Helsingin Kaupunginteatterin Ilon aika tarjoaa palkittua norjalaista nykyteatteria

Olimme 5.9.2024 Helsingin Kaupunginteatterissa Ilon aika -näytelmän ensi-illassa. Ilon aika on norjalaisen, maineikkaan käsikirjoittajan Arne Lygren näytelmä, jonka kantaesitys oli vuonna 2022 Oslossa, Det Norske Teatretissa. Siellä sekä Tukholman Dramatenissa näytelmä keräsi kiitettäviä arvioita ja täysiä saleja. Oli siis perusteita odottaa hienoa teatteri-iltaa.

Astuessamme sisään Kaupunginteatterin Pienen näyttämön katsomoon, oli näky poikkeuksellinen: koko näyttämön ja takaseinänkin täytti valtava pinkki kangas. Mielenkiintoista, ajattelin. Ensimmäiseksi lavalle astui näytelmässä aikuisten kaksosten äitiä esittänyt Heidi Herala. Hänellä oli vaalea peruukki ja ruudullinen flanellipaita. Heidi otti näyttämön haltuun, ja hetken päästä esiin tuli Mitra Matoufin esittämä tytär, jolla oli samanlainen vaalea peruukki ja samanlaiset vaatteet kuin äidillään.

Ajattelin, että näin pelkistetyssä ympäristössä painon täytyy olla tekstissä, että ohjaaja on luottanut tekstiin. Harmillista olikin, että osa näyttelijöiden repliikeistä ei kuulunut kunnolla, vaikka heidät oli mikitetty. Valitin kuulumisongelmaa myös Lillanin Dancer in the Darkissa, mutta siellä laulu jäi musiikin tai lavasteiden kolisteluiden alle, nyt Ilon ajassa oli muutoin hiljaista, joten heikon kuuluvuuden täytyi olla valinta tai tekninen moka. Minulla on ihan normaali kuulo, mutta minulla oli suuria vaikeuksia saada kaikesta puhutusta selvää, vaikka asialla oli erittäin selkeästi artikuloivia näyttelijöitä.

Näytelmän esittelyteksteissä kerrotaan sekä ensimmäisen että toisen puoliajan tapahtumat:

Äiti ja tytär istuvat hautausmaan lähellä odottamassa perheen poikaa Akslea. Paikalle saapuu naapuri ja tämän entinen vaimo, isänsä menettäneet sisarukset yhdessä lesken kanssa ja lopulta myös Aksle. Hän kertoo haluavansa kadota ja aloittaa elämänsä alusta jossain toisaalla.

Esittelytekstistä

Näyttämölavastus tarjosi jotain uutta: näyttämö pysyi koko ensimmäisen puoliajan pinkkinä, kuin olisi ollut Barbien rakkauskuplassa. Näyttelijät sen sijaan olivat kuin tukkimetsästä, he kaikki saapuivat lavalle samanlaisissa peruukeissa, flanellipaidoissa ja tummissa farkuissa kuin äiti ja tytär jo olivat. Naapuri ja vaimo kävelivät paikalle, muut möyrivät pinkin kankaan alta.

Keskusteluissa käytiin läpi eri perhesuhteita. Jotkut dialogit olivat nokkelia ja kiinnostavia, joidenkin ydin katosi näyttämöllisiin ratkaisuihin. Kuka rakastaa ketä, kuka haluaa tai ei halua lapsia, kuka vihaa ketä tai pitäisikö erota vai olla yhdessä, kun vauvakin on tulossa. Kun keskusteluja oli käyty noin tunti, saapuu näyttämölle äidin poika Aksle, jota oli alusta saakka odotettu. Hän ilmoitti olevansa katoamismatkalla. Ainoaksi syyksi hän antoi äidilleen ja siskolleen sen, että halusi olla oma itsensä.

Väliajalla olimme hieman hämmentyneitä, mutta hienoa, että meitä oli haastettu. Palatessamme näyttämöltä oli häipynyt pinkki kangas, tilalla oli valkoinen, avoin suorakulmio.

Näyttämölle astui sama näyttelijä, joka juuri oli esittänyt Akslea, samoissa vaatteissa ja samassa peruukissa, mutta nyt hän olikin Akslen hylkäämä partneri David. Irtoripsiä ja huulipunaa oli lisätty, mutta muutoin kaikki näyttelijät olivat samannäköisiä kuin ensimmäisellä puoliajalla, mutta esittivät nyt jotakin toista. Jopa äiti lopulta muuttui toiseksi äidiksi.

Myöhemmin äiti menee Akslen entisen kumppanin kotiin saadakseen lisätietoja katoamisesta. Davidin luona onkin vieraita, joihin tutustuminen muuttaa äitiä ja tämän suunnitelmia odottamattomalla tavalla.

Esittelytekstistä

Keskustelua eri suhteista oli jälleen ja iloa haettiin villisti bilettämällä. Lavan pyöritykset ja ensemblen liikehdintä olivat kiinnostavaa ensimmäiset kierrokset, mutta sitten meno oli improvisaatioharjoituksen oloista.

Selkeäksi tuli, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ilon aika koittaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä, edes hetken. Suhteet voivat olla monimuotoisia ja itselle yllättäviäkin. Kauniiden asioiden sanominen toiselle lämmittää kaikissa kohtaamisissa, eikä se, että oma äitisi sanoo vihaavansa puolisosi äitiä tuhoa keskinäistä suhdettanne.

Näytelmän loppuessa olin edelleen hämmentynyt ja päätin tutkia, miten tämän on ollut niin suuri menestys muissa teattereissa.

Katsoin sekä norjalaisen version trailerin (Det Norske Teatret) että ruotsalaisen version trailerin (Dramaten) ja luin esittelytekstit. Vaikutti todellakin, että eri ohjaajien ja lavastajien ratkaisut olivat olleet kovin erilaisia, rokokoosta harmaaseen sohvaan. Kaupunginteatterin version ohjaaja on Tatu Hämäläinen, joka on opiskellut ja toiminut nimenomaan Ruotsissa ja Norjassa. Lavastaja on Chrisander Brun ja dramaturgi Ari-Pekka Lahti.

Kaikissa versioissa oli kuitenkin yhteistä moninaiset ihmissuhteet. Koin, että Helsingissä muoto vei terää sisällöstä. Ehkä oli haettu erilaista ratkaisua kuin aiemmissa toteutuksissa, enkä voi pelkkien trailerien perusteella sanoa, olisiko joku muu toteutus puhutellut minua enemmän.

Nyt ensemble oli tasaisen vahva ja näyttelijöiden yhteispeli soljui. Lavalla oli myös live-artisti Islaja. Jos olet kyllästynyt perinteisiin teatteriratkaisuihin, niin Ilon aika on näytelmä sinulle. Se ei ole mitenkään toiselta planeetalta, mutta tarjoaa perinteistä puhenäytelmää kokeilevamman toteutuksen.

Lisää tietoa esityksestä teatterin sivuilta.