Albert Camus: Putoaminen – Nobel-kirjailijan teos syyllisyydestä. Klassikkohaaste 22

Onko klassikkoteos kestänyt aikaa? Sitä mietin taas, kun luin osana kirjabloggaajien Klassikkohaastetta Albert Camus’n vuonna 1956 ilmestyneen romaanin Putoaminen (Le chute). Seuraavana vuonna Camus voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Putoaminen ei ole yhtä tunnettu kuin Camus’n aikaisemmin ilmestyneet romaanit Sivullinen ja Rutto. Ne luin jo nuorena, Putoamisen vasta nyt, kun olimme valinneet sen taloyhtiömme lukupiirin kirjaksi.

Putoaminen on koko 160-sivuisen teoksen mittainen monologi, jossa itsensä katumuksentekijä-tuomariksi nimeämä Jean-Babtiste Clamence kertoo amsterdamilaisessa satamakapakassa tapaamalleen vieraalle elämänsä tarinaa. Clamence on Pariisissa toiminut, menestynyt asianajaja ja nyt ”nelissä kymmenissä” Mexico City -nimisen kapakan vakiasiakas. Kapakan vieraasta ja Clamencen tarinan kuuntelijasta emme tiedä paljon muuta kuin että hänkin on ranskalainen. Hänen mahdolliset kommenttinsa tai kysymyksensä paljastuvat vain Clamencen reaktioista.

Viisi päivää kestävä mononologi alkaa kapakasta ja jatkuu kadulle, seuraavina päivinä myös veneretkelle Zuyderzeen sisäjärveksi muuttuneelle entiselle merenlahdelle. Clamence aloittaa kuvaten loistavaa menneisyyttään, itseään täydellisenä ihmisenä, hyvyyden perikuvana. Hän on menestynyt kaikessa, mihin on ryhtynyt, ja lisäksi auttanut sokeat kadun yli ja osallistunut jopa kaikkien vihaaman talonmiehen hautajaisiin.

Mutta koettakaa kuvitella miestä, joka on parhaassa iässä ja mainioissa ruumiinvoimissa, runsailla lahjoilla varustettu ja sekä fyysisissä että älyllisissä taidoissa harjaantunut, ei rikas eikä köyhä, hyväuninen ja erinomaisen tyytyväinen itseensä, vaikkei osoita sitä muulla kuin iloisella seurallisuudella. Ettehän silloin voi olla myöntämättä, että minun on lupa kaikessa vaatimattomuudessa puhua onnistuneesta elämästä.”

Tässä vaiheessa lukija, ainakin minä, kihisee kiukusta lukiessaan kaikesta tästä tekopyhyydestä ja narsistisesta tyytyväisyydestä. Kiukku vain kasvaa, kun Clamence pääsee kehumaan naissuhteillaan ja kertomaan, mitä ajattelee naisista.

Kun ehdin vetää henkeä ennen kuin Clamence alkaa kuvata seuraavaa osoitusta erinomaisuudestaan – myös vaatimattomuudestaan – ymmärrän, että aikamoista satiiria Camus on kirjoittanut, muttei ehkä pelkästään satiiria.

”Tekemättä jääneet sukellukset aiheuttavat omituista puutumusta”

Vähitellen Clamencen puheen sävy muuttuu. Vaatimattomuudeksi puetun itsetyytyväisyyden sijaan paljastuukin syyllisyydestä kärsivä hahmo. On tunnustusten vuoro. Muutama tapahtuma on  horjuttanut Clamencen käsitystä itsestään. Se, miten  muut reagoivat, kun hän autoilijana sätti moottoripyöräilijää, saa hänet ymmärtämään, että kaikki eivät pidäkään häntä auttavaisena erinomaisuutena. Eniten hänen mieltään on jäänyt kalvamaan kohtaus Pariisin sillalla, jossa hän ohitti Seinen pimeyteen katsovan naisen. Jonkin ajan kuluttua kuului veteen putoamisen aiheuttama molskahdus ja sitten vähitellen hiljenevät naisen huudot. Clamence ei tehnyt mitään. ”Tekemättä jääneet sukellukset aiheuttavat omituista puutumusta”, Clamence toteaa, kun hän kuvaa kuulijalleen, paljastamatta tilanteen omakohtaisuutta, eri vaihtoehtoja, jos joku heittäytyy sillalta veteen: ”Voi joko hypätä perästä — Tai jättää oman onnensa nojaan.”

Näitten tapahtumien jälkeen hän alkoi kuulla naurua ilman, että mitään havaittavaa naurajaa olisi ollut lähellä tai edes ajateltavissa.

Camus ei kirjoita Putoamisessa omastatunnosta, mutta jotakin hyvin samanlaista Clamencen syyllisyyden merkiksi kuulemassa naurussa on. Irtautuminen kristinuskon käsitteistä, mutta niiden korvaaminen jollakin muulla tavalla, on yksi Putoamisen piirre, ja ehkäpä juuri sodanjälkeiselle ajalle ja 1950-luvulle ominainen. Jätän muitten arvioitavaksi, jatkuiko tällainen vielä pitkään. Syyllisyys ei ole kirjallisuudesta kadonnut, mutta nykyromaanissa sen ilmaisemiseen ei tarvita naurua eikä omaatuntoa.

Ylhäältä alas

Tajuttuaan, ettei ole niin täydellinen ja hyvä ihminen kuin on aina ajatellut, Clamence oli paennut ensin hillittömään irstailuun ja juhlintaan ja lopulta jättänyt ihailemansa Pariisin ja muuttanut sumuiseen Amsterdamiin, myös pakoon naurua, jonka hän kokee rangaistuksekseen.

Aikaisemmin Clamence oli aina viihtynyt ylhäällä, muiden yläpuolella, konkreettisestikin. Mieluummin hän ajoi bussilla kuin maanalaisella, oleskeli mieluummin kattoterassilla kuin pohjakerroksessa. Asianajajana hän koki olevansa sekä tuomarin että syytetyn yläpuolella, koska hänen ei tarvinnut pelätä mitään tuomiota. Korkeuksissa eläminen oli myös ”ainoa keino pysyä näkyvissä ja kerätä mahdollisimman suurten joukkojen suosionosoituksia”.

Syyllisyytensä ymmärrettyään ja ryhdyttyään katumuksentekijäksi hän valitsi asuinpaikakseen ”vesien ja sumujen ahdistaman, kanavien halkoman, tupaten täyteen ahdetun suurkaupungin”. Pariisi oli Clamencelle valon kaupunki, Amsterdam sumun ja pimeyden. Vaikkei Clamence kirjassa kuvaakaan muutostaan putoamisena, hänen suuntansa oli ylhäältä Seinen silloilta alas Pohjanmeren suistoalueelle. Zuyderzeen elotonta aluetta hän kuvasi valjuksi helvetiksi. Näin alas hän siis putosi, Pariisin taivaasta helvettiin.

Kaikki ovat syyllisiä

Kun Clamence ymmärtää olevansa syyllinen, hän ajattelee kaikkien muidenkin olevan syyllisiä ja ansaitsevan rangaistuksen. Clamencen ratkaisu on tunnustaa tekonsa muille ja tuomita itse itsensä eikä jättää tuomitsemista muille. Näin hän pystyy palaamaan nuoruuden tilanteeseen, kokemaan ylemmyyttä muita kohtaan, onhan hän taas lain oikealla puolella, eikä häntä voida tuomita.

Kun ei kerran käynyt päinsä tuomita toisia langettamatta samalla tuomiota itselleen, oli ensin kasattava syntejä omille niskoilleen saadakseen oikeuden tuomita muita. Koska jokainen tuomari lopulta päätyy katumuksentekijäksi, oli lähdettävä vastakkaisesta päästä ja ryhdyttävä harjoittamaan katumuksentekijän ammattia voidakseen kerran päätyä tuomariksi.”

Ajatuksessa kaikkien syyllisyydestä on jotakin kovin kristinuskolta kuulostavaa. Perisynnistäkin voisi kirjoittaa. Clamence kuitenkin ilmoittaa kuulijalleen jo heti alkuvaiheessa, ettei hän usko Jumalaan. Syyllisyydestä kärsivien joukkoon hän laskee myös Jeesuksen, olihan tämä olemassa olollaan aiheuttanut tuhansien viattomien poikalapsien murhaamisen.

Clamencelle uskonnolla keikailu on myös tapa ärsyttää ”humanistikahviloiden” asiakkaita, joitten ärsyttämiseksi riittää pelkkä huudahdus ”Hyvä jumala!”

Filosofi Camus

Wikipedia määrittelee Albert Camus’n kirjailijaksi, journalistiksi ja filosofiksi. Hän opiskeli filosofiaa Algerin yliopistossa ja kuului myöhemmin samaan marxilaisten ranskalaisälykköjen ryhmään kuin esim. Jean-Paul Sartre. Välit Sartreen kuitenkin katkesivat 1950-luvulla ja Camus kritisoi esseekirjassaan Kapinoiva ihminen marxilaisuutta ja stalinismia ihailevia kommunisteja. Algerian sotaankin hänellä oli maltillinen kanta. Hän oli aina kannattanut muslimiväestön kansalaisoikeuksia, mutta puolusti myös Algerian sidettä Ranskaan. Olihan hän itsekin syntynyt Algeriassa.

Ennen Putoamisen kirjoittamista välirikko Sartreen ja Ranskan kirjallisten piirien ulkopuolelle ajautuminen sekä aviokriisi olivat uuvuttaneet kirjailijan henkisesti ja fyysisesti eikä kirjoittaminenkaan sujunut.  Camus sairasteli ja oli masentunut. Hän alkoi kirjoitella lyhyitä tarinoita, novelleja ja niistä kehittyi Putoaminen.

Täydelliseksi ja muiden yläpuolella olevaksi itsensä kuvitteleva henkilö voi olla Camus itse, Jean-Paul (vrt. Jean-Babtiste) Sartre tai ylipäätään moderni henkilö, johon Camus tekstissä viittaa. Joka tapauksessa Putoaminen on kuvaus siitä, miten hybriksen yläpilvistä pudotaan syyllisyyden helvettiin ja miten sieltä pyritään ylös vetämällä myös muut syyllisiksi.  

Camus kuoli 46-vuotiaana vuonna 1960 auto-onnettomuudessa palatessaan kustantajansa Michel Gallimardin kanssa tämän autolla uuden vuoden vietosta Etelä-Ranskasta.

Käännöksestä

Putoaminen on vuosien varrella ilmestynyt erilaisina suomenkielisinä painoksina, mutta käännös on kaikissa sama, Maijaliisa Auterisen suomennos vuodelta 1957. Lähes 70 vuodessa suomentaminen on kehittynyt valtavasti. Osa käännöksen kömpelyyksistä saattaa johtua suomen kielen muuttumisesta, mutta paljon on myös aitoa käännöksen kömpelyyttä.

Erityisesti mietin oudolta kuulostavaa ja lähes lukemista vaikeuttavaa termiä katumuksentekijä-tuomari, jonka Clamence on valinnut uudeksi ammatikseen. Ranskankielisessä alkuperäisromaanissa termi on juge-pénitent, englanninkieliseksi käännöksessä se on judge-penitent. Molemmat Google kääntää katumuksen tehnyt tuomari. Tämä kuulostaa paljon ymmärrettävämmältä kuin suomenkielinen vastine.

Nautimme juuri lukupiirissä Jane Austenin romaanin Arkaileva sydän uudesta käännöksestä. Voisiko toivoa myös Putoamisesta uutta käännöstä?

Mutta onko tämä klassikko kestänyt aikaa? Itsensä ylivertaiseksi, muiden yläpuolella olevaksi hyväntekijäksi itsensä kokevat eivät ole tuntematon ilmiö tälläkään hetkellä, nimiä mainitsematta. Paljon pahaa he ehtivät joka tapauksessa saada aikaan. Putoamisessa varmasti heijastuu myös toisen maailmansodan jäljet ja kysymys yksityisestä ja kollektiivisesta vastuusta. Algerian sotakin ehti alkaa ennen kirjan ensijulkaisua.

Vaikka Putoaminen on pieni kirja, mitenkään nopeasti lukaistava se ei ole. Moni asia avautui minulle vasta nyt kirjoittaessani ja tekstiin palatessani. Toiseenkin lukukertaan riittäisi mietittävää. Juttua kirjoittaessani googlailin tietoa kirjasta ja Camus’stä, ja niin kuin voi arvata, paljon erilaisia ja eritasoisia kirjoituksia löytyi. Törmäsin myös tietoon Camus-elämäkerrasta: Olivier Todd: Albert Camus: A life.

Olen pitänyt Camus’tä itseään etsivien nuorten aikuisten kirjailijana, todennäköisesti koska itse luin aikaisemmat Camus’n kirjat sen ikäisenä. Paljon ajateltavaa Putoaminen antoi vanhallekin aikuiselle. Tähtien antamisesta kuitenkin pidättäydyn. Klassikon arvo on muualla, myös sen tarjoamassa ajankuvassa.

• Albert Camus: Putoaminen
• Otava, 1995 (teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi Otavan julkaisema 1957)
• Ranskankielinen alkuteos La chute, 1956
• Suomennos Maijaliisa Auterinen, 1956
• 160 s. / 4 t 10 min.
• Äänikirjan lukee Jone Takamäki

Tämä juttu on osa kirjabloggaajien nyt 22. kertaa järjestettävää Klassikkohaastetta. Kaikkiin haasteen juttuihin löytyy linkki tätä haastetta koordinoivan Kulttuuri kukoistaa -blogin kautta.

Kirsin Book Club on osallistunut lähes kaikkiin Klassikkohaasteisiin. Tässä linkit aikaisempiin Klassikkohaasteen juttuihin:

• Klassikkohaaste 1:  Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, ilmestymisvuosi 1890
• Klassikkohaaste 2:  Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, ilmestymisvuosi 1813
• Klassikkohaaste 3:  Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys, ilmestymisvuosi 1940
• Klassikkohaaste 4:  Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, ilmestymisvuosi 1959
• Klassikkohaaste 5:  Joseph Conrad: Pimeyden sydän, ilmestymisvuosi 1899
• Klassikkohaaste 7:  Volter Kilpi: Alastalon salissa, ilmestymisvuosi 1933
• Klassikkohaaste 7:  Veikko Huovinen: Hamsterit, ilmestymisvuosi 1957
• Klassikkohaaste 8:  Anton Tšehov: Lokki, ilmestymisvuosi 1896
• Klassikkohaaste 9:  Minna Canth: Hanna, ilmestymisvuosi 1886
• Klassikkohaaste 10: Lukupiiri-ilta vei Kalle Päätalo -neitsyyden, lukupiiri 14.1.2020 Otaniemessä
• Klassikkohaaste 11: Dashiell Hammett: Lasiavain, ilmestymisvuosi 1930
• Klassikkohaaste 12: Virginia Woolf: Oma huone, ilmestymisvuosi 1928
• Klassikkohaaste 13: Marguerite Duras: Rakastaja, ilmestymisvuosi 1984 ja Hiroshima, rakastettuni, ilmestymisvuosi 1960
• Klassikkohaaste 14: Edgar Lee Masters: Spoon River antologia, ilmestymisvuosi 1915
• Klassikkohaaste 15: Brillat-Savarin: Maun fysiologia, ilmestymisvuosi 1825
• Klassikkohaaste 16: Edith Wharton: Viattomuuden aika, ilmestymisvuosi 1920
• Klassikkohaaste 17: Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, ilmestymisvuosi 1967
• Klassikkohaaste 18: Jane Austen: Emma, ilmestymisvuosi 1816
• Klassikkohaaste 19: Thomas Mann: Taikavuori, ilmestymisvuosi 1924
• Klassikkohaaste 20: Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, 1913-1927
• Klassikkohaaste 21: Tove Jansson: Kesäkirja, 1972