Airin valopilkut 2024 – yksi kirja haukkasi ison osan vuodesta
Päällimmäisenä vuodesta 2024 tulen aina muistamaan yhden kirjan, marraskuun lopussa ilmestyneen kotikyläni Helsingin Kumpulan satavuotiskirjan Tervetuloa kylään – Kumpula 100 vuotta. Toimitin kirjan ja kirjoitinkin siihen paljon, ja iso osa vapaa-ajasta, erityisesti keväästä syksyyn kului tämän (vapaaehtois)työn parissa. Tähän juttuun kuvia etsiessäni palautui mieleen paljon muutakin, jota toki ehdin vuoden aikana lukea ja kokea.

Kumpula täyttää Helsingin kaupunginosana sata vuotta 4.2.2025. Samana päivänä vuonna 1925 Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi Kumtähden kaavan ja uuden kylän rakentaminen pääsi alkamaan. Sadassa vuodessa työväestön pientaloalueeksi syntynyt kaupunginosa on laajentunut ja muuttunut kerrostalojen, yliopiston ja opiskelijatalojen moni-ilmeiseksi alueeksi. Alueen historia ulottuu kuitenkin paljon pidemmälle, 600 vuoden taakse, Gumtäktin kylän ja kartanon vaiheisiin. Satavuotiskirjan 250 sivuun mahtuu Kumpulan tarina keskiajalta nykyiseen, yhteisölliseen kaupunkikylään ja tulevaisuuteenkin.
Minut kirjan kirjoitustyö vei tutkimusmatkoille arkistoihin, muistelu- ja haastatteluhetkiin Kumpulassa syntyneiden ja eri aikoina kasvaneiden kanssa sekä kahlaamaan tänä vuonna 40 vuotta täyttävän kaupunginosalehtemme Kumpostin vuosikertoja. Kiinnostavinta oli selvittää aikaisemmin julkaisematonta tietoa punaisena hehkuneen Kumpulan poliittisesta historiasta, hauskinta kirjoittaa kyläläisten lapsuus- ja nuoruusmuistoista.
Kirjan toimitustyö ja kuvien etsintä oli vielä oma, kiinnostava ja joskus työteliäs osuutensa. Kaikilla kirjan kirjoittajilla (yhteensä meitä oli 20) ja useimmilla valokuvaajilla on jokin Kumpula-kytkentä.

Airin vuoden 2024 kirja: Tervetuloa kylään – Kumpula 100 vuotta. Useita kirjoittajia, toimittanut Airi Vilhunen. Kustantaja Kumpula-seura.
Lukupiirit avarsivat maailmaa ja lisäsivät tietoa
Ehdin sentään lukea kaunokirjallisuutta ja muutakin tietokirjallisuutta kuin Kumpula-kirjan aihepiiriin liittyvää, vaikkakin vähemmän kuin useana aikaisempana vuonna. Viime vuonna kirjalistaani kertyi 45 kirjan nimet, ja vain yhdeksästä näistä kirjoitin blogijutun.
Paras kotimainen kirja oli helppo nimetä: Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Myös toisen lempikirjailijani Joel Haahtelan Marijan rakkaus oli taas monitasoinen, ajatuksia herättänyt ja älynystyröitä hieronut teos.
Lukupiirejä en Kumpula-kirjan takia hylännyt. Rakkaan Kirsin Book Clubin kuukausittaisista kokoontumista jäi poikkeuksellisesti kuitenkin muutama väliin. Vuoden viimeinen kokoontuminen Lucian päivänä on aina tapaus, se on sekä lukupiirin että Kirsin syntymäpäivä. Nyt tapaaminen oli aivan erityinen, kun kirjana oli Isäni appelsiinienkukkien maasta ja mukana sen kirjoittaja Irene Zidan. Kirjailijavieras oli ihastuttava ja tunsi ja tiesi paljon Palestiinan ja Lähi-idän tilanteesta henkilökohtaistenkin kokemustensa perusteella. Keskustelumme oli vilkas ja avartava. Toiseksi mieleen painuneeksi yhdessä lukemistamme kirjoista nostan maaliskuun lukupiirikirjamme, Eleanor Cattonin Birnamin metsän.

Tietokirjoihin keskittyvässä Kirjasalongissa halusimme mm. ymmärtää paremmin Yhdysvaltojen tilannetta (Anna-Sofia Berner: 10 haavaa Amerikan sydämessä) ja Unkaria (Katalin Miklóssy: Demokratian rappio: Unkarin tiellä tulevaisuuteen) sekä Saksan ja Euroopan historiaa (JP Pulkkinen: Diplomaatti – Hans-Friedrich von Ploetzin eurooppalainen odysseia). Molemmissa lukupiireissä luimme vuoden 2023 Tietokirjallisuuden Finlandia-palkitun Antti Järven Minne katosi Antti Järvi ja Salongissa myös Finlandia-ehdokkaana olleen Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin Sensuroidun.
Paras lukupiirikirja: Irene Zidan: Isäni appelsiinienkukkien maasta.

Kirsi Pihan eli Levottoman lukijan aloittama ja vetämä Proust-lukupiiri jatkui toukokuuhun 2024 asti. Sinnikkäästi suoritin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen kaikki kymmenen osaa ja osallistuin lähes kaikkiin joka kuun 10. päivänä järjestettyihin etälukupiireihin. Proust-piiri päättyi hauskasti kesäkuussa yhteiseen live-tapaamiseen, jossa tapasin siihen asti vain tietokoneen ruudulta tutut piiriläiset. Lukupäiväkirjaani pääsee kurkistamaan kirjabloggaajien perinteisessä klassikkohaasteessa tammikuun lopussa.
Kirsi Piha on koonnut vuodeksi 2025 uuden lukupiirin, ja nyt aiheena on Virginia Woolf. Tähänkin piiriin olen liittynyt, mutta tällä kertaa luen valikoiden. Se on helpompaa kuin Proust-piirissä, sillä joka kuukausi on vuorossa eri Woolf-kirja. Aloitus on Woolfin syntymäpäivänä 25.1. Jos Woolf-piiri kiinnostaa, mutta et ole vielä liittynyt, saat lisää tietoa mm. tästä linkistä: (KLIK).
Katsojana ja kokijana
Teatterissa kävin entiseen tahtiin, ja alkuvuoden 2024 ohjelmistosta poimin Kansallisteatterin näytelmät Kurjet Krohnien suvun kolmesta sisaresta (käsikirjoitus Tiina Puumalainen ja Hanna Suutela, ohjaus Tiina Puumalainen) sekä Sofi Oksasen Mansikkapaikan (ohjaus Mika Myllyaho).
Viime vuoden parhaan esityksen näin kuitenkin vasta vuodenvaihteen tällä puolen:
Vuoden näytelmä: Tony Kushnerin Angels in America Linda Wallgrenin ohjauksena Kansallisteatterissa. Onnellisia kaikki te, jotka olette näytelmän jo nähneet tai joilla on jo lippu ostettuna. Kaikki kevään esitykset ovat loppuunmyytyjä.
Kulttuurimatkalle pääsin toukokuussa vuoden 2024 kulttuuripääkaupunkiin Tarttoon. SARVin (Suomen arvostelijain liiton) matka kierrätti Minnaa ja minua monipuolisesti kaupungin eri kohteissa Vanemuine-teatterista Tarton taidemuseon riehakkaaseen 80-luvun pilapiirrostaidetta esittelevään näyttelyyn ja tutustumaan tarttolaisiin kirjailijoihin.

Vuoden näyttelyä en kuitenkaan poimi Tarton matkalta vaan Tampereelta:
Vuoden näyttely: Songlines, Australian seitsemän sisarta -näyttely Australian alkuperäiskansojen unimaailman tarinoista Vapriikissa Tampereella. Näyttely on avoinna 30.3.2025 asti.
Vielä vihje, joka yhä on elokuvateattereissa nähtävänä ja varmasti tulee myös johonkin suoratoistopalveluun ja tv-kanavalle katsottavaksi:
Vuoden elokuva: Ainahan on huominen, Paola Cortellesin ohjaama ja käsikirjoittama mustavalkoinen elokuva sodan jälkeisestä Italiasta ja naisen asemasta. Ohjaaja myös näyttelee elokuvan pääroolissa, hellan ja nyrkin välissä olevaa Deliaa.
Loppuvuosi Pirkko Saision tekstien seurassa
Mietin pitkään, voisinko nimetä yhden vuosikoosteeni alaotsikon ”Pirkko Saisioksi”, ja totesin että perusteita on paljonkin. Niin vahvasti joulunaluspäiviäni ja vuodenvaihdetta leimasivat ykköskirjailijani Pirkko Saision kirjat ja tekstit.
Saision Suliko oli odottanut lukuvuoroa jo ilmestymisestään asti, mutta edelle olivat kirineet mm. Finlandia-ehdokkaat, joitten joukkoon Saision romaani ei tällä kertaa ollut mahtunut. Suliko hämmensi. Miksi ja miten, sen pohdinnan jätän myöhemmin ilmestyvään blogiarvioon, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen ja saisiomainen teos se on.
Vuosiarvioissani olen vuoroon kirjoittanut kirjallisuuteen liittyviä uuden vuoden lupauksia, vuoroon varoitellut itseäni niistä, ainakaan kirjoittamasta niitä julkisiksi. Vuodeksi 2024 olin taas uskaltautunut paljastamaan lupaukseni.
Nyt rikon vuoden takaisen päätökseni ja lupaan lukea uudestaan Pirkko Saision upean omaelämäkerrallisen trilogian Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Tämä on mielessäni ollut jo aikaisemmin, mm. Tove Ditlevsenin trilogian luettuani, mutta kun luin vuoden lopussa Heini Junkkaalan kirjoittaman Pirkko Saisio -elämäkerran, päätös aktivoitui.
Elämäkerran Pirkko Saisio – Sopimaton peesissä luinkin heti Pienimmän yhteisen jaettavan ja sitten kävi kuten lupauksille käy – hautautuivat jonnekin taka-alalle, kun tuli muuta luettavaa ja tehtävää. Mutta kun Helsingin Sanomat julkaisi sopivasti joulupäiviä ilahduttamaan 2000-luvun sata ”parasta” suomalaista kirjaa ja ykköspaikan sai Saision Punainen erokirja, lupaus muistui mieleen ja hyppäsin Vastavalon yli suoraan Punaiseen erokirjaan.
Kirjan ilmestyessä 2003 ei autofiktiosta edes puhuttu ja Punaisen erokirjan tyyppinen omaeläkerrallisuuskin oli poikkeuksellista. Hienointa ja omaleimaisinta kirjassa on yhä sen kerronta ja rakenne: tarina kulkee vuosikymmenten välillä vapaasti ja tunnetilat muuttuvat yhtä sujuvasti, mutta kirjailija hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Ja tietenkin Saision kieli! Mielelläni suon sille parhaan suomalaisen 2000-luvulla ilmestyneen kirjan tittelin, vaikka paremmuudesta kisaaminen tässä lajissa onkin kovin kiistanalaista. Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, että listat ovat ihania ja niistä kirjoitetut jutut luettuja.
Saisio-kokonaisuuden solmi hienoksi paketiksi hänen esseensä 29.12.2024, HS:n perinteinen vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuoro (maksumuurin takana). Esseen otsikko Kuolleet sielut toi minulle heti mieleen Sulikon, yksinvaltiaan sieluahan siinäkin kaivellaan.

Vuoden 2025 alkaessa pidättäydyn uuden vuoden lupauksista. Ehkäpä vuoden päästä voin taas jotakin luvata.
Lämmin kiitos Kirsin Book Clubin blogin lukijat vuodesta 2024!
Tutustu myös muihin vuosikoosteisiin

Olipas hauska lukea vuosikatsaustasi! En edes tiennyt, että olit Marcel Proust -live-tapaamisessa!
Mielenkiintoista seurata, mihin kaikkeen UPEA Kumpula-kirja vie sinut vuonna 2025.