Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva – paluu raunioille

Kirja-arvio

Tuhon kuvasto alkaa heti romaanin alusta. Eräs ihminen, Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvan päähenkilö ja kertoja, palaa synnyinseudulleen, taantuvalle teollisuuspaikkakunnalle ja näkee ensimmäisenä paloaukean, jonka keskellä on matkahuollon pysäkki. Paikalla ennen ollut liikekeskus ja ravintola on tuhopoltettu.

Isä on kuollut, äiti myös, ja veli on kadonnut. Paljon muutakin on kadonnut, tehdas joka toi elannon ja piti pystyssä ihmiset ja talot, määräsi tahdin ja jokaisen paikan yhteisön hierarkiassa. Ehti ennen lopettamista määrätä sukupolvesta toiseen.

Paluu ei ole naiselle helppo, vaikka tarkoitus on vain käydä, ei jäädä. Hänen kaupunkiin muutostaan on jo aikaa, mutta hän tunnistaa paikat ja muistaa pyöräreitit, osan ihmisistäkin. Paikkakunnalle hän ei kuitenkaan enää kuulu, hän on kaupunkilainen. Vai onko sittenkään? Siinä yksi romaanin teemoista.

Onko se alkanut huomata, että vaikka se itse unohti sen, on se muille ollut kyllä ihan selvää siellä kaupungissa, ne on nähneet kyllä sen, mistä se on kotoisin. Ei se sulaudu, se luulee sulautuvansa.”

Luokkatarina

Kotitalo on paikoillaan, isän vankaksi rakentama ”linnoitus”, joksi kertoja sitä kutsuu. Aikaisemmat, samalla tontilla sijainneet suvun talot ovat nekin tuhoutuneet tulipaloissa. Paikalla on suvun historia, niin kuin paikkakunnalla on jo lopetetun tehtaan historia. Raunioiden päälle on aina rakentunut seuraava kerros, muttei rakennu enää.

Kustantajan syksyn infotilaisuudessa Marjo Niemi kuvasi kirjaansa luokkaromaaniksi ja kertoi kirjoittaessaan ajatelleensa paljon luokkaa. Eräs ihminen on kokenut luokkanousun, mutta aivan kuin hän on jossakin entisen kotipaikan ja kaupungin välissä eikä oikein kuulu kumpaankaan, hän on myös jossakin lähtökohtansa työväenluokan ja sivistyneistön välissä.

Juuri ennen kuin kirjoitin tämän blogitekstin, luin ranskalaisen Édouard Louisin uusimman suomennoksen Monique pakenee. Louis kuvaa esikoisessaan Ei enää Eddy työväenluokkaista ja väkivaltaista lapsuuttaan ja myöhemmissä teoksissaan muutosta, jonka luokkanousu on mahdollistanut. Mainitsen tämän, koska Marjo Niemi kertoi lukeneensa mm. ranskalaista filosofia Didier Eribonia (Paluu Reimsiin, suomennettu 2024), ja sama kirjoittaja ja teos on ollut merkittävä myös Louisille.

Realistisesti kerrotuista Louisin teoksista Niemen romaani eroaa ratkaisevasti. Niemi tuo mukaan surrealistisia ja absurdejakin elementtejä ja myös omanlaistaan mustaa huumoria. Yhteistä on kuitenkin, ei kuvauksen vaan sisällön tasolla, se miten työväenluokkaiseen todellisuuteen yhdistyvät väkivalta ja alkoholi, molemmat useimmiten nimenomaan miesten käyttämänä.

Minä, sinä, me

Sopivasti realismista irrottavana, vieraannuttavana elementtinä toimii Niemen käyttämä omanlaisensa (tekisi mieli kirjoittaa nerokas) kertojaratkaisu. Samoin kuin eräs ihminen on kahtiajakautunut sekä ”tehdaspaikkakuntalaiseksi” että ”kaupunkilaiseksi”, myös tarinan kerrontaa vie eteenpäin kaksi kertojaa: Minäkertoja kuvaa tapahtumien etenemistä ja päähenkilön ajatuksia, paikallista ääntä edustava kertoja syyttää ja mitätöi. Välillä paikallinen, kollektiivinen kertoja muuntuu astetta neutraalimmaksi kaikkitietäväksi kertojaksi.

Sinulla on kaupunkilaisen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene eikä piiloudu.”

Infotilaisuuden haastattelussa Marjo Niemi kertoi, että suurin työ romaanin kirjoittamisessa oli etsiä tarinaan sopiva kertojaratkaisu. Kertojan kahtiajakautuneisuus ratkaisi asian.

Sota ja väkivalta

Erään ihmisen kotitalo on asumaton muttei tyhjä, paikoillaan ovat huonekalut ja tavarat, pannuhuone ja isän aseet. Paikalla ovat myös erään ihmisen askelia seuraavat, jotka voisi tulkita vaikkapa taloon jääneiksi hengiksi:

Se hakkaa ovea jollain välineellä. Sitten hiljenee. Se on löytänyt jälkensä. Se on päässyt perille muistojen pannuhuoneeseen. Se kuori ovesta ensimmäisen kerroksen, sinne asti se varmaan vielä muistikin. Vain lapsen töherryksiä, tyhmiä suttuja ajankuluksi, ei niissä piile vaaroja. Se ei varmaan jatka syvemmälle kerroksiin, ei varmaan, ehkä se tajuaa olla kuorimatta pitemmälle. Joskus kuorimalla ei pääse ulos vaan sisään, niin perusteellisesti, ettei enää pääse ulos.”

Muistin palasista lukijalle syntyy vähitellen käsitys, millaista elämä talossa on ollut.  Miten isä on ollut väkivaltainen ja alkoholisoitunut. Miten hänella on kuitenkin ollut oma asemansa yhteisössä, halu rakentaa talo suvun maille ja ylpeys tehtaan tuotteista. Tehtaan lopetettua mitään ei jäänyt jäljelle ja isä muuttui entistä vainoharhaisemmaksi. Hän kävi yhden miehen luokkasotaa, jossa polttoaineena oli katkeruus ja viina.

Alkoholilla lääkitsevät muutkin toimettomiksi jätetyt oloaan. Eräs ihminenkin tarttuu paluuahdistuksessaan pulloon. Pienen budjetin sotaelokuvassa on myös hykerryttävästi kuvattuja kohtauksia paikallisesta pubielämästä tai kohtaamisista epäluuloisten paikallisten kanssa.

Miesten sota

Isällä oli vankkumaton käsitys naisista. He eivät ymmärrä sodasta, eivätkä aseista, eivätkä oikeastaan juuri mistään mitään. Näihin isän ajatuksiin tiivistyy tehdaspaikkakunnan asenteista keskeinen: naiset eivät ole mitään, miehet, työmiehetkin tehtaalla, metsällä, taloa rakennettaessa ovat ykkösiä.

Tehdaspaikkakunnan perimysjärjestys oli aina ollut: pojat seuraavat isiään tehtaisiin, tytöt lähtevät.  Kun ei ole tehdasta, ei ole perimisen mahdollisuutta. Pitkään kadoksissa ollut veli ilmestyy kotitaloon. Hän elää metsässä, ripustaa isän puuhun ja nyörittää hupparinsa hupun tiukasti kiinni, jottei kukaan kyläraitilla tuntisi.

Kirjan mieleen jäävä nimi viittaa isän mieltymykseen katsella sotaelokuvia, joissa on yksinäinen sankarillinen taistelija joukkoja vastassa. Hänellä on omasta mielestään niin hyvä elokuvaidea, että se viedään heti käsistä, jos joku ”oikea tai väärä” siitä kuulee. Sota on myös metafora siitä taistelusta, jonka uhreina pienet tehdaspaikkakunnat kuolevat.

Pienen budjetin sotaelokuva jäi pitkään mietityttämään. Se on upeasti kirjoitettu ja puhuttelee monella tasolla. Sen sota-metaforaa pohdin pitkään ja vertasin omiin kokemuksiini.

Olen itsekin lähtöisin tehdaspaikkakunnalta ja työläisperheestä; luokkanousija siis minäkin. Minunkaan synnynpaikkani tehtaista ei enää ole jäljellä kuin rippeet. Tehtaalla työskennellyt isäni ja sukuni miehet ehtivät kuitenkin kuolla ennen kuin suomalaisen paperiteollisuuden alasajo alkoi. Muistan kuitenkin valtavan järkytykseni, kun uutiset kertoivat tehtaiden sulkemisesta ja joukkoirtisanomisista.

Lempeä ja raitis isäni oli mahdollisimman kaukana erään ihmisen isästä, mutta tunnistan hyvin tehdaspaikkakunnan ilmapiirin ja hierarkian. Tunnistanko päähenkilön kahtiajakautuneisuuden, sen ettei luokkanousija ole kotonaan kummassakaan paikassa? Lähdöstäni on jo kauan, mutta muistan kyllä varhaisten aikuisvuosien tilanteita, joissa konkreettisesti ja kuvainnollisesti sivistyssanavarastoni ei ole riittänyt. Olen aina kokenut, että sisälläni on pieni kuusaalainen. Minulle se on ollut myös voimavara ja tärkeä osa identiteettiä.

Pian julkistetaan tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Uskon vahvasti, että Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva on yksi ehdokkaista.

• Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
• Teos 2025
• 245 s.