Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi – naiselämää Tukholmassa vuonna 1896

Kirja-arvio

Tämä kirja on myös lähes kaksikymppisen tyttäreni ikäisille naisille, jotka helposti ajattelevat, että nykyiset naisten oikeudet ovat aina olleet olemassa. Toivon heidän ymmärtävän, kuinka paljon työtä aiemmat sukupolvet ovat tehneet naisten tasa-arvon eteen, ja että kehitys voi yllättäen kääntyä myös taaksepäin.”

Näin sanoi toimittaja, kirjailija Katarina Wennstam, kun haastattelin häntä Helsingissä. Hän oli saapunut Suomeen vieraillakseen Gummeruksen naistenpäivän tapahtumassa. Katarina Wennstam on entinen SVT:n rikostoimittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa August-palkintoehdokkaana olleen tietokirjan Flickan och skulden raiskauksen uhreista, 12-osaisen Justitia-dekkarisarjan sekä muutamia muita jännäreitä.

Hänen Tukholman murhat (Sekelskiftesmorden) -sarjansa ensimmäinen osa Kuolleet naiset eivät anna anteeksi on juuri ilmestynyt suomeksi. Sarjaa on myyty Ruotsissa yli 300 000 kappaletta, ja siitä suunnitellaan tv-sarjaa.

Kerrostalo Södermalmilla

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1896 Tukholmassa. Sysäyksen historiallisen romaanin kirjoittamiseen antoi Katarina Wennstamin uusi koti. Hän muutti Södermalmille taloon, jonka rakennusvuosi on 1890. Korkeat huoneet, nariseva parkettilattia ja pienehkö apulaisen huone, joka on nyt Katarinan pojan huoneena.

Hän pohti, keitä asunnossa oli asunut talon alkuaikoina. Tukholman kaupungin arkistosta löytyivät asukasluettelot, joissa oli paljon enemmän nimiä kuin talossa oli asuntoja. Selvisi, että pihapiirissä oli ollut puurakennuksia, joissa asui työväkeä, runsaslapsisia perheitä ahtaissa huoneissa. Katarinan asunnossa oli asunut leskirouva, josta tuli yksi Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -romaanin keskushenkilöistä.

Kortteli tarjosi oivan ympäristön, jossa varakkaampi väki joutui tekemisiin palvelus- ja työväen kanssa. Molempien pyykit roikkuivat narulla samassa pihapiirissä.”

Kirjassa Krukmakargatanin talossa asuu neljä naista, joiden elämää seuraamme noin yhdeksän kuukauden ajan: leskirouva Olga, seuraneiti Fredrika, ompelijatar Hildur ja piika Edith.

Eläytymistä korsetissa

Katarina Wennstam tutki naisten elämää 1800-1900-lukujen taitteessa. Uudet tuulet olivat alkaneet puhaltaa. Parempien piirien naiset saivat opiskella yliopistossa ja ensimmäinen naislääkäri piti suosittua vastaanottoaan Tukholmassa. Häneen, kuten muutamaan muuhunkin oikeasti eläneeseen naiseen, tutustumme kirjassa.

Katarina eläytyi aikakauteen myös konkreettisesti. Hän hankki kirjan tapahtuma-ajan aikaiset vaatteet mukaan lukien korsetin ja kokeili, miten arjen askareet sujuivat niissä varusteissa. Kengät piti laittaa jalkaan ennen korsettia, sillä se päällä ei voinut taipua kenkiin asti. Toisaalta vaatteet istuivat kauniisti korsetin kanssa ja se antoi tukea ryhtiin. Tavaroiden kantaminen sujui hyvin, sillä korsetti antaa tukea kuten painonnostajien vyö. ”Mutta illalla – ah – kun korsetin riisuu, tuntuu, että viimeinkin voi hengittää!” totesi Katarina. Hänellä oli korsetti päällään myös haastattelutilanteessa, vaikka hänellä oli vähän modernimmat vaatteet. Keskustelimme hakasista ja nyörityksestä, ja hän vakuutti, että saa korsetin itse päälleen.

Asunto, arkistot ja korsetti – niistä alkoi todentuntuinen aikamatka 130 vuoden takaiseen Tukholmaan.

Nuoren naisen ruumis

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi on historiallinen dekkari, jonka alkunäkymässä Krukmakargatanin talon pihapiiristä löytyy nuoren naisen ruumis. Kun poliisi saapuu paikalle, havaitaan että naisen hameen alla on myös kuollut sikiö. On selvää, että kyseessä on ollut sikiönlähdetys eli nykykielellä laiton abortti.

Ruumiin on löytänyt Hildur Berggren, talon portinvartijan tytär, joka asuu isänsä ja viiden nuoremman sisaruksensa kanssa yhdessä huoneessa. Sekä Hildurin äiti, että isän toinen vaimo ovat kuolleet. Hildur hoitaa kodin, laittaa ruokaa, pesee pyykkiä ja sen lisäksi tekee maksua vastaan ompelutöitä, joissa hän on erittäin taitava.

Samanaikaisesti taloon saapuu Fredrika Nilsdotter. Hänen äitinsä ja lääkäri-isänsä ovat kuolleet, ja Fredrika asettuu setänsä, myös lääkäri, perheeseen seuraneidiksi nuoremmille serkuilleen. Fredrika on älykäs ja tiedonhaluinen, ja tuntee elävänsä serkkujensa kanssa kuin häkissä. Hän tutustuu Hilduriin ja he vaihtavat tietoja pihalta löytyneestä ruumiista.

Fredrikan kanssa samassa kerroksessa (Katarinan nykyisessä asunnossa) asuu leskirouva Olga Petrell. Hänen miehensä, joka oli poliisipäällikkö, on kuollut edellisvuonna, ja Olga on pysytellyt suruhunnussaan enimmäkseen kotosalla. Ainoat kontaktit ovat hänen poikaansa Oscariin, joka myös on poliisi, sekä hänen luonaan asuvaan teini-ikäiseen apulaiseen Edithiin.

Nämä neljä naista kytkeytyvät toisiinsa vähitellen. Heitä yhdistää pihan murhan selvittely. Hildur kuulee kaikenlaista, sillä käydessään asiakkaiden luona ompelemassa, hän on ”näkymätön”. Fredrika puolestaan on nokkela ja rakastaa salapoliisina toimimista. Oikeaa poliisiahan hänestä ei voi tulla, sillä ”mamselli on vain mamselli” eli sen aikaisen ajattelun mukaan pienempiaivoinen ja kykenemätön päätöksentekoon saati poliisin työhön. Olga puolestaan on erittäin sivistynyt ja oppinut paljon poliisityöstä edesmenneeltä mieheltään. Hänellä on myös asiaan liittyvä salainen harrastus. Edith on ahkera, hiljainen työntekijä, mutta hänelläkin on salaisuutensa.

Troijan hevoset

Katarina Wennstam kirjoittaa kantaaottavia romaaneja, joissa hän tuo esiin naisnäkökulmaa. Kuolleet naiset eivät anna anteeksi kertoo naisten arvosta, tai siitä, että heillä ei kovin paljon arvoa vuosisadan vaihteen ruotsalaisessa yhteiskunnassa ollut. Hän nostaa kirjassa teemoina naisen valinnat ja ennen kaikkea epätoivotut raskaudet, jotka ovat saaneet alkunsa suostumuksellisesti tai raiskauksesta. Naimattoman naisen raskaus sysäsi ”langenneen naisen” yhteiskunnan ulkopuolelle, jolloin tulevaisuudennäkymät olivat huonot. Moni päätyi yrittämään raskaudenkeskeytystä itse tai sikiönlähdettäjän avulla.

Tukholmassa noin 100 naista vuodessa hakeutui sairaalaan yritettyään aiheuttaa itselleen keskenmenon tulitikkujen raapaisupäästä irroitetun fosforin avulla. Voi vain kuvitella, kuinka moni ei päätynyt sairaalaan, vaan kuoli menetelmään.

Kirjassa on vastaavia knoppitietoja ujutettuna tarinan lomaan. Katarina Wennstam kutsui niitä omiksi Troijan hevosikseen. Mielestäni hän onnistui erinomaisesti faktojen sirottelussa. Lukiessa ne tuntuvat luontevilta ja kiinnostavilta yksityiskohdilta, jotka veivät tarinaa eteenpäin.

Kirjassa tulee selväksi, että raskauksien seuraukset jäivät vain naisten kannettaviksi. Ajateltiin, että miesten täytyi saada tyydyttää seksuaaliset mielihalunsa, se oli heidän oikeutensa. Vaimot oli nostettu madonnajalustalle, he eivät olleet intohimon kohteita, joten oli hyväksyttävää käyttää maksullisia naisia tai muita alisteisissa asemissa olevia.

Aikakausi herää eloon

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi -romaani tuo näkyväksi tilanteen 130 vuotta sitten, jolloin nainen ei saanut päättää omasta kehostaan tai omista rahoistaan. Ainoastaan naimattomilla, täysi-ikäisillä naisilla ja leskillä oli valtaa oman elämänsä päätöksiin. Käsittämätöntä on, että nainen menetti jälleen päätösvallan, kun meni naimisiin. Tässä mielessä naimattomuus oli monelle koulutetulle naiselle rationaalinen valinta.

Luimme lukupiirissä Niklas Natt och Dagin 1793-romaanin, jonka aistivoimainen Tukhoman kuvaus piirtyi vahvana ja vastenmielisenä mieleen. Nyt ollaan runsaan sadan vuoden päässä niistä tapahtumista, mutta vastaavanlaisesti elin mukana kun naiset pitkissä hameissaan yrittivät selviytyä kuraisella pihamaalla. Tai kun oltiin kuppasairaalassa tai sikiönlähdettäjän luona.

Kirjan loppupuolella on tapahtumakulku, joka suorastaan järkytti minua. Hetken toivoin, että Katarina Wennstam olisi voinut valita myös toisenlaisen juonen, mutta todennäköisesti hän oli kirjoittanut mahdollisimman realistisen kuvauksen.

Tällaisesta historiankirjoituksesta minä pidän: faktat ovat kohdallaan, teksti on sujuvaa ja koen lukiessani oppivani koukuttavan juonen ohella. Kirjassa ollaan vahvasti naisten puolella. Sen sisältö pistää ajattelemaan nykyistä suuntausta kieltää naisten oikeuksia demokraattisissakin maissa, saati uskonnollisissa diktatuureissa.

Kuolleet naiset eivät anna anteeksi aloittaa sarjan. Kaksi seuraavaa osaa on jo ilmestynyt ruotsiksi ja seuraava, neljäs osa ilmestyy syksyllä 2026. Sitä ennen tulee bonuskirja, jossa kerrotaan Olgan elämästä ennen vuotta 1896. Myös muut sarjan naiset saavat omat bonuskirjansa.

Kohtaamisemme lopuksi puhuimme Katarina Wennstamin kanssa jo Ruotsin seuraavasta pääministeristä, joka hänen toiveissaan on nainen, ja tulevasta kuningattaresta.

Kirjan tiedot

• Katarina Wennstam: Kuolleet naiset eivät anna anteeksi
• Gummerus 2026
• Tukholman murhat -sarja, osa 1
• Alkuperäisteos: Döda kvinnor förlåter inte 2023
• Suomentaja: Christine Thorel
• 437 sivua / 14 h 6 min
• Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lue myös

• Niklas Natt och Dag: 1793 – karmeaa elämää Tukholmassa vuonna 1793
• Camilla Grebe: Varjokuvat – sarjamurhaajan ja naispoliisien palkittu ruotsalainen historia
• Niina Niskanen: Harakanmuna – miten selviytyä piikana Helsingissä 1910-luvulla