The Poet of Finland eli Saarikoski ja minä – neromyytin ruumiinavaus Ryhmäteatterissa

Teatteriarvio

Ryhmäteatterin puikkoihin tarttunut Riikka Oksanen käynnisti kautensa ohjaamalla näytelmän The Poet of Finland – Saarikoski ja minä. Kolme Kirsin Book Clubin edustajaa oli paikalla ensi-illassa 7.2.2026, ja tässä tulevat Airin, Kirsin ja Minnan tunnelmat:

Mikä oli suhteesi Saarikoskeen ennen näytelmää?

Kirsi: Kävin viime keväänä Pentti Saarikosken haudalla vieraillessani Valamon luostarissa. Hämmennyin siitä, että ihmiset olivat tuoneet kuulakärkikyniä hänen haudalleen. Tiesin hänen suomennoksensa, ja niihin liittyvän arvostelun, mutta hänen runoihinsa en ollut tutustunut. Juoppo runoilija ennemmin työntää minua luotaan kuin houkuttelee tutustumaan.

Airi: Hyllyssäni on Saarikosken Tähänastiset runot ja Nuoruuden päiväkirjat, ja jälkimmäisen olen lukenut, runoja vähemmän. Kuvaavaa sille, miten hän on enemmän ollut The poet kuin runoilija, siis julkisuudessa paistatellut kohurunoilija, vaikkei hänen runoilijuuttaan tai taitoaan voikaan kieltää. Olen myös lukenut Tuula-Liina Variksen teoksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, ja minulla oli se hyllyssänikin viime helmikuuhun eli muuttoon asti. Jouduin luopumaan isosta osasta kirjojamme, ja muistan miten pitelin Variksen kirjaa kädessä ja mietin, säilyttäisinkö sen. Päädyin siihen, ettei Saarikoski enää kiinnosta ja tuskin kirjaa enää avaisin. Väärinpä luulin. 

Minna: Ensimmäiset muistoni Saarikoskesta ovat ajalta, kun hän oli Mia Bernerin kanssa Ruotsissa. Jotain uutista sieltä usein lööpin verran löytyi. Hänen ahkeruutensa kääntäjänä ja tuotteliaana kirjailijana on tullut minulle tutuksi vasta paljon myöhemmin. Ei edes kirjahyllyssä, vaan varastossa on Pekka Tarkan kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta.

Kenen tarina The Poet of Finland on?

Kirsi: ”Ennen häntä tapasin hänen runonsa” sanoi näytelmän Tuula-Liina. Oliko tämä fanitytön tarina?

Airi: Minusta olisi liian yksinkertaista luokitella esitystä “fanitytön tarinaksi”. Samanaikaisesti, kun näytelmä on tunnistettavasti tarina Pentti Saarikoskesta ja Tuula-Liina Variksesta, se irtoaa todellisista kohdehenkilöistä ja kertoo tarinan narsistisesta miesnerosta ja hänen ”hoitajansa” tehtävän ottaneesta naisesta. Voi häntä tietysti fanitytöksikin nimittää. Yleistettävyyttä vahvisti myös se, että Saarikoskea esitti kolme eri näyttelijää. Markku Haussilan nuoreen ”rock-tähti” Saarikoskeen olin valmis rakastumaan, Santtu Karvosen Saarikoskea säälin ajoittain ja Robin  Svartströmin pirullista narsistia inhosin. Ratkaisu oli erinomainen.

Minna: Tuo Airin kuvaus on erittäin osuva (paitsi että Markku Haussilän erinomaisesti esittämä nuori Saarikoski säteili minuun katsomooni röyhkeyttä, ei mitään mikä saisi rakastumaan). Tarina lähtee liikkeelle Tuula-Liinan kertomana, keskipisteenä Saarikoski. Vuosien virratessa Tuula-Liinan tarina kasvaa tasavahvaksi. Kummankaan tarina ei olisi tullut kerrotuksi ilman toista.

Kirsi: Minustakin Markku Haussila oli erinomainen roolissaan! Olen niin allerginen runsaalle alkoholin käytölle, että en taatusti olisi vienyt haisevaa Saarikoskea kotiini kylpyyn, vaikka kuinka olisi lausunut upeita runoja. Mutta Tuula-Liinan miesihanne nuorena olikin tyyliin: “Miehen tärkein kriteeri on kirjoittaako ja parasta on, jos kirjoittaa runoja!” Minulle The Poet of Finland oli alkoholistin vaimon näytelmä.

Miten alkoholismi esitettiin?

Airi: Alkoholismia ei esityksessä mitenkään kaunisteltu. Se oli oksennusta, ripulia ja rajuja kouristuksia. Esityksen ajoittainen karnevalismi kuitenkin pehmitti esityksen inhorealismin seuraamista, muttei vähätellyt krapula-aamujen tärinää tai delirium-kohtauksen rajuutta.

Minna: Kyllä, alkoholismia ja sen vaikutusta luonteeseen ja käytökseen kuvattiin monitahoisesti ja säälimättä.

Kirsi: Istuimme toisessa rivissä ja pystyin tarkastelemaan näyttelijöiden ilmeitä lähietäisyydeltä. Kun Santtu Karvonen Saarikoskena kertoo vaimolleen kotiin tullessaan, että “oli käynyt nussimassa”, hänen humalainen katseensa oli vaikuttavan aito. On niin paljon helpompaa örveltää kuin tehdä pienesti ja sisäistetysti.

Syntyikö empatiaa, ja ketä kohtaan?

Airi: Kyllä kaikki myötätunto kohdistui Tuula-Liinaan, Tuula kakkoseen, fiksuun ja omalla tavallaan voimakkaaseen naiseen, joka oli rakastunut renttuun (joka on lievä ilmaus Saarikoskesta). Vaikka Santtu Karvosen esittämää Saarikoskea ohimenevän hetken säälikin, myötätuntoa siihen ei liittynyt.

Kirsi: Minullakin oli myötätuntoa Tuula-Liinaa kohtaan, mutta ymmärrystä ei. Tai ymmärrän nuoruuden hullaantumista hieman, mutta viimeistään Anna-tyttären synnyttyä olisi pitänyt lähteä, pelastaa lapsi arjessa täysin epäluotettavalta isältään.

Airi: Tätä todella mietti, miksi hän ei lähtenyt. Sama koskee monia kotiväkivallan uhreja. Lähtemistä siirretään ja siirretään. Näytelmä oli myös sillä tavoin yleistettävä. 

Minna: Asetelman tavanomaisuudesta huolimatta on karmaisevaa katsoa, kun poljettu nainen kestää, sietää ja jää. Tunnetilani Tuula kakkosta kohtaan vaihteli myötätunnon ja kovan kriittisyyden välillä. Ajat toki olivat toiset (todella olivat: nainen ilman seuraa ei päässyt ravintolasaliin edes omaa miestään odottamaan!). Palasin kuitenkin pohtimaan Tuula kakkosen vaikuttimia pienentää itsensä kodinhoitajaksi ja hoivaajaksi.

Onko neromyytti vielä tänä päivänä voimissaan?

Airi: Uskon tai ainakin toivon, ettei Saarikosken kaltaista narsistista ja muita polkevaa  käytöstä enää hyväksyttäisi tai ainakaan hänen tavallaan käyttäytyvä ei enää saisi julkisuutta puolelleen.

Minna: Onneksi neromyytti ei taida enää olla voimissaan, valitettavasti se on kuitenkin edelleen hengissä. Ennen esitystä mietin, voisiko Saarikosken tarina lavalla vahvistaa “lahjakas saa kaiken anteeksi” -asennetta yleisemminkin yhteiskunnassa. Onneksi Tuula-Liina Variksen teokseen hyvällä tavalla ja vahvasti nojaava Aina Bergrothin käsikirjoitus poisti tämän huoleni.

Kirsi: Minäkin sanoisin, että hengissä on, mutta jo toreissaan. #metoo toivottavasti muutti maailmaa, mutta vielä meillä on Elon Muskeja, Kanya Westejä ynnä muita.

Toteutuksen plussat ja miinukset?

Ohjaus: Riikka Oksanen

Kirsi: Minä alan itse olla Riikka Oksanen -fani. Olen nähnyt yhdeksän hänen ohjaamaansa näytelmää ja ihailen hänen uudistumiskykyään. Hän ohjasi esimerkiksi toisen juopon “miesneron” vaimon eli Märta Tikkasen tekstiin perustuvan näytelmän Århundradets kärlekssaga (Vuosisadan rakkaustarina) Lillaniin ja toteutus oli täysin toisenlainen. Käsittelytapa oli nytkin uniikki!

Airi: Olet Kirsi tosiaan jo pitkään ylistänyt Riikka Oksasen ohjauksia, etkä turhaan. The Poet of Finland oli yksi parhaista viime vuosina Ryhmäteatterissa näkemistäni esityksistä. Tämä lupaa hyvää Ryhmiksen tulevaisuudelle. Kokonaisuus toimi hienosti, ja nautin myös siitä, miten balanssissa esityksessä oli ajoittainen irrottelu sekä traagisuus. Missään ei lipsahtanut yli.

Musiikin suunnittelu ja laulu: Johanna Isokoski

Airi: Erityisesti haluan mainita myös esityksen musiikin. Olin lumoutunut Johanna Isokosken laulusta ja hänen näytelmään valitsemastaan musiikista. Vaikken ymmärtänytkään Richard Straussin ja Reynaldo Hahnin laulujen tekstejä, niistä välittyvä tunnelma tuki hienosti esitystä. Johanna Isokoski on meritoitunut oopperalaulaja, enkä muista, milloin olisin näytelmän musiikkina kuullut näin vahvoja tulkintoja. Hienosti häneltä onnistuivat myös puheroolit.

Minna Suuronen Tuula-Liina Variksena

Minna Suuronen onnistui ilmentämään Tuula kakkosen kasvun. Ensin palvova, myöhemminkin rakastava ja lopulta täysin kypsynyt alkoholistin puoliso. Hän ilmensi onnea ja tuskaa koskettavasti. Yhdessä totesimme, että ohjaaja oli saanut hänestä uuden tason esiin.

Markku Haussila Pentti Saarikoskena

Airi: Markku Haussila oli täysi kymppi nuorena Saarikoskena ja hänen fallos-sketsinsä niin kuvaava sille julkisuudelle, jonka Saarikoski (ja moni muu miesnero) aikoinaan sai.

Kirsi: Minulle Markku Haussila on ollut ensisijaisesti tanssija, vaikka olen nähnytkin hänet näyttämöllä mm. Helsingin Kaupunginteatterin Humisevassa harjussa. Hänhän on tehnyt myös The Poet of Finlandin koreografian, vaikka aavistelenkin paljettihousuissa altaan ympäri kirmaamisen saaneen vaikutteita käsiohjelmassa mainitun Lauri Maijalan teoksista. Viimeksi olen kuunnellut Haussilaa Turun kirjamessuilla hänen kirjastaan Kaikki kauniit kukat. Hänellä onkin melkoinen kevät: nyt loistorooli Saarikoskena ja huhtikuussa uusi kirja nimeltään Miehet joita luulin rakastaneeni (Gummerus 2026).

Airi: Minä näin hänet ensimmäisen kerran Kansallisteatterin Angels in America -esityksessä ja siinäkin hän oli huippu.

Käsikirjoitus: Aina Bergroth

Airi: Kehun myös Aina Bergrothin käsikirjoitusta. Onnistuneesti täydellinen demonisointi vältettiin eikä Saarikosken kirjallista arvoa viety. Käsikirjoitus toi sopivasti tarinaan mukaan myös parisuhteen ulkopuolisia henkilöitä ja ajan kulttuurihistoriaa.

Minna: Minä otin näytelmän jälkeen Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka -kirjan kuunteluun. Käsikirjoitus on niin uskollinen teokselle, että jään maallikkona miettimään milloin teos on näytelmä ja milloin kirjan dramatisointi. Niin tai näin, hieno kokonaisuus!

Kenelle suosittelemme

The Poet of Finland on koko työryhmän onnistuminen. Emme keksineet ketään, joille emme suosittelisi. Paitsi teatterin tapaan, ei alle 15-vuotiaille.

Teosteni maailmankuvassa ei koskaan ole hyviä ja pahoja ja ihmisiä, ja esityksen moraaliset kysymykset asettuvat aina katsojan ja esityksen välille.”

Riikka Oksanen Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa marraskuussa 2025