Alia Trabucco Zerán: Puhdas – Kuuleeko kukaan Estelan tarinaa ja hätää?

Kun sain Helmetistä viestin, että Alia Trabucco Zeránin Puhdas odottaa hakua, ehdin hetken ajatella, että kirjasto on toimittanut minulle jonkun muun varaaman kirjan. Kirjan nimi ei sanonut minulle mitään.

Varaan aina hyvissä ajoin kustantamojen julkaistua uudet kirjakatalogit kirjastosta minua kiinnostavat kirjat. Useimmista tiedän jotakin, ainakin kirjailijan. Joskus varaan myös ”sokkona” esittelytekstin perusteella tai luottaen kustantamon kykyyn valita julkaistavaksi kiinnostavimmat teokset. Puhdas oli sokkovaraus ja laadun takeena oli Tammen Keltainen kirjasto, jonka 562. kirjana romaani ilmestyi tammikuussa 2026. Harhaan en osunut, sillä sain luettavakseni kiinnostavan romaanin, joka laajensi kirjallista maailmaani Chileen.

Puhdas on Estelan kertomus seitsemästä vuodestaan varakkaan santiagolaisen perheen palvelijana. Romaani on tiukasti otteessaan pitävä kuvaus luokkaeroista, valtasuhteista, ehkä myös rikostarina tai sittenkin sairaskertomus.

Ulkomaista kirjallisuutta minua ahkerammin seuraaville Alia Trabucco Zerán ei ole tuntematon. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt esikoisteoksensa La resta oli Booker-ehdokkaana ja Las homicidas/ When Women Kill -tietokirja voitti British Academy Book Prizen vuonna 2022. Puhdaskin on jo ehtinyt saada Prix Femina étranger -palkinnon.

Romaanin kertoja on Estela García. Hän on muuttanut eteläisestä Chilestä Santiagoon jo yli 30-vuotiaana, ja lukutaitoinenkin hän on, toisin kuin monet pääkaupunkiin saapuvat nuoret maalaistytöt. Kotiseudulle jäi äiti, joka on yksinhuoltajana kasvattanut Estelan ja jota tämä kaipaa. Usein hän kaipaa myös kotisaarelle, muistelee lapsuuttaan ja alueen luontoa.

Estela kertoo tarinaansa joillekin ”toisella puolella” oleville, toisessa huoneessa, kuulusteluikkunan takana vaiko toisessa todellisuudessa oleville? Mutta keitä he ovat ja kuulevatko he, se ei selviä. Ei myöskään se, missä Estela on ja miksi. Tästä lukijan epätietoisuudesta syntyy romaaniin tiukasti otteessa pitävä jännite, joka kestää loppuun asti. Trilleriksikin Puhdasta on kuvattu, mutta sitä se on aivan omalla tavallaan.

MINUN NIMENI on Estela, kuuletteko? Sanoin: Es-te-la Gar-ci-a.
    En tiedä, nauhoitatteko tämän vai teettekö muistiinpanoja, saati onko siellä toisella puolella ketään, mutta jos kuulette minua, jos tosiaankin olette siellä, ehdottaisin vaihtokauppaa: minä kerron teille tarinan, ja kun pääsen loppuun ja viimein vaimenen, te päästätte minut ulos täältä.”

Kahden kerroksen väkeä

Pian sen jälkeen, kun Estela on aloittanut työt rouva Mara Lópezin, asianajajan, ja Don Juan Christóbal Jensenin, lääkärin, perheessä, rouva synnyttää esikoisensa, tyttövauvan. Vaikkei Estelalla ole kokemusta lapsista, vähitellen vastuu lapsesta eli Juliasta siirtyy yhä enemmän hänelle. Heti kirjan alussa selviää, että tyttö on kuollut.

Julia oli vaikea hoidettava, hän ei halunnut syödä, ei kylpeä. Vanhempien kielloista ja varoituksista huolimatta hän imi sormeaan ja isompana pureskeli sormensa verille. Tyttö oli kaunis, älykäs ja musiikillisesti lahjakas. Kun hän oli oppinut Estelalta murteellisia sanoja, ne eivät isän mielestä olleet sopivia käytettäväksi. Piti sanoa kainalo eikä hikikuoppa, kuten murresana on suomeksi kirjassa käännetty.

Julian puheesta on peräisin myös kirjan nimi Puhdas. Tyttö seurasi, kun äiti meikkasi kasvojaan ja matki tämän kasvonilmeitä. ”Aivan kuin hän olisi testannut yksitellen naamioita, joita hänkin käyttäisi tulevaisuudessa.” Kerran Julia sitten kysyi äidiltään, miksei tämä lainannut Estellalle meikkejään, jotta tämäkin näyttäisi valkoiselta – puhtaalta.

Estellan tarinasta paljastuu kuva perheestä, joka on onneton omalla tavallaan. Kuulustelijoilleen tai oletetuille kuulijoilleen Estela vakuuttaa useasti, että häntä kohdeltiin perheessä hyvin. Mitään epäselvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, että Estella olisi ollut tasa-arvoisessa asemassa isäntäperheessään. Hänelle osoitetussa pienessä takahuoneessa, jonka maitolasinen liukuovi erotti keittiöstä, Estelalla ei aina ollut yksityisyyttä edes vapaapäivinään.

Yksinäinenkin hän oli. Seitsemän kotiapulaisvuoden aikana hän tutustui Santiagossa vain läheisen huoltamon poikaan ja kulkukoiraan, josta tuli hänelle enemmän kuin tärkeä.

Tyttöön, jolla sanalla hän kertoessaan aina viittaa Juliaan, hänellä oli jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Jo heti ensimmäisenä päivänä jouduttuaan ottamaan vastuun vastasyntyneestä ja lamaantuneena seuratessaan nukahtanutta vauvaa, hän tunnistaa, miten vaikea on erottaa kiintymystä epätoivosta. Ja myöhemmin, kun vaativa tyttö kiusaa häntä ja komentaa, Estela vihaa, mutta myöhemmin taas myös rakastaa.

Trabucco Zerán kiihdyttää tarinan kerrontaa taitavasti kohti loppua. Estela kohtaa menetyksiä ja muuttuu puhumattomaksi. Samaan tahtiin ennestään onnettoman perheen ylle kertyy onnettomuus toisensa perään.  Lähes henkeä pidättäen luin kirjan loppuun.

Kuuleeko kukaan?

 Tämä tarina alkaa monella eri tavalla. Uskaltaisin jopa väittää, ettei siinä muuta olekaan kuin alkuja. Mutta kertokaapa te minulle, mikä on alku. Olkaa hyvät ja selittäkää, tuleeko yö ennen vai jälkeen päivän, heräämmekö nukuttuamme vai nukahdammeko, koska olemme kerran heränneet. Tai jotten rasittaisi teitä turhilla sivupoluilla, kertokaapa minulle, mistä puu alkaa: siemenestä vaiko kenties siementä ympäröivästä hedelmästä? Vaiko kenties kukaan puhjenneesta oksasta, joka myöhemmin kantaa hedelmän? Vaiko itse kukasta – pysyttekö kärryillä? Mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä näyttää.”

Estellan, köyhän kotiapulaisen tarinan alku on kaukana, se on äidissä, joka oli kotiapulainen ja häntä edeltävissä sukupolvissa, syrjäisessä maaseutupaikkakunnassa ja sukupolvesta toiseen jatkuvassa köyhyydessä. Santiagoon muuttaminen, uusien mahdollisuuksien hakeminen, niin kuin Estella oli ajatellut, ei ollut alku sekään, vaan jatkumoa sukupolvesta toiseen toistuvalle epätasa-arvolle ja mahdollisuuksien rajallisuudelle. Ketjulle, joka ei ainakaan tämän teoksen Chilessä näytä katkeavan.

Mutta kenelle Estela puhui? Ainakin hänen tarinansa puhutteli minua, hänen yksinäisyytensä, epätoivonsa, vieraantumisensa omasta kehostaan. Eikä pienen, usein ilkeänkin, tiukkaan muottiin kasvatettavan tytön kohtalo jättänyt kylmäksi. Yleisemmällä tasolla puhutteli ajatus muistakin Estelloista, jotka matkaavat vielä kauemmas omasta kodistaan palvellakseen isäntäperhettä ehkä ilman sovittuja työaikoja ja pientä palkkaa nauttien, koska muutakaan vaihtoehtoa heillä ei ole.

Tästä eteenpäin te ette voi enää sanoa, ettette tienneet. Että ette nähneet. Että ette kuulleet. Että ette olleet tietoisia todellisuudesta.
   Joten nouskaa, vauhtia nyt. Olen odottanut kyllin pitkään.”

• Alia Trabucco Zerán: Puhdas
• Tammi 2026
• Espanjankielinen alkuteos Limpia, 2022
• Suomentanut Emmi Ketonen
• 241 s./7 t 2 min
• Äänikirjan lukee Anniina Piiparinen