Maisku Myllymäki: Valvoja – uneton taidemuseossa

Maisku Myllymäen Valvoja-romaanin nimellä on tarinassa kaksi merkitystä. Kirjan päähenkilö Maia työskentelee salivalvojana taidemuseossa ja öisin hän valvoo unettomana – silloin kun kukaan ei ole sängyssä hänen vierellään.

Kirjan nimettömässä ja paikantamattomassa taidemuseossa on sulkeutumassa näyttely ’Kuvanveistäjät ihmisen äärellä’. Valvojan kehyskertomus on näyttelyn viimeisen päivän kuvaus klo 9.45:stä klo 18:aan. Näyttely on ollut avoinna kahdeksan kuukautta ja viimeisen työvuoron alkaessa Maia on valvonut putkeen kahdeksan yötä.

En ole nukkunut kahdeksaan vuorokauteen silmäystäkään, en yhden yhtä sekuntia: olen ollut hereillä liki kaksisataa tuntia.”

Valvoja on Maisku Myllymäen toinen romaani. Esikoinen Holly ilmestyi vuonna 2021 ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana. Jo se osoitti Myllymäen olevan rakenteen hallitseva ja kirjallisuuden tunteva tyylitaituri. Yhdenpäivän romaanina takaumineen Valvoja on entistä hallitumpi.

Valvova silmä

Salivalvojan tehtävän on istua paikallaan, vaihtaa sovituin välein valvottavaa salia kollegan kanssa ja tarkkailla kävijöitä.

Edessäni kulkee ihmisiä, jotka suorittavat museokävijän tai taiteen kokijan roolia, ja minä seuraan tarkkaavaisesti, miten he siitä selviävät.”

Maian huomiot kävijöistä ovat tarkkoja ja osuvia. Ei ihme, sillä muistan lukeneeni, että Maisku Myllymäki on opiskeluaikana itsekin toiminut taidemuseossa valvojana. Näyttelyä kiertävät viimeisen päivän ruuhkasta ja jonotuksesta ärtyvät, omista ongelmistaan tiiviisti keskustelevat ja teokset kokonaan unohtavat ystäväparit, patsaisiin intohimoisesti rakastuvat, joiden halu on saanut oman nimityksenkin: agalmatofilia. Tarkka on myös havainto siitä, miten kävijät voi jakaa kahteen ryhmään, niihin, jotka katsovat ensi teoksen nimikyltin ja sitten vasta teoksen, ja niihin jotka tutkivat ensin teosta ja vasta sitten katsovat, kuka on tekijä ja minkä nimen hän on työlleen antanut. Ensimmäiset näkevät se, mihin nimi viittaa, toiset muodostavat teoksesta oman mielikuvansa.

Yhä useammalle teosten kuvaamisesta on tullut olennainen osa museokäyntiä. Huomion saa näyttelyn etukäteen puhutuin työ, jonka maine vain kasvaa somessa leviävien kuvien paljoudesta.

Taiteen ja itsen väliin laitetaan yhä useammin kolmestakymmenestä eri metallista modernilla orjatyöllä valmistettu elektroninen laite: katsomme puhelimen pieneltä näytöltä, miltä teos näyttää, sen sijaan, että katsoisimme teosta itseään.”

Someajan rakkautta

Valvoja on myös kahdeksan kuukautta kestäneen parisuhteen kuvaus. Näyttelyn avajaisissa Maian tunnistaa Peterin mieheksi, joka on lähestynyt häntä somessa. Pian alkaa suhde, johon liittyy ihailua, halua, seksiä ja valheita. Peter on rakastettava ja rakastava, mutta myös petollinen ja kaksinaamainen kumppani. Maia tunnistaa alusta lähtien Peterin puheissa ja teoissa valheita, mutta selittää ne itselleen parhain päin tai sivuuttaa, koska hän rakastaa, muokkaa mielikuvaa Peteristä itselleen sopivaksi – ja nukkuu Peterin vierellä yönsä hyvin.

Mieleeni palaa syksyinen yö, jolloin havahduin hetkeksi unestani ja näin, miten sininen valo heijastui puhelimen ruudulta Peterin kasvoille. Hetken aikaa luulin katsovani maalausta: sininen valo oli kuin valohämyä jossain Caravaggion teoksessa. Hän oli noussut sängylle istumaan ja näin ainoastaan toisen puolen hänen kasvoistaan. Hänellä oli jokin viestiketju auki puhelimellaan. Yhtäkkiä hän vilkaisi minuun päin – ehkä hän oli aistinut, ettei ole enää yksin hereillä – ja hänen kasvonsa olivat aivan vieraat, en tuntenut niitä lainkaan. Aamulla vakuutin itselleni, että koko juttu oli ollut unta, sillä Peter sanoi nukkuneensa koko yön erinomaisesti ja kertaakaan heräämättä. Kuin tukki! Entä sinä!”

Hyvällä tavalla alleviivaamatta kirja rinnastaa näyttelyn, jonka aiheena ovat eri tavoin kuvatut ihmisfiguurit, ja Maian ja Peterin ihmissuhteen. Peter on ”teos” ja some on Peterin näyttelypaikka, johon hän päivittää jatkuvasti hissiselfieitä itsestään. Somessa Maia on tämän ”taideteoksen” katsoja, seuraa lähes pakonomaisesti miestä, ihailee hänen ulkonäköään ja vahtii myös Peterin päivitykistä tykkääviä. Maia näkee sen mitä haluaa, muokkaa toiveidensa poikaystäväksi, sänkykumppaniksi, jonka vierellä hän pystyy nukkumaan.

Ideaalin ”veistäminen”

Kirjan näyttelyn houkuttimena on lasiseen koppiin rakennettu työtila, jossa kuvanveistäjä Klara Yövalo työstää näyttelyn ajan veistosta, jonka nimi on ’Ideaali’. Klaran työ, mahdottoman eli ”ideaalin” veistäminen on lopulta vain tyhjä lasikoppi eikä veistoksesta ole jäljellä kuin kivipölyä lattialla. Mitä jää jäljelle Maian ja Peterin suhteesta?

Klara sanoo: ”Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi.” Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: ”Kesyttämistä, sitäkin se on – toisen tekemistä itselleen mieluisaksi.”

Loppua kohden Valvoja muuttuu lähes trillerimäiseksi. Takaumina kerrotut Maian ja Peterin suhteen vaiheet, Maian univaje ja näyttelyn viimeiset minuutit lisäävät kerrontaan kierroksia.  Hienosti Myllymäki hallitsee tarinan yllätykselliseen loppuun asti.

Kävin katsomassa Ateneumin kiinnostavan Gothic Modern -näyttelyn pari viikkoa sitten. Olin jo ottamassa puhelimen esiin kuvatakseni näyttelyä, kun tulin toisiin ajatuksiin. Alitajuntako toimi, sillä Valvojan lukemisesta oli siinä vaiheessa kulunut aikaa enkä mitenkään yhdistänyt kirjaa siihen, ettei äkkiä tehnytkään mieleni kuvata näkemääni. Nyt harmittaa, sillä olisin päättänyt kirjoituksen kuvalla näyttelystä ja kehotuksella mennä tähän hienoon näyttelyyn. Julkaisen loppuun kuvan toisesta hienosta ja Valvojan ihmisfiguuri-teemaan hyvin sopivasta näyttelystä, Tommi Toijan Tunteiden arkeologiasta, joka valitettavasti on jo päättynyt.

• Maisku Myllymäki: Valvoja
• WSOY, 2024
• 302 s./7 t 43 min
• Äänikirjan lukee Anniina Piiparinen