Jennifer Egan: Piparkakkutalo – antaisitko sinä kaikki muistosi somelle?
Luen mielelläni Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Minulle sarja tarkoittaa laadukkaita käännöskirjoja, joista suurta osaa en olisi itse ehkä löytänyt. Joulun alla etsin kirjalahjaa aikuiselle kummityttärelleni ja Jennifer Eganin Piparkakkutalo vaikutti sisältönsä puolesta kiinnostavalta. Bonuksena oli jouluun liittyvä nimi, joka oli kyllä ihan harhaanjohtava. Tämä selvisi vasta, kun itsekin luin kirjan.
Piparkakkutalo on itsenäinen teos, mutta…
Jennifer Egan voitti Pulizerin vuonna 2010 kirjallaan Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad), joka ilmestyi Keltaisessa kirjastossa numerolla 432. Tiesin tämän, ennen kuin tartuin Piparkakkutaloon (The Candy House), mutta en tiennyt, että molemmissa kirjoissa on samoja henkilöitä. Jos voisin valita uudelleen, niin tarttuisin ilman muuta Aika suuri hämäys -kirjaan ensin ja vasta sitten Piparkakkutaloon, sillä minulla oli melkoisesti haasteita pysyä selvillä Piparkakkutalon henkilögallerian sisäisistä yhteyksistä.
Eganin molemmat kirjat koostuvat luvuista, jotka voisivat toimia myös irrallisina novelleina. Ensin luet yhden luvun jonkun kertojan kannalta, sitten seuraavassa luvussa ovat aivan eri henkilöt, kunnes luvun loppupuolella edellisessä luvussa kuvatut tapahtumat ovat taas esillä. Aiemman luvun subjekti onkin uuden luvun objekti tai sivuhenkilö. Kirjan luvut eivät noudata kronologiaa, joten syy-seuraus-yhteys saattaa selvitä vasta sata sivua myöhemmin. Tämä on toisaalta kiehtovaa, toisaalta melko haastavaa lukijalle, mutta samalla myös melkoinen taidonnäyte kirjailijalta.
Jennifer Egan kotikatsomosta käsin
Pittsburgh Art and Lectures järjestää kirjallisuustapahtumia, joihin voi ostaa katseluoikeuden. Kokeilin tätä kerran aiemmin, kun haastatteluvuorossa oli Patricia Lockwood kirjastaan Kukaan ei puhu tästä. Kirjailijan haastattelu todellakin laajensi lukukokemustani ja selitti monia kohtia kirjasta.
Helmikuussa Pittsburghissa oli vuorossa Jennifer Egan. Hän kertoi alustuksessaan ja sitä seuranneessa haastattelussaan enemmän kirjoittamisestaan kuin varsinaisesti Piparkakkutalo-kirjastaan. Poimin tähän mielestäni kiinnostavimmat ajatukset Eganin haastattelusta:
We are all fiction writers when we dream.”
Jennifer Egan
- Alitajuntamme on koko ajan vuorovaikutuksessa ulkoisen maailman vaikutteiden kanssa, vaikka tietoinen minämme ei sitä tiedä. Jennifer Egan kertoi, että esimerkiksi Aika suuri hämäys -teoksessa on pari, joiden nimet ovat Sasha ja Alex, jotka ovat johdannaisia samasta nimestä Alexander, mutta Jennifer ei sitä tietoisesti tiennyt, vaan se kumpusi jostain alitajunnan kätköistä suoraan tekstiin.
- Jennifer Eganin kirjoittaminen perustuu siihen, että hän yrittää päästä alitajuntaansa tallennettuun tietoon käsiksi.
- Hän kirjoittaa kaiken käsin vihkoihin. Aloittaa ajasta, paikasta ja tunnelmasta. Päättää, kenen silmin katsoo tilannetta ja keitä muita on paikalla. Haluan saada kaiken ensin ulos ja lukea vasta jälkikäteen. ”Kirjoitan 5-7 liuskaa päivässä, luen kirjoittamani vasta seuraavana päivänä ja jatkan siitä mihin olen jäänyt. En editoi siinä vaiheessa vielä ollenkaan. Kun ensimmäinen versio on valmis, kirjoitan sen puhtaaksi ja vasta sitten alkaa analysointi. Teen rakennekaavion, jonka pitää olla hyvä ja viihdyttävä.”
- ”En kirjoita autofiktiota enkä tutuistani, kaikki on fiktiota. Minulle kirjoittaminen on portaalini tuntemattomaan, alitajuntaiseen arkistooni.”
- Jennifer Egan tekee listoja. Hänen puhelimensa Notes-osiossa on 900 listaa. Hän kerää ideoita kirjoja varten, mutta välissä on aivan tavallisia ostoslistoja sekä listoja, joissa on elämänohjeita Jennifer Eganille itselleen. Listat kertovat tarinaa vaikka niin ei ole tarkoitus.
- Jennifer Egan on kuulunut kirjoittaryhmään 1990-luvulta. He lukevat kirjoittamiaan tekstejä toisilleen. Jennifer vie omia tekstejään ryhmään hyvin aikaisessa vaiheessa ja on tehnyt merkittäviäkin muutoksia teoksiinsa heidän palautteensa pohjalta, esimerkiksi Manhattan Beach -kirjaansa.
Mistä Piparkakkutalossa on kyse?
Haastattelussa Jennifer Egan sanoi, että uteliaisuus on hänen kirjojensa rakennetta ohjaava tekijä, ei kronologia. Hänellä on tavoitteena on herättää ja tyydyttää uteliaisuutta sekä tuottaa mahdollisimman paljon mielihyvää ilman, että lukija menee suunnissa sekaisin.
Piparkakkutaloon on kyllä helppo eksyä. Minä aloitin piirtää henkilögalleriaa jo ensimmäisessä luvussa, mutta muistikirjani yksi sivu ei riittänyt, vaan jouduin jatkamaan toiselle ja vieläpä kolmannelle sivulle. Toistan alussa antamani kehotuksen: kannattaa lukea Aika suuri hämäys ensiksi. Etenkin jos olet kaltaiseni lukija, joka haluaa mennä perusmutiin asti ymmärtääkseen, mitkä tekijät vaikuttavat romaanihahmojen valintoihin.
Piparkakkutalo-nimi viittaa Hannun ja Kertun tarinaan. Siinä metsään eksyneet lapset lankeavat nälissään noidan piparkakkutalon houkutuksiin, vaikka aavistavatkin, että noita ei kenties tarkoitakaan hyvää.
Kirjassa ei ole noita-akkaa, vaan ihan symppiksen oloinen Bix Bouton, jonka Mandala-yritys on kehittänyt nettialustan, jonne jokainen voi ladata muistonsa. Nyt ei puhuta tarinoista tai selfiestä, vaan muistoista, jotka ovat tallentuneet alitajuntaan. Piuhat päähän ja kaikki elämäsi aikana syntyneet ajatukset, aistit ja tunteet imaistaan ihmiskunnan kollektiiviseen alitajuntaan, palveluun nimeltään Oma Alitajunta. Palvelun käyttö on vapaaehtoista, kyseessä on business, ei totalitaarisen valtion Iso Veli. Kun annat omat muistosi Kollektiiviseen tietoisuuteen, pääset selailemaan anonyymisti muiden muistoja. Voit vaikkapa tutustua, mitä tapahtui tiettynä aikana ja tietyssä paikassa olleiden ihmisten mielessä. Kirjassa esimerkiksi henkilö selvittää vuosikymmeniä myöhemmin, mitä tapahtui hänen isänsä ”miesten retkellä” vuonna 1965, kun hän itse oli kuusivuotias ja jäänyt äidin kanssa kotiin.
Oli vain ajan kysymys, milloin ihmiset pantaisiin maksamaan siitä, mitä he kuvittelivat saaneensa ilmaiseksi. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?”
Piparkakkutalo, sivu 156
OmaAlitajunta-palvelu pohjaa jo Aika suuri hämäys -kirjassa esitellyn Miranda Klinen kuvitteelliseen kirjaan Viehätysvoiman mallit. Kline on antropologi, joka tutki syrjäistä, eristäytynyttä yhteisöä Brasilian sademetsissä. Yhteisössä kaikki tunsivat toisensa ja toistensa taustat. Kirjassa Kline esitteli kaavat, joilla ihmisten mieltymyksiä saattoi ennustaa. Algoritmit pystyisivät samaan laajemmassakin joukossa, ”mutta nyky-yhteiskunnassa olisi mahdotonta hankkia niin tyhjentävää henkilökohtaista informaatiota ihmisistä”, arveli Kline vuonna 1995. Lukijana tiedämme, että tänä päivänä tilanne on toinen: moni jakaa halukkaasti hyvinkin intiimiä tietoa kaikkien nähtäville.
Kirjassa on useita mieleenpainuvia tarinoita. Eräs kertoo Alfredista, joka huutaa julkisilla paikoilla saadakseen ihmisiltä autenttisia reaktioita ”sen teennäisen paskan sijasta, jota tarjoamme toisillemme kaiket päivät”. Hän jatkaa huutamisprojektiaan, kunnes satunnainen bussinkuljettaja puuttuu asiaan:
Sir, olette jatkanut metelöimistä jo kaksi minuuttia… Saatte vielä kolmekymmentä sekuntia… sitten te joko lopetatte tai poistutte minun bussistani… Tuliko selväksi?”
Piparkakkutalo, sivu 53
Bussinkuljettajan sanat tuntuivat kuin järjen ääni olisi puhunut sivuilta, joilla esitellään melkoisen persoonallisia tarinoita. Monet tarinoista ovat kiehtovia, mutta jäävät leijumaan irrallisina. Eräs matemaattinen nero etsii yhtälöstä tekijää, joka selittäisi, miten saisi Mandalassa työskentelevän työkaverin ihastumaan itseensä. Toinen tarina esittelee amerikkalaisen vakoojan nimeltään Lulu, jonka ihon alle on upotettu erilaisia sensoreita. Lulun tarina vuodelta 2035 on kirjoitettu tweetin pituisina ohjeina, esimerkiksi: ”Jos tiedät jonkun henkilön olevan väkivaltainen ja häikäilemätön, huomaat väkivaltaista häikäilemättömyyttä sellaisissakin perusasioissa kuin uimaliikkeet.”
Mitä mietin Piparkakkutalon lukemisen jälkeen?
Luin ensin Piparkakkutalon ja kuuntelin sitten Jennifer Eganin luennon ja haastattelun. Sen jälkeen hain kirjastosta Aika suuri hämäys -kirjan tarkoituksenani lukea se välittömästi. Väliin tunki kuitenkin lukupiirikirjamme, niinpä Piparkakkutalon sisarteoksen lukeminen silloin jäi. Se on edelleen lukematta, sillä en kuitenkaan tuntenut riittävää viehtymystä palata samojen henkilöhahmojen pariin.
Erittäin iloinen olen siitä, että luin Piparkakkutalon ja kuuntelin Jennifer Egania. Hänen tekstinsä taustalla on paljon kokeilevuutta ja kirkasta ajattelua. Kaikissa nykyaikaa kuvaavissa teoksissa eletään sosiaalisen median maailmassa, mutta Piparkakkutalo herättää vahvan kysymyksen siitä, millaisen roolin me haluamme sille antaa. Kirjassa Miranda Kline, jonka tutkimuksesta kaikki sai hänen tahtomattaan alkunsa, liittyy pakenijoihin, datan uhmaajien näkymättömään armeijaan. He poistavat digitaalisen jälkensä ja varovat tuottamasta uusia merkintöjä. Jäin pohtimaan, näinköhän tämä olisi nykypäivänä enää mahdollista.
Mutta miten itse tuet muistiasi? Kirjoitatko joka ilta päiväkirjaa? Vai katsotko facebookista, missä vietitkään juhannusta vuonna 2015? Jos muistomme eivät vielä olekaan siirtyneet piuhojen kautta Kollektiiviseen alitajuntaan, niin pikkusormen meistä moni on tälle kehityssuunnalle antanut.
Kirjan tiedot
- Jennifer Egan: Piparkakkutalo
- Tammi 2023
- Tammen Keltainen kirjasto #541
- Alkuperäisteos: The Candy House, 2023
- Suomentaja: Helene Bützow
- 398 sivua / 12 h 56 min
- Äänikirjan lukija: Unto Nuora
Fiction is the most intimate art form, it puts you in to other persons mind.”
Jennifer Egan, 12.2.2024
Lue myös
Suomessa Piia Leino on kirjoittanut vaikuttavia romaaneja digitaalisten alustojen merkityksestä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Kirjat sijoittuvat noin vuoteen 2050.
Onpa kiinnostavia poimintoja kirjailijan haastattelusta! Egan on kiinnostanut minua pitkään mutta en ole saanut luettua häneltä mitään. Ehkä tuo Aika suuri hämäys on kuitenkin se, josta aloitan sitten joskus.
Jennifer Eganin nimeen olen törmännyt usein ja hypistellyt kirjojakin, mutten ole tainnut kohdata niitä oikeassa mielentilassa, kun ovat kaikki lukematta.
Tuosta mitä kerroit että luvut ovat kuin novelleja, yhden subjekti voi olla toisen luvun objekti tai sivuhenkilö jne, niin juuri samaahan oli Olive Kitteridgessä! Ei vaan ole tullut Stroutiakaan luettua enempää. Kun ehtisi kaiken jne …