Muistopäivä – havahduttava näytelmä Stalinin vainojen suomalaisista uhreista

Teatteriarvio
Lippu saatu Kansallisteatterista
Esityskuvat: Kansallisteatteri, Janne Vasama

Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmään latautui valtavasti odotuksia. Näytelmän on kirjoittanut Elli Salo, jonka Keräilijät-näytelmä sai parhaan näytelmäkäsikirjoituksen Lea-palkinnon viime vuonna. Sen rinnalla syntynyt Keräilijät-romaani oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas ja lukupiirimme vuoden 2025 suosikkeja.

Odotuksia lisäsi näytelmän ohjaaja Riikka Oksanen, jonka ohjaustöitä olen ylistänyt poikkeuksetta.

Muistopäivä-näytelmä pohjaa totuuteen

”Tämä esitys on kuvitelma joukosta ihmisiä, jotka loikkasivat vuonna 1931 Suomesta Neuvosto-Venäjälle ja jotka teloitettiin Stalinin vainoissa 1938.”

Näin alkaa Muistopäivä-näytelmä.

Vuonna 2019 Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Unto Hämäläinen vaati artikkelissaan Suomen valtiojohtoa selvittämään Stalinin vainoissa kadonneiden suomalaisten kohtalot. Edes heidän määränsä ei ole selvillä, ehkä 8.000, ehkä 25.000 kadonnutta, ehkä vieläkin enemmän. Alkoi tapahtua, Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushanke käynnistettiin vuonna 2021. Jo samana vuonna Kansallisteatterin kotikirjailija Elli Salo otti yhteyttä hankkeen tutkimusjohtajaan Aleksi Mainioon, ja tämä kannusti näytelmän tekemiseen.

Elli Salo on opiskellut venäjän kieltä ja kulttuuria. Hän perehtyi Venäjälle lähteneiden suomalaisten kohtaloita käsitteleviin arkistoihin, muistitietokantoihin, aikalaisten kirjeisiin, äänitiedostoihin ja muihin lähteisiin. Teosesittelyssä hän kertoi, kuinka hän koko ajan uppoutui syvemmälle.

Hän haki näytelmän muotoa, miten lukuisat historian muistista kadonneet äänet saisi kuuluville. Hän päätti keskittyä 1930-luvun tapahtumiin. Lopulta näytelmän rajaukset tulivat intuitiivisesti, Elli Salo koki olleensa enemmän kääntäjä kuin käsikirjoittaja.

”Mitä porukkaa tää on?”
”Työväentalon laulu- ja leikkiryhmää, en minä tiedä. Kaikenlaista ruhjusakkia tässä kulkee.”

Muistopäivä-näytelmäkäsikirjoitus on ilmestynyt Teatterin Uusi Alkukirjasto T/U/A -julkaisusarjassa. Se sisältää tekstin ja lähdeluettelon lisäksi Elli Salon artikkelin Muistopäivän kirjoittamisesta. Artikkeli avaa eri lähteiden merkitystä, leireiltä selviytyneen kohtaamista, ajatusten muotoutumista tekstiksi ja lopulta myös henkilöhahmoiksi, joilla oli nimet. Suosittelen lämpimästi tutustumaan käsikirjoitukseen! (Tämän jutun repliikkilainaukset ovat poimittu käsikirjoituksesta.)

Tekstistä näyttämölle

Kuinka välittää karut kohtalot lähes sadan vuoden takaa? Ohjaaja Riikka Oksanen etsi muotoa unen ja abstraktion rajapinnasta, ei realistista kuvausta, vaan emotionaalista, kehollista. ”Mitä tapahtuu, jos olet seitsemän vuotta aliravittuna, etkä tiedä, mihin olet seuraavaksi menossa?” hän kertoi pohtineensa. ”Haettiin lähizoomausta ja jättiläismäistä koneistoa.”

Näytelmän ensinäkymä on Helsingin kaduilta joulukuussa 1931. On kylmä, on nälkä, ei ole työtä, ei rahaa ruokaan eikä kattoon pään päällä. Kengätkin on täytynyt pantata. Jotain parempaa täytyy olla olemassa. Yksi aatteen mies uskoo, että parempi elämä löytyy itärajan takaa, toinen tarttuu seikkailuun, kolmas lähtee aviomiehensä kutsumana, neljäs lähtee vain apumieheksi moottoriveneeseen, joka kuljettaa seurueen Suomenlahden yli Narvajoen suulle.

”Siellä ei tunneta sellaista sanaa kuin työttömyys. Neuvostoliitto on ainoa maa, jossa ei ole työttömyyttä. Me mennään rakentamaan Punaista Karjalaa!”

Vene heiluu näyttämöllä ja vaikka et historiasta tietäisi mitään, tunnet, että tämä retki ei pääty hyvin. Aallot lyövät, kapteeni kinuaa lisää rahaa, moottori sammuu, rannalta tulitetaan. Mieleen nousee, onko tämä historiaa vai tämän päivän Välimeri.

Kaikkea näyttämöllä tapahtuvaa rytmittää ja tukee, suorastaan hengittää Eva Louhivuoren ja Ilkka Tolosen livenä soittama musiikki. Kirjoitin katsomossa muistikirjaani: ”Musiikki tuo outoa kehollista rauhaa, vaikka tapahtumat ahdistavat.”

Veneen porukka, seitsemän henkilöä, viedään kuulusteluun, ensimmäiseen monista tulevista. Seuraavaksi ollaankin jo matkalla jonnekin. Mieli on vielä korkealla, vaikka olosuhteet ovat kurjat. Näytelmän henkilöhahmot eivät tiedä sitä, mitä me tiedämme, vaan uskovat jokaisen takaiskun jälkeenkin valoisampaan huomiseen.

”Tässä nyt tutkitaan asiat. Kohta on selvitetty kuka on ohranan agentti ja me muut päästään eteenpäin. Lyyti, älä kumarra, äläkä niiaa, täällä ei tarvii enää itteensä alentaa.”

Seurue joutuu työmaalle Leningradin lähelle, ennen kuin seuraavat junat puksuttavat halki tyhjän lumisen maiseman Moskovan tuolle puolen. Suomalaisilta ei kysytä haluaisivatko he seuraaville työleireille, vaan junaan on hypättävä. Matkoja taitetaan junien härkävaunuissa, kaikki eivät pääse perille. Kukaan ei myöskään saa palata takaisin Suomeen.

”Parakki nro 267, Svirstroin vapaa työmaa, Syvärillä, Lotinapellosta koilliseen.
Ei me täällä vankeina olla, me ollaan vaan valvonnan alaisina.
Vähän niinku katsannon alla.”

Henkilöhahmot tulevat tutuiksi, heidän tarinansa syventyvät. Aloin tuntea heidän menneisyyttään ja toiveitaan. Aloin toivoa, että josko sittenkin heistä joku selviytyisi. Josko tämä ei koskaan enää tapahtuisi.

”Kyllä olis parempi ollu että olisin pysynyt kotona enkä lähtenyt hoopoilemaan yhden miehen perässä viemään lapsia kuolemaan.”

Ensemble on kokonaisuudessaan lavalla koko ajan. Aina välillä joidenkin puheenvuorot tulevat livevideoina näyttämöseinälle. Jälleen voi todeta, että Riikka Oksasen työskentelytavassa on jokin maaginen taikasauva, joka loihtii näyttelijöistä esiin pinnan alla kyteviä kerroksia. Tuntuu kuin nämä näyttelijät olisivat aikamatkailleet Stalinin vainojen ajasta eteemme, niin sisäistetysti ja aidosti he tekivät roolityönsä, yksilöinä ja yhdessä.

Mukana olivat Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis ja Miiko Toiviainen.

”Me syödään ruohoa maasta ja kaarnaa puista.”

Kehun myös Janne Vasaman pelkistettyä lavastusta. Kaikki oli tarkoituksenmukaista ja riittävää, yhdensuuntaista kertomuksen kanssa. Pienetkin viitteet löysivät omassa päässä reitin aiemmin muualla nähtyihin kauheuksiin, niitä ei tarvinnut enää visuaalisesti läväyttää silmiemme eteen. Pidin myös Lasse Lipposen koreografiasta: liike oli tehokasta, kaunista ja puhuttelevaa samanaikaisesti.

Minulla on ainoastaan yksi asia, jonka esityksessa olisin toivonut olevan toisin: tunnelataus oli niin vahva alusta asti, että en olisi halunnut keskeyttää sitä väliajaksi. Oli melkeinpä irvokasta poistua hetkeksi portviinin huuruiseen lämpiöön ja sitten taas palata katsomoon.

”Stalinin suuren terrorin vuosina 1937-1938 väkivalta oli täysin suunnitelmallista: kiintiöt määräsivät ammuttavien määrät. Ihmiset kuolivat. Sattumanvaraisesti. Ihmiset jäivät eloon. Kaikki mitä kerrotaan, on selviytyjien kertomaa.”

Tuntemukset Muistopäivän jälkeen

Katsomossa tiesin odottaa vuotta 1938 ja surullisia tapahtumia. Niskalaukaukset kuvattiin tyylikkäästi, mutta äärettömän koskettavasti. Olen nähnyt vankileirien kauheuksia lukuisissa Natsi-Saksan keskitysleirejä kuvaavissa elokuvissa ja dokumenteissa, joten nälkä, vilu ja syöpäläiset eivät shokeeranneet. Sen sijaan se, mikä meni ihon alle oli oivallus siitä, että nämä tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet suomalaisille, niille ihmisille, joiden nimiä luettiin ja heijastettiin teatterin seinille. Nämä ihmiset olivat omien isovanhempieni aikalaisia. Ja aikoinaan koulussa heistä ei puhuttu mitään.

Kotona kirjauduin Kansallisarkiston sivuille, jonne on koottu Neuvostoliittoon kadonneiden henkilötietoja. Syötin läheisiä sukunimiä hakuun, josko kaukaisempia sukulaisia olisi kadonnut. Katsoin pitkiä nimilistoja ja karulta tuntui, kun henkilöiden perässä oli merkintä ”teloitettu” tai ”kuollut vankeudessa”.

Upeaa, että nämä sata vuotta sitten eläneet ihmiset – nimellä tai nimettöminä – tulevat tietoisuuteemme. Tulevat muistetuiksi. Muistopäivä on merkittävä näytelmä, jolla on vahva kosketuspinta myös tänä päivänä. Näytelmän loppu kynttilämerineen ja nimilistoineen oli pakahduttavan vaikuttava.