Jari Järvelä: Raiteet – kiskot vievät eteenpäin Suomen historian tarinaa

Kirja-arvio

Jari Järvelä kertoo Raiteet-romaanissaan rautateiden kautta vaikuttavan tarinan Suomen historiasta kolmena traagisena ajanjaksona. Kirjan tapahtumat ja kohtalot perustuvat vahvasti historiaan, moni aivan suoraan ja loputkin tyyliin ”tämäkin olisi ollut mahdollista”. Yhdeksi kokonaisuudeksi Raiteet sitoo, paitsi rautatie, myös fiktiivisen Kuutamo-suvun neljän sukupolven tarina.

Ensimmäisessä osassa rakennetaan Pietarista Riihimäelle ulottuvaa rataa 1860-luvun suurina nälkävuosina. Syystäkin rataa kutsuttiin Nälkäradaksi tai Luuradaksi. Toinen osa sijoittuu sisällissodan vuoteen 1918 ja punaisten panssarijuna numero 2:n vaiheisiin Kouvolan ympäristössä. Kolmannessa osassa eletään jatkosodan vuotta 1944 Muurmannin radan syrjäisellä pysäkillä.

1860-luvulla Suomea kohtasi valtava katastrofi. Sää oli koko vuosikymmenen poikkeuksellisen kylmä ja sateinen. Kesäkuussa 1867 järvet olivat Etelä-Suomessakin vielä jäässä ja lämmin vaihe niin lyhyt, että sato tuhoutui paikoin kokonaan. Nälkää seurasivat taudit, ja ihmisiä kuoli nälkään ja tauteihin ennätysmäärä, pahimpana vuonna 1868 137 720 ihmistä eli noin 8 % väestöstä. Samoihin aikoihin, 1867, oli käynnistynyt Viipurista Riihimäelle ulottuvan, 371 kilometriä pitkän radan rakentaminen. Siitä muodostui jonkinlainen hätäaputyömaa lähes pelkästään ruokapalkalla raataneille, nälän heikentämille rakentajille, joita ratatyömaalle saapui sadoittain.

Kaikki eivät nälästä kärsineet, tämän ja maailman epäarvoisuuden Järvelä näyttää heti aluksi. Raiteet alkaa kuvauksella vuoden 1867 poikkeuksellisesta säästä ja kohtauksella, jossa Suomen suuriruhtinaskunnan senaattorit ovat hikisinä kiivenneet muinaiselle linnavuorelle juhlistamaan tulevaa rataa. Se tulisi yhdistämään Venäjän ja suuriruhtinaskunnan pääkaupungit. Samppanjapullot poksahtavat ja juoma nautitaan kristallilaseista.  Mukana tapahtumaa raportoimassa on toimittaja Mathias Mattson, alun perin Matti Matinpoika. Hänen kultainen taskukellonsa ja ratatyömaata seikkailuromaanin tapaan kuvannut romaanikäsikirjoituksensa kulkevat romaanissa mukana loppuun asti.

Raiteet-romaanin ensimmäisen osan keskushenkilöt ovat perheestään ainoina eloonjääneet 14-vuotias Ilmar ja häntä kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Amanda. Matkalla ratatyömaalle heihin liittyy perheensä nälälle menettänyt, lähes sokea mutta rakentajana taitava ja kaiken kuuleva August. Järvelä kuvaa naturalistisen tarkasti ja uskottavasti ratatyömaan oloja ja työvaiheita. Työ oli raskasta, maasto usein vaikeaa, ja moni valmiiksi nälän heikentämä ei työssä kestänyt. Kuolleitten ruumiit haudattiin radan perustaksi soisiin ja alaviin kohtiin. Rataa alettiinkin kutsua Luuradaksi. Nälkäradan nimenkin se sai.

Kouvola = rautatie

Rautatien varren asemapaikoista kehittyi alueiden tärkeitä keskuksia ja erityisen tärkeiksi tulivat risteysasemat. Raiteet-romaanin toisessa osassa, vuonna 1918, Pietarin radan varren pikkukylästä Kouvolasta on kasvanut kauppala, josta junat kulkivat jokaiseen ilmansuuntaan.

Jari Järvelälle Kouvolan valikoituminen toisen osan tapahtumapaikaksi oli luonnollista, sillä hän on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Kouvolassa. Myös vuoden 1918 tapahtumien kannalta Kouvola lähiympäristöineen oli yksi keskeisiä ja traagisimpia alueita. ”Sisällissodassa Kouvolan tienoo oli punaisen ja valkoisen terrorin pahin keskus Suomessa”, Järvelä kirjoittaa kirjan Jälkisanoissa. Pahoja oli muitakin, ja ainakin Kouvolan seutu oli yksi pahimmista.

Olen itse lähtöisin Kouvolan naapurikunnasta Kuusankoskelta, joka kuntaliitosten jälkeen on nykyisin osa suurta Kouvolaa. Aikaisemmin yhtä selvästi kuin Kuusankoski oli yhtä kuin paperitehtaat, Kouvola oli rautatie. Olen tiennyt aika paljon vuoden 1918 tapahtumista kotiseudullani, mutta eniten siitä, mitä tapahtui Kuusankoskella. Raiteet luettuani tiedän paljon enemmän, myös siitä, miten keskeinen rautatie oli kansalaissodan taisteluissa ja jälkiselvittelyissä. Lisää tietoa sain myös kesämökkijärvemme Vuohijärven jäällä ja lähistöllä käydyistä taisteluista.

Nimenomaan tietoa. Raiteet on romaani, mutta se perustuu kirjailijan pitkäaikaiseen ja laajaan perehtymiseen kuvaamiinsa aikakausiin ja tapahtumiin. Kirjan lopussa Järvelä kertoo siitä, miten kirjan aihe on ollut hänellä mielessä pitkään ja miten perusteellisesti hän on aiheeseensa perehtynyt.

Mureneva maailma

Toisen osan minäkertoja on Kouvolaan asettuneen Amandan pojantytär Amalia, parikymppinen punakaartilainen ja yksi panssarijuna numero 2:n ampujista. Punaisten panssarijunat olivat taisteluissa tärkeitä ”sotakoneita”, ja numero 2 operoi Kouvolasta itään Savon radalla, länteen kohti Lahtea ja päätyi lopputaisteluissa Kotkaan.

Amalia oli karski taistelija eikä jäänyt sanattomaksi miespuolisten tovereiden naljaillessa. Sukunimen mukaan Kuutamoksi häntä toverit kutsuvat. Sen nimen Amanda oli itselleen ottanut, kun Amalian isä syntyi.

Mummi oli elänyt siihen asti pelkällä etunimellä, sillä kun mummi oli lapsi, vain rikkailla oli sukunimet. Pappi oli ihmetellyt, että taivaan tähden mikä nimi tällainen Kuutamo on. Mummi oli sanonut: ”Maailma on pimeä paikka, yhtä kuin yö, ja kun joskus valo paistaa edes kaukaa ja etäältä, kuten täysikuun aikaan, sen voimalla jaksaa elää.”

Amalia oli myös 3-vuotiaan Voiton äiti ja panssarijunan sanitääriin Teklaan rakastunut nainen. Hän suree, kun Voitto-poika kääntyi mielenosoituksellisesti mieluummin isomummin kuin usein poissa olevan äitinsä puoleen. Tarinan henkilöiden vaiheiden seuraaminen, niin rankkaa kuin heidän elämänsä olikin, luo tarinaan suvantopaikkoja ja lukijalle samastumiskohteita. Jonkinlainen sarastava toivo paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmastakin pysyy mukana, vaikkei tunnu tarinan myötä vielä toteutuvan.

Sivuraiteella

Kolmannessa osassa eletään vuotta 1944 ja Amalian poika Voitto on vallatun alueen itärajoilla, ”jatkosodan syrjäisimmällä asemalla” Laatokan ja Aunuksen välisellä kannakselle. Voitto oli haavoittunut talvisodassa ja entisenä rautatieläisenä, nyt jalkapuolena hänet lähetettiin pysäkille valvomaan Muurmannin radan sitä osaa, joka vielä oli suomalaisten hallussa. Avukseen hän sai lievästi sanoen erikoisen, ”ihmisenpuolikkaan” Hesekielin. Sivuraiteelle sysättynä Voitolla oli aikaa myös tarttua Mathias Mattsonin kesken jääneeseen romaanikäsikirjoitukseen.

Järvelä on taitava kertoja, ja tapahtumia, useimmiten traagisia, vyöryy lukijan eteen koko ajan. Hyvin kuvattujen ja samastuttavien henkilöiden kautta tapahtumat eivät jää vain kaukaiseksi historiaksi, vaan painuvat lukijan mieleen. Helpointa olisi ajatella, että kirjan järkyttävimmät kohtaukset ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, mutta hyllystäni löytyvän lähdeteoksen selailu osoittaa, että totisinta totta ne ovat olleet, toki Raiteissa kirjailijan mielikuvituksella höystettynä.

Mutta missä ovat Raiteet-romaanin palkinnot? Teos on niittänyt ylistäviä arvioita päälehdestä kirjablogeihin, mutta minkään kirjallisuuspalkinnon pitkälle listalle se ei ole mahtunut. Valtakunnallisten palkintojen lisäksi alueelliset kirjapalkinnot nostavat näkyviin mielenkiintoisia teoksia. Kymenlaaksossa tai Kaakkois-Suomessa ei ole omaa, kirjallisuuteen keskittyvää kultuuripalkintoa, mutta jos olisi, Jari Järvelän Raiteet olisi minusta itseoikeutettu voittaja.

• Jari Järvelä: Raiteet
• Tammi, 2025
• 479 s./14 h 47 min
• Äänikirjan lukee Markus Järvenpää

EDIT 4.2.2026: Kalle Kallio on väitöskirjassaan Ratajätkät -. Rautatienrakentajien kokemukset 1857-1939 (SKS 2022) todennut, että Pietari-Riihimäki-radan, Luuradaksi ja Nälkäradaksi kutsutun” rakentamisessa kuolleiden ”hautaamisesta ratavalleihin ei ole mitään ensi käden todisteita”. Hänen mukaansa monet tutkijat ovat ”toistaneen kertomusta tuhansien rakentajien hengen vaatineesta työmaasta, jossa kuolleet haudattiin penkereeseen”.

Jari Järvelän aikaisemmista kirjoista blogissamme on juttu Aino A -romaanista: (KLIK)