Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä ja Jantso Jokelin: Aikavuoret – etsijöiden ja harhautujien kirjallisuutta

Nyt kadehdin. Ymmärsin tämän, kun aloin kirjoittaa kahdesta viime vuonna lukemastani esseekirjasta: Ville-Juhani Sutisen teoksesta Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä ja Jantso Jokelinin Aikavuoret, jonka alaotsikko on Vaelluksia Sveitsin mieleen ja mysteeriin. Molemmat teokset edustavat tyylilajia, jota Jokelin kirjassaan kuvaa ”matkareportaasin viittaan pukeutuneeksi esseeksi”, ja lisää vielä, että kyse on ”etsijöiden ja harhautujien kirjallisuudenlajista”.

Kadehtiminen on kuitenkin niin negatiivinen ilmaus, että vaihdan sen ihailuun. Ihailen molempien kirjoittajien tyyliä ja laaja-alaista otetta kohteisiin, monipuolista sivistystä ja kykyä yhdistellä asioita yllättävästikin. Vaikka yhdistänkin kirjat samaan blogijuttuun ja väitän niiden edustavan samaa tyylilajia, ne ovat myös hyvin erilaisia. Reunamerkintöjä, jossa Sutinen kirjoittaa Galitsiasta, on vakavampi ja syvemmälle menevä, enemmän esseekokoelma kuin matkareportaasi, Aikavuoret taas irrottelevampi. Molemmat kirjoittajat tuovat teksteihin mukaan oman persoonansa ja kokemuksensa tavalla, joka miellytti minua.

Euroopan itäisellä reunalla

Aloitin Reunamerkintöjen lukemisen ajatellen, että aiheena Galitsia on kovin marginaalinen, alue, jota edes Google Maps ei löydä. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun tajusin, miten mielenkiintoinen kirja on ja miten ajankohtainen sen näkökulma Eurooppaan on.

Galitsiaa ei pidä sekoittaa Galiciaan, yhteen Espanjan itsehallintoalueista, jossa minäkin vaelsin kohti Santiago de Compostelaa. Galitsia sijaitsee nykyisen itä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoilla. Parhaiten sen löytää etsimällä kartasta alueen suurimmat kaupungit Krakovan ja Lvivin. Se oli pitkään yhtenäinen ja eri valtakuntiin kuulunut maakunta, joka katosi Itävalta-Unkarin kanssa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kulttuurisesti se kuitenkin säilyi, ”kunnes toinen maailmansota jyräsi sen muistonkin alleen”, kuten Sutinen kirjan alussa kirjoittaa.

Sutinen nostaa keskiöön Galitsian kaltaisen reunamaan, jonka yli on kuljettu vuosisadasta toiseen, ja vertaa sitä Suomeen, varsinkin Suomen itäpuoleen, joka sekin on aina ollut rajamaata ja jonka yli on myös kuljettu. Sutinen korostaa, ettei Reunamerkintöjen varsinainen aihe kuitenkaan ole tietty maa-alue Euroopan reunoilla, vaan Galitsian myytti, Galitsiaan liitetetyt merkitykset ja legendat.

Sutinen kuvaa Galitsiaa ”Euroopan romukopaksi”, jonne ympäröivien kansallisvaltioiden syntyessä ”sullottiin projektin ylijäämä”. Alueellla asuneiden kansallisuuksista kertyy pitkä lista: puolalaisia, ukrainalaisia eli ruteeneja, juutalaisia, venäläisiä, armenialaisia, tšekkejä, slovakkeja, unkarilaisia, romaneja.

Galitsialainen ei koskaan ollut galitsialainen kansallisuudeltaan tai kieleltään, sillä ne olivat alueella niin moninaisia, etteivät sitoneet väestöä yhteen. Sen sijaan galitsialainen oli galitsialainen kulttuuriltaan ja identiteetiltään. Tällainen oli mahdollista vain osana suurempaa kokonaisuutta, ei kansallisvaltiona.”

Tässä ohjetta ja haastetta nykyistä yhtenäisemmälle Euroopalle tai eurooppalaisuudelle. Tämä ravistelee myös omaa ajatteluani. Etteikö kansallisvaltioiden syntyminen ollutkaan niin autuaaksi tekevä asia kuin muistan eri tasojen historian oppikirjoista oppineeni? ”Eurooppalaisuus on valtioita vanhempi idea”, Sutinen kirjoittaa.

Galitsia kirjailijoiden kautta

Sutinen lähestyy Galitsiaa kirjailijoiden kautta. Osa on alueella syntyneitä tai asuneita, osa taas kirjoissaan tai kirjoituksissaan Reunamerkintöjä-teoksen teemoja sivunneita. Joukossa on niitä, jotka tunnistan ainakin nimeltä, mutta myös minulle tuntemattomia. Tunnen ylipäätään huonosti esim. saksankielistä kirjallisuutta.

Kirjassa esitellyistä kirjailijoista Leopold von Sacher-Masochin nimi on jäänyt historiaan hänen mukaansa nimetystä masokismista. Stefan Zweigiin olen toistaiseksi tutustunut lähinnä hänen loppuvaiheistaan Brasiliassa kertoneesta fiktioelokuvasta Jäähyväiset Euroopalle, mutta tätä kirjoittaessani Zweigin Shakkitarina odottaa kirjastossa noutamista. Juutalainen Zweig syntyi Wienissä 1881 ja oli korostetusti maailmankansalainen tai oikeastaan sotia edeltävän ajan Euroopan kansalainen, joka muisteli myöhemmin nostalgisesti, miten matkusti ilman passia tai rajatarkastuksia maanosan halki.

Joseph Roth syntyi Galitsiassa, nykyisessä länsiukrainalaisessa Brodyn pikkukaupungissa, vaikka jälkipolvi tunteekin hänet lähinnä itävaltaunkarilaisena kirjailijana. Sutinen kuvailee hänen pääteostaan Radetzkymarssia yhdeksi ”eurooppalaisen kirjallisuudenhistorian nostalgisimmista teoksista”. Puolaksi kirjoittanut Bruno Schulz oli myös juutalainen ja Rothin aikalainen, syntynyt 1892, ja kuoli natsien vainoissa Lvivin alueella sijainneen kotikaupunkinsa Drohobytšin getossa.

Reunamerkintöjä-teoksen kirjailijoita on myös Lvivissä syntynyt tieteiskirjailija Stanislaw Lem, jonka tunnetuin teos Solaris on kirjahyllyssäni, lähinnä kirjaan perustuvan Andrei Tarkovskin elokuvan takia. Kirjan kirjailijoista minulle tutuin – ja ainoa nainen – on puolalainen Olga Tokarczuk, jonka Sutinen mainitsee vain lyhyesti Jälkisanoissa.

Ville-Juhani Sutinen on tuottelias ja palkittu kirjailija ja esseisti. Hän sai tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2022 teoksestaan Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Hän on myös kääntänyt paljon, Virginia Woolfista James Joyceen.

”Mitä korkeiden vuorten suojissa oikein piilotellaan?”

Jantso Jokelin oli minulle uusi tuttavuus, mutta hän on julkaissut jo ennen Aikavuoria mm. vuonna 2022 yhdessä Touko Hujasen kanssa teoksen Joutoretki – Road trip kätkettyyn Suomeen ja ensimmäisen esseekirjansa Matkaopas ei-minnekään jo vuonna 2012. Hän on toimittaja ja muusikko ja hänet valittiin vuonna 2019 vuoden aikakauslehtitoimittajaksi.

Aikavuoret on sopivan erikoinen, älykäs ja hauska. Se hieroo mukavasti lukijan älynystyröitä. Kirjan esseissä yhdistyvät historia, mielenkiintoiset henkilöt, kulttuuri, taide ja kirjailijan henkilökohtaiset kokemukset. Annastina Haapasaaren valokuvat kommentoivat ja myötäilevät sopivasti tekstiä.

Jokelin ei tyydy ilmeisimpiin Sveitsi-kliseisiin tai tavallisimpiin matkamuistokohteisiin. Sen sijaan hän kulkee mm. C. G. Jungin, Steinerin, Lordi Byronin ja Shelleyn pariskunnan jäljillä, vierailee syrjäisessä Herisaussa, jonka pakanallinen uudenvuodenjuhla etsii vertaistaan.

Davosista Herisauhun

Kirjan nimiessee on lainannut nimensä Thomas Mannin Taikavuorelta ja sen ajatukset ovat syntyneet Davosin Hotel Schatzalpissa, hotelliksi muuttuneessa entisessä keuhkoparantolassa. Taikavuoren fiktiivisen Berghofin sanatorion esikuvana on pidetty juuri Schatzalpia.

Fantasmagorie Genevoise -nimisen esseen alaotsikko on Aristopunkkareiden kesätön kesä, mutta kyse ei ole tuntemattomista nykysveitsiläisistä rokkareista vaan oman aikansa Elvikseksi ja ensimmäiseksi moderniksi julkkikseksi Jokelinin kutsumasta Lordi Byronista, joka retkeili Sveitsissä vuonna 1816. Hän(kin) ihastui Alppeihin ja majaili nykyisen Geneven alueella. Kun naapuriksi majoittuvat Percy Shelley ja tämän tuore kumppani Mary sisarineen, syntyi lievästi ilmaisten mielenkiintoinen seurue, jonka vaiheita kuvatessaan Jokelin on pistämätön.

Lyijy ja muste -esseessä sukelletaan Sveitsin takamaille, Herisauhun, jonka psykiatrinen sairaala oli sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin elinpaikka elämänsä viimeiset 23 vuotta. Herisaun läheisiltä rinteiltä tämä eksentrinen kirjailija löydettiin kuolleena 1900-luvun puolivälissä. Samaisessa Herisaun sairaalassa psykiatri Hermann Rorschach kehitti kuuluisat musteläikkätestinsä. Jokelin antaa taiteellisen mielikuvituksensa lentää ja luo yhteyksiä:

Rorschach ja Walser tunnetaan kumpikin omanlaisistaan tahroista paperilla. Tarpeeksi taiteellisella mielikuvituksella Walserin mikrotekstit ja Rorschachin musteläiskät voi nähdä jopa alitajuisina sukulaisina, lyijyn ja musteen salattuina maailmoina.

Mitä niissä voi olla?

Merkityksettömiä kuvioita vai luovuutta

puhdasta hulluutta vai visionääristä työtä? Onneksi rajanvetoa ei tarvitse tehdä. On kiinnostavampaa keskittyä vaikkapa siihen, mitä niiden tekijät kaipasivat, pelkäsivät tai yrittivät saavuttaa.”

Yhtä erikoinen kuin minimaalisen pienellä käsialalla tarinoitaan kirjoittanut ja koko ajan kävellyt Walser on Herisaun Silvesterchlausen-perinne, jossa naamioihin ja kuusenhavuista ja heinätukoista valmistettuihin asuihin sonnustautuneet hahmot kulkevat kulkueena aamuvarhaisesta alkaen ämpärin kokoisia lehmänkelloja ja valtavia kulkusia kolistellen sekä jodlaten. Juhlaa vietetään vuodenvaihteessa tai tammikuun 13. päivä eli suomalaisittain nuutinpäivänä. Erikoinen kulkue saa Jokelin pahoittelemaan, että olemme Suomessa luopuneet omista perinteistämme.

Matkailulehti Mondo on palkinnut Aikavuoret Vuoden matkakirjana, ja palkintoraati kiittää kirjaa ”sivistyneenä ja viihdyttävänä kirjana, josta välittyy perehtyneisyys ja laaja taustatyö”. Raati lupaa, että kirjan lukemisen jälkeen ”Sveitsiä katsoo uusin silmin”.

Kaikkiaan Aikavuoret on aika(moinen) kirja, joka kevyesti nousee viime vuonna lukemieni faktakirjojen parhaimmistoon yhdessä Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä-teoksen kanssa.

• Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä
• Avain, 2025
• 351 s.

• Jantso Jokelin: Aikavuoret. Vaelluksia Sveitsin mieleen ja mysteeriin
• Teos 2025
• 218 s.