Eläinten vallankumous – George Orwellin klassikko Kansallisteatterissa

Kuva: Kansallisteatteri / Mikki Kunttu

Kansallisteatterin ohjaaja ja dramaturgi Michael Baran kertoi teatterin infossa joulukuisena tuiskupäivänä halunneensa ohjata George Orwellin klassikon Eläinten vallankumous, ja hän oli pitkään yrittänyt saada siihen esitysoikeudet. Baran oli lukenut kirjan 11-12-vuotiaana koululaisena, ja se oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Ensimmäisen kerran jälkeen hän luki sen vielä useasti. Kirja ei hänelle silloin ollut Venäjän vallankumousta tai Stalinin ja Trotskin valtataistelua kuvaava poliittinen allegoria. Koulupojalle jäi voimakkaana mieleen se epäoikeudenmukaisuus, josta tarina kertoo.  Nyt Eläinten vallankumouksen oikeudet ovat vapautuneet, ja teatteriesityksenä se sai ensi-illan 15. tammikuuta 2025 Kansallisen Taivassalissa. Olimme molemmat Kirsin kanssa ensi-illassa ja kirjoitimme tähän blogijuttuun omat ajatuksemme nähdystä.

Eläinten vallankumouksen tarina on monelle tuttu, vaikkei kirjaa olisikaan lukenut. Jonesin tilan eläimet nousevat kapinan heitä huonosti kohdellutta isäntää vastaan ja karkoittavat hänet ja tilan työntekijät. Ajatuksen vallankumouksesta oli heille visioinut vanha kantakirjakarju Majuri. Alkuun kaikki on paremmin kuin ennen, työtä tehdään ja suunnitelmia laaditaan yhteisen Eläintilan hyväksi. Vain vallankumousta johtaneiden sikojen johtokaksikon Lumipallon ja Napoleonin keskinäinen kilpailu tuo ristiriitoja yhteisöön. Tunnuslauseena eläimillä on ”Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha” ja ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia”. Kun Napoleon saa kaiken vallan, tahti muuttuu ja pian muut kuin siat ovat alisteisessa asemassa.

Baran on ollut Orwellin alkuperäistekstille uskollinen aivan kirjaimellisesti. Vain joitakin toisarvoisia osioita on poistettu, muuten näyttämöllä toistuu Orwellin teksti sellaisenaan. Ratkaisu on rohkea ja minusta hyvä, oikeastaan ainoa mahdollinen. Tällä kertaa riitti, että näyttämökuvaa hallitsee pilttuu ja siihen kytketyt seitsemän näyttelijää vievät tarinaa eteenpäin enimmäkseen kertoen. Dialogia on vain sen verran kuin alkuperäisessä kirjassakin. Teatteriseurueessamme tämä valinta herätti kuitenkin myös täysin vastakkaisen mielipiteen.

”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.” Kuva: Kansallisteatteri / Mikki Kunttu.

Kuunnelmaa lavalla vai hengittävää teatteria?

Luin Eläinten vallankumouksen vasta ensi-iltaa edeltävänä päivänä. Pienessä kirjassa on esipuheineen vain 126 sivua. Kirjan luettuani ajattelin, että aikuiselle nykylukijalle 80 vuotta sitten kirjoitettu tarina, eläinsadun muotoon puettu satiiri Neuvostoliiton vaiheista on naiivi ja turhan selvä. Toki kirja sai ajattelemaan myös tämän hetken totalitaristisia maita ja vallankäyttöä muuallakin.

Teatteriesityksen teksti oli siis tuttua ja hyvin muistissa, mutta niinpä nautinkin siitä kaksin verroin. Tiesin, miten tarina etenee ja Majuri (Seela Sella videona) oli minulle Marx, Napoleon (Verneri Lilja) Stalin ja Lumipallo (Marketta Tikka) Trotski. Mutta nyt näyttämöltä koettuna teksti resonoi tähän päivään huomattavasti voimakkaammin kuin luettuna, siitä kiitos ohjaajan ja loistavien näyttelijöiden. Enää en ajattele, että Orwell sopii paremmin yläasteikäisille tai lukiolaisille.

Siat saavat vallan, koska eläimistä älykkäimpinä ne oppivat ensimmäisenä lukemaan. Vinku-possulla (Wenla Reimaluoto) on herkullinen rooli kaiken parhain päin selittäjänä, joka puhuu mustan valkoiseksi ja muuntaa sanojen merkitykset uusiksi. Valeuutiset eivät todellakaan ole tämän ajan keksintö. Vinkulla on keskeinen tehtävä Napoleon-kultin luomisessa, mutta sitä ylläpitävät slogania ”Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha” toistuvasti määkivät lampaat. Ja kun eläinten (poliittinen) muisti on lyhyt, alussa yhdessä hyväksytyt ja sitten toiseksi muuntuneet animalismin seitsemän käskyä hyväksytään pienen ihmettelyn jälkeen uusiksi elämisen ohjeiksi.

Vinku-sika (Wenla Reimaluoto) muokkaa viidettä käskyä: ”Eläimen ei pidä juoda alkoholia.” Kuva: Kansallisteatteri / Mikki Kunttu.

Äänikirja meni tunteisiin, näyttämösovitus pysäytti ajattelemaan

Koska olimme Airin kanssa samassa esityksessä, minä (=Kirsi Ranin) kommentoin tähän väliin omalta kannaltani.

Minä olin erittäin vaikuttunut Orwellin Vuonna 1984 -teoksesta, jonka hän kirjoitti 1949 ja jossa hän katsoi tulevaan. Eläinten vallankumous on kirjoitettu vuonna 1945 eli toisen maailmansodan päättymisen tunnelmissa ja se katsoo ennemmin taaksepäin. Miten sosialismin kauniit sanat tasa-arvosta ja muusta onnellisesta eivät olleetkaan toteutuneet Stalinin Neuvostoliitossa? Päinvastoin, hirmuhallinto tappoi, mykisti ja alisti kansalaisiaan, samalla kun se keskitti valtaa ja antoi ainoan totuuden torven Isä Aurinkoiselle.

Kuuntelin Eläinten vallankumouksen juuri ennen Kansallisteatterin esitystä. Teksti oli niin vahvana mielessäni, että tiesin näyttelijöiden aloittamista lauseista, miten ne tulevat loppumaan. Olin äänikirjaa kuunnellessani eläytynyt voimakkaasti Orwellin tarinaan ja odotin, että näyttämösovitus toisi minulle vielä uuden näkökulman, jotain lisää.

Näytelmä oli kuitenkin vuorokerrontaa. Ohjaaja Michael Baran sanoikin teosesittelyssä, että hän ei enää tee kohtauksia. Näyttelijät, jotka oli lavastettu elinkautisvangeiksi, tekivät osuutensa hyvin, eläytyivät tarinaan ja tulkitsivat hallitusti, antoivat tekstin puhua. Minua kadutti, että teksti oli minulla niin tuoreena mielessäni, sillä se varmasti vein terän tunnereaktioistani. Äänikirjaa kuunnellessani olin sieluni silmin nähnyt kuinka koirat jahtasivat Lumipallo-sikaa tai kun Nyrkki-hevonen tuupertui, ja mennyt tunteella mukaan tarinaan toivoen hyvää lopputulemaa. No, teatterikatsomossa istuessani jo tiesin, että tässä vallankumouksessa ei hyviä lopputulemia ole, eikä teksti päässyt esityksessä enää ihon alle.

Esityksessä tuli kuitenkin vielä alleviivatummin esiin se, että tämä tarina ei valitettavasti jäänyt viime vuosisadalle. Napoleon-sian propagandapäällikkönä toimiva Vinku-sika kykeni kääntämään minkä tahansa totuuden Napoleonin eduksi. Tätähän me näemme nyt niin idässä kuin lännessäkin. Kansakuntien muisti on lyhyt ja kuorossa määkivien lampaiden lauma suuri.

Orwellin erinomainen oivallus on ollut kytkeä lukutaito näytelmään. Olin pari päivää sitten kuuntelemassa Markku Mantilaa ja Jouni Mölsää (kirja: Valheita, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista), jotka korostivat lukutaitoa demokratian selviytymiskeinona. Jos et osaa lukea, ja jos et oivalla, milloin narratiivi muuttuu, sinuun on paljon helpompi vaikuttaa. On helppo olla aasi Benjamin, joka ei koskaan ota mihinkään kantaa, tai lammas, joka ajattelematta toistaa iskulauseita. Tämän viestin myös Kansallisteatterin esitys toi vahvasti esille!

Jokainen teatteriesitys, kirja tai muu teko, joka herättää meitä olemaan valppaina, kun demokratioiden nurkkia murennetaan tai kun totuutta muunnellaan, on paikkansa ansainnut. Kansallisteatterin Eläinten vallankumouksessa on kyse ihmisistä.

Ja nyt kynä takaisin Airille:

Nyrkki-hevosella (Pirjo Määttä) on kaksi mottoa: ”Tee työtä vielä enemmän” ja ”Napoleon on aina oikeassa”. Taustalla Napoleon-sika (Verneri Lilja). Kuva: Kansallisteatteri / Mikki Kunttu.

Kaksijalkaiset nelijalkaisina

Näyttelijäseitsikon työ on lähes kautta linjan vahvaa ja kertojarooli vaihtuu vauhdissa eläimeltä toiselle. Antti Pääkkönen on kaiken nähnyt ja yrmeä vanha aasi Benjamin ja Wenla Reimaluoto loisti Vinkuna. Näyttämö oli täynnä tunnetta, kun työn sankaria, Napoleoniin viimeiseen asti uskonutta Nyrkkiä (Pirjo Määttä) vietiin viimeiselle matkalle. Vain Verneri Liljan Napoleonilta odotin roolissa oveluuden lisäksi myös enemmän ”karjuutta”.

Esityksen musiikki on Juhani Nuorvalan, ja onnistuneesti vallankumouslaulut ja urkuharmonisäestys sekä sen luoma äänitausta tuovat esitykseen ajattomuutta.

Lavastuksesta ja puvustuksesta vastaa Tarja Simone, ja tällä kertaa hänet nähdään myös näyttämöllä. Taivassalin isolle ikkunaseinälle paljastuu esityksen aikana suuri maalaus, jonka pohjana näyttäisi olevan kalliomaalaukset ja jota Simone täydentää lisäten siihen yksityiskohtia. Esityksen aikana tämä osa toteutuksesta jäi minulle mysteeriksi. Vasta kun luin uudelleen tätä kirjoitusta varten esityksen netissä olevaa käsiohjelmaa, ymmärsin että Simonen rooli on olla eläinoikeusaktivisti. Orwellin klassikosta voi todellakin löytää myös tämän hetken tehomaatalouteen kohdistuvaa kritiikkiä, mutta taustalla häärivä piirtäjä ei sitä tuonut minulle mieleen.

Tarja Simonen suunnittelemat ”elinkautisvankien addu-puvut” olivat toimivat. Kuva Kansallisteatteri / Mikki Kunttu.

Vallankumous syö lapsensa?

Orwell osallistui Espanjan sisällissotaan monen muun eurooppalaisen ja amerikkalaisen vasemmistointellektuellin ja -radikaalin tapaan. Suurin osa heistä taisteli Espanjan kommunistien johtamassa Kansainvälisessä prikaatissa, mutta Orwell liittyi yhteensattuminen vuoksi Kataloniassa toimivan ja trotskilaisena pidetyn vasemmistoryhmittymän miliisiin. Eläinten vallankumouksen suomenkielisen pokkariversion (WSOY) johdannossa Matti Montonen kuvaa Orwellia ”naiiviksi aatteenmieheksi, jonka asenteet olivat tunteenomaisen moralismin sanelemia”. Kirjailija pettyikin katkerasti, kun tasavaltalainen hallitus julisti kaikki äärivasemmistolaiset ryhmät, myös ne joiden joukoissa Orwell oli taistellut, trotskilaisfascisteiksi, jotka olivat yhteistyössä Francon ja Hitlerin kanssa. Orwell pääsi pakenemaan Ranskan kautta Englantiin, josta joutui seuraamaan tietoja siitä, miten hänen tovereitaan vangittiin ja teloitettiin. Nämä kokemukset siirtyivät myös Eläinten vallankumoukseen.

Ennen ensi-iltaesitystä Kirsin, Martin ja Airin ilmeet olivat vielä kovin hymyilevät. Eläinten vallankumouksen jälkeen tunnelma oli vakavampi. (Kuva on kaappaus videolta.)

Georg Orwellin Eläinten vallankumous Kansallisteatterin Taivassalissa, ensi-ilta 15.1.2025

Tästä linkistä voit lukea käsiohjelman ja tekijätiedot: (KLIK)

Kommentit
  1. Pertti Johannes Palo
    • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Pertti Johannes Palo

Kommentteja, kiitos!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *