A Šumin tahtiin. Muu musiikki on Samuli Laihon säveltämää ja hienosti esitystä tukevaa. Psykiatri sen sijaan  kuuntelee kuulokkeistaan Tšaikovskin Jevgeni Oneginista Lenskin aariaa – ”Oi minne, minne, loittonitte päivät” – kuin korostaen irvokasta ristiriitaa julman toimintansa ja kulttuuriarvojen välillä.

Sofi Oksasen ja Mika Myllyahon edellinen yhteistyö oli Puhdistus-näytelmä, jonka Myllyaho ohjasi Kansallisteatterin Willensaunaan vuonna 2007. Näytelmä oli menestys, joka vain jatkui: Oksanen laajensi näytelmän romaaniksi, sai siitä Finlandia-palkinnon ja useita muita palkintoja. Tuli ooppera, tuli elokuva … Nyt vain odotamme, millaisena Mansikkapaikan menestys jatkuu, sillä uskon että jatkuu.

Mansikkapaikan ensi-illassa olivat myös presidentti Alexander Stubb ja rouva Suzanne Innes-Stubb (selin). Tässä ennen esityksen alkua keskustelemassa Sofi Oksasen kanssa.

Sofi Oksanen: Mansikkapaikka
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 6.3.2024

  • Ohjaus Mika Myllyaho
  • Rooleissa Wenla Reimaluoto, Pirjo Luoma-aho, Maria Kuusiluoma, Janne Reinikainen, Otto Rokka, Petri Liski, Wanda Dubiel
  • Lavastussunnittelu Eliisa Rintanen ja Mika Myllyaho
  • Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
  • Musiikki Samuli Laiho
  • Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *