Katri Viitaniemi: Kirkas ja hiljainen. Runoilija Helvi Juvosen elämä – Nallen elämän traagisuus ja rikkaus

Kirja-arvio

Yksi harvoista runoista, jonka pystyisin muistinvaraisesti toistamaan, on Helvi Juvosen Pikarijäkälä. Se palautuu usein mieleen metsäretkillä ja kallioilla: 

PIKARIJÄKÄLÄ
Luuk. 17: 21

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Runo on painunut muistiini ehkä opiskeluvuosina, ja sen kirjoittajasta muistin oikeastaan vain, että hän kuoli nuorena. Nyt luettuani Katri Viitaniemen erinomaisen runoilijaelämäkerran Kirkas ja hiljainen. Runoilija Helvi Juvosen elämä tiedän monin tavoin enemmän hänen traagisesta elämästään, jonka rikkaus ei ollut rahalla mitattavaa.

Helvi Juvonen syntyi Iisalmessa vuonna 1919 kymmenlapsisen perheen nuorimmaiseksi. Isä Juho oli varakas vaatekauppias, ja Helvin vanhimmat sisarukset olivat hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Leskeksi jäätyään isä oli solminut uuden avioliiton häntä huomattavasti nuoremman Impin, Helvin äidin kanssa. Helvin lapsuudessa perheen elämä oli vaurasta, oli taloudenhoitaja ja lastenhoitaja, lapset puettiin kauniisti ja he harrastivat musiikkia, Helvikin soitti viulua. Kaikki muuttui, kun isä kuoli yllättäen Helvin ollessa 10-vuotias. Tuli pula-aika, eikä äiti pystynyt hoitamaan yritystä, jolla oli paljon velkaa.

Iso kotitalo piti myydä, ja lapsuuden vauraus vaihtui todelliseen köyhyyteen, mutta Helvi ja hänen sisarensa saivat kuitenkin jatkaa koulujaan. Helvi kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1939 ja muutti Helsinkiin opiskelemaan Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan seuraavan vuoden syksynä, talvisodan päätyttyä. Hänellä oli edessä vielä niukempi ja köyhempi elämä kuin Iisalmessa.

Pieni ja pojannäköinen

Savolaisen osakunnan kirjallisuuskerhossa Helviin tutustunut Aila Meriluoto kuvaili häntä päiväkirjassaan omituiseksi, pieneksi, tummaksi, pojanpäiseksi, älykkääksi, mutta arvaamattomaksi. Lisäksi tämä ”kummallinen ja pelottava olento” halusi, että häntä kutsutaan Nalleksi, ja sillä nimellä ystävät Helviä aina puhuttelivatkin.

Aila Meriluodon vanhemmasta sisaresta Sirkasta tuli Helvi Juvosen tärkein ystävä ja rakastettu, joka hoivasi Nallea tutustumisesta Helvin elämän loppuun asti. Yhdessä he asuivat kymmenen vuotta.

Sinä metsästä löydetty kepeäjalkainen vaeltaja, jota Jumala rakastaa, älä unohda, että minäkin uskallan rakastaa sinua.”

Helvi Juvosen kirjeestä Sirkka Meriluodolle

Helvi Juvonen tunnisti halunsa kirjoittaa jo varhain, samoin homoseksuaalisuutensa. Rakkaus ja suhde Sirkkaan piti pitää salaisena, olihan homoseksuaalinen suhde rikos, ja Sirkka toivoi salaamista myös läheisiltä. Kirjeessään Sirkalle vuonna 1947 Helvi Juvonen kirjoittaa ”minunlaisistani otuksista”, joilla ihmisten mielestä ei ole olemassaolon oikeutta. Kirjeissä hän pystyi kertomaan tunteistaan, ystävä ja rakastettu oli hänelle Hipsuvarvas, menninkäinen, kultakäpy ja hunaja.

Vaikka Helviä pidettiinkin vähän outona ja pojannäköisenä, Viitaniemi kirjoittaa, että Helvin vieraillessa Pieksämäellä Sirkan vanhempien luona, nämä tuskin ymmärsivät, että Sirkalla ja tämän erikoisella ystävällä oli orastava rakkaussuhde. Sen sijaan Viitaniemi arvelee, että Helvin äiti tunsi tyttärensä, vaikka ajan mallin mukaan seksuaalisesta suuntautumisesta ei puhuttukaan mitään. Ainoastaan äiti varoitteli tytärtään tämän pukeutuessa miehisiin vaatteisiinsa, että niitä saatetaan katsoa ihmetellen.

Nalle ja ystävät

Viitaniemi on löytänyt elämäkerralle oivallisen rakenneratkaisun jakamalla kirjan lukuihin, jotka on nimennyt paitsi Helvi Juvosen, myös hänen läheisimpien ystäviensä nimisiksi: Helvi (1919-1944), Sirkka (1944 – 1949), Mirjam (1949 – 1954), Mirkka (1954 – 1957), Nalle (1957 – 1959). Vuosiluvut eivät viittaa ystävyyden pituuteen vaan niihin vuosiin, joita luku käsittelee.

Mirjam on Mirjam Polkunen, Helvi Juvosta joitakin vuosia nuorempi ja kotoisin Pieksämäeltä niin kuin Sirkkakin, jonka kautta hän tutustui Juvoseen. Mirjam oli voimakastahtoinen, ja niin oli Helvikin, eikä heidän ensitapaamisensa ennustanut ystävyyttä. Helvistä, Sirkasta ja Mirjamista tuli kuitenkin kiinteä ystäväkolmikko, ”oma perhe”. Myöhemmin Polkunen toimi pitkään Yleisradiossa mm. Teatteriosaston päällikkönä.  

Helppo ei alussa ollut myöskään Juvosen suhde Mirkka Rekolaan, uuteen ylioppilaaseen ja tuoreeseen esikoisrunoilijaan, joka ihaili kokeneempaa runoilijaa. Paljon sairastanut ja heiveröinen Juvonen halusi nähdä nuoren Mirkan terveenä, vauraana, etuoikeutettua opiskelijana, ja tämän hän ensitapaamisella myös tylysti ilmaisi. Helvin luona syntyi kuitenkin uusi ja tärkeä rakkaussuhde Mirkka Rekolan ja Mirjam Polkusen välille, ja vähitellen Helvikin hyväksyi uuden tulokkaan lähiystäväpiiriin.

Ystävien kautta kirjan näkökulma on onnistuneesti laajentunut, vaikka Helvi Juvonen pysyykin koko ajan keskiössä. Kirjeet kulkivat ahkeraan silloin, kun oltiin etäällä, ja niiden kautta valottuu ystävien huoli ja huolenpito sairastelevasta runoilijasta. Häntä ei jätetty yksin.   

Runoilijaksi syntynyt

Varhaisin säilynyt Helvi Juvosen runo on hänen n. 14-vuotiaana kirjoittamansa. Esikoiskokoelma Kääpiöpuu ilmestyi loppuvuodesta 1949. Se sai hyvän vastaanoton, ja kritiikit kiittivät runoilijan omaäänisyyttä, kykyä löytää pienestä suurta. Vain muutaman kuukausi esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen Juvonen vei WSOY:lle seuraavan kokoelman käsikirjoituksen. Kuningas Kultatakki ilmestyi seuravana vuonna. Kaikkiaan häneltä ilmestyi kuusi runokokoelmaa, joista viimeinen pari kuukautta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1959. Myöhemmin on julkaistu hänen satujaan (Pikku Karhun talviunet. Sadut ja sadun matka. Toimittanut Mirkka Rekola, 1974) sekä koottuja runoja (1960 ja 2009).

Minulla oli Pikarijäkälän ja ehkä jollakin luennolla kuulemani perusteella käsitys, että Helvi Juvonen oli nimenomaan panteistinen luontorunoilija. Kirkas ja hiljainen laajensi vajavaista käsitystäni, mutta Viitaniemi korjaa myös aikaisemman kirjallisuudentutkimuksen väittämiä. Hän kirjoittaa, miten Juvosen runojen vastaanotossa on ”jopa alleviivattu sitä, etteivät Juvosen kokoelmat sisällä lainkaan rakkausrunoja”. Viitaniemi näkee asian toisin: ”Rakkaus oli Helvi Juvosen runojen tärkeimpiä aiheita.”

Hän, keveä, kulkiko vierelläni
käsi aineeton voimana kädessäni.
Mitä kosketin tuntevin sormenpäin,
ilon kaikessa näin.”

Ote runosta Lumottu kevät

Oma rakkautensa Helvi Juvosen piti piilottaa, ja rakkaus oli hänelle muutenkin jotakin paljon muutakin kuin perinteinen kahden ihmisen välinen. Myös rakkaus Jumalaan oli hänelle tärkeää.

Nalle sairastaa

Sairaudet ja kuolemat varjostivat Helvi Juvosen elämää lapsuudesta lähtien. Vuotta vanhempi ja Helville läheinen Anja-sisko sekä velipuoli Eino kuolivat nuorina. Myös he olivat kirjallisesti lahjakkaita ja sairastuivat psyykkisesti kuten Helvikin.

Helvi Juvonen kärsi koululaisesta asti ankarista migreenipäänsäryistä ja muista kivuista. Opiskeluvuosina Helsingissä Helvin tilanne vain paheni. Hän sairasti sekä fyysisesti että psyykkisesti, eikä oloa helpottanut asunnottomuus ja rahattomuus. Sairaalajaksot ja paremmat kaudet vuorottelivat, ja myöhemmin runokirjoista saadut pienet tulot, apurahat ja palkinnot vähän helpottivat elämän niukkuutta.

Helvi Juvosen kohtaloksi tuli menehtyä hänen pitkään käyttämiensä särkylääkkeiden aiheuttamiin fyysisiin vaurioihin vain 40-vuotiaana.

[–] kovan kuorensa suojissa Helvi Juvonen väsymättä rakasti. Hän rakasti työtään, lähimpiä ihmisiään, Jumalaansa. Hän rakasti elämää, vaikka se satutti ja tuotti kärsimystä. Ehkä hän rakasti myös kuolemaa. Hän rakasti kimalaisia ja karhuja, kiviä ja puita. Hän rakasti kotiaan, kun lopulta sellaisen löysi. Lujimmin hän rakasti kirjoittamista ja Sirkkaa.
   Helvi Juvonen ei rakastanut siksi, että rakastamalla olisi tullut onnelliseksi. Hän rakasti, koska se oli välttämätöntä. Se oli tapa olla olemassa. Kipeästi olla.”

• Katri Viitaniemi: Kirkas ja hiljainen. Runoilija Helvi Juvosen elämä
• S&S, 2025
• 398 s, myös e-kirjana