Kulttuurimatkalla Lissabonissa – Kukkuloiden kaupungissa voi vaeltaa myös kirjallisia polkuja

Keväinen matka vei minut ja mieheni viideksi vuorokaudeksi Lissaboniin. Olimme molemmat vierailleet kaupungissa työmatkoilla, mutta emme yhdessä, ja kokousmatkoista oli jo aikaa. Muitakin kohteita mietimme, mutta Lissabonia puolsi mahdollisuus nauttia Suomea keväisemmästä, ehkä jo kesäisestä säästä. Matkalle lähtiessä ymmärsin toisenkin syyn, miksi molemmat liputimme Lissabonia. Olimme talvella lukeneet Lissaboniin sijoittuvan, vuonna 1994 ilmestyneen Antonio Tabucchin erinomaisen romaanin Kertoo Pereira, ja eiköhän vain se ollut jäänyt mielemme perukoille kuiskimaan Lissabonista. Kirjallisuus vaikuttaa – tällä kertaa näin.

Jos matkaillessa asuinpaikan lähellä on kirjakauppa, tiedän että tulen viihtymään alueella, ja todennäköisesti siellä liikkuu muitakin kuin turisteja. Lissabonissa hotellimme sijainti oli täydellinen: vain lyhyt mäki alas ja kulman takana oli kirjakauppa. Eikä mikä tahansa kirjakauppa, vaan iso, kuusi peräkkäistä huonetta täynnä kirjoja ja seitsemännessä kahvila. Kauniit vanhat kalusteet ja monipuolinen tarjonta kirjoja, tosin tietenkin valtaosa portugaliksi ja paljon myös espanjaksi. Kaiken muun hyvän lisäksi Livrario Bertrand do Chiado on maailman vanhin yhä toimiva kirjakauppa, perustettu vuonna 1732.

Kiersin kirjakaupan huoneita, selasin kirjoja, joiden kieltä en ymmärtänyt, ja bongasin tuttujen kirjojen portugalinkielisiä käännöksiä. Parasta kulttuurimatkailua. Tuli ikävä vanhaa Akateemista kirjakauppaa, jonka käytävillä vaeltaessa ja kirjoja selatessa tuli aikoinaan samanlainen tyynen onnellinen olo. Nyt olin tyytyväinen, etten ymmärrä portugalia enkä espanjaakaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, olisin poistunut liian iso kassillinen kirjoja mukanani.

Yhden kirjan sentään ostin, Fernando Pessoan runoja englanniksi, I am the size of whatever I see. Kirjan on julkaissut kirjakaupan kanssa samaan konserniin kuuluva kustantamo Bertrand Editora, sekin yksi Euroopan vanhimmista. Bertrand-kirjakauppa on mitä ilmeisimmin menestyvä kirjakauppa, jossa en nähnyt myynnissä mitään muuta kirjaan kuulumatonta kuin lukulaseja. Lastenosastolla toki oli suuren kirjavalikoiman lisäksi tarinoihin liittyviä lelujakin. Meidät turistitkin oli otettu huomioon. Kassalla sain kirjaani vahvistusleiman: “We hereby certify this book was bought at the oldest operating bookshop in the world.”

Fernando Pessoan Lissabon

Kaukana kirjakaupasta ja hotellistamme ei ollut myöskään Fernando Pessoan ikoninen patsas. Pessoa, yksi viime vuosisadan merkittävimmistä kirjailijoista, on nimenomaan Lissabonin kirjailija, syntynyt kaupungissa 1888 ja siellä myös kuollut 1935. Lissabonissa on myös hänelle omistettu Casa Fernando Pessoa, talo jossa kirjailija asui viimeiset 15 vuottaan. Sen kolmessa kerroksessa on näyttely kirjailijan elämästä ja laaja kirjasto maailmankirjallisuutta. Osoite on Rua Coelho da Rocha, 16/18, Campo de Ourique. Siellä vierailen seuraavalla Lissabonin matkalla.

Pessoan Levottomuuden kirjan suomenkielinen versio (suomennos Sanna Pernu ja kuvitus Priit Pärn) on koristanut kirjahyllyäni ilmestymistään, vuodesta 1999 asti. Alkuteos Livro do Desassossego por Bernando Soares ilmestyi vasta reilusti kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1982. Nyt matkan jälkeen selailen kirjaa kunnolla ja päätän lukea sen.

”Minä olen kaikki ihmiset”, Pessoa kirjoitti ja teki parhaansa ollakseen ainakin kovin monta eri ihmistä. Hän käytti kirjoituksissaan, runoissa, näytelmissä, kritiikeissä, salapoliisikertomuksissa, esseissä 72 tekijänimeä. Hän loi näistä sivupersoonistaan kokonaisia henkilöitä, joilla oli oma elämäkerta ja ajatusmaailma sekä tapa kirjoittaa. Pessoa kutsui heitä heteronyymeiksi. Alberto Caeiro, Ricardo Reis ja Álvaro de Campos ovat heistä merkittävimmät.

Omalla nimellään hän julkaisi elinaikanaan, vuotta ennen kuolemaansa vain yhden, Mensagem-nimisen runokokoelman. 

Tarvitsee vain ajatella, että taitaa tuntea,
että saattaa aavistella omaa ajatustansa.
Sydäntäni hymyilyttää sydämeni itkevä.
Kuljen, saatan pysähtyä, jäädä, sitten edetä,
tämän jälkeen tulla paikkaan, josta lupa lähteä.

Elämä on sitä, ettei ole siitä perillä.”

Kokoelmasta Minä se olen- Fernando Pessoan runoja. Suomentanut Leo Saukkoriipi

Kirjallisia sivupolkuja

Myös portugalilaisen Nobel-kirjailijan José Saramagon (1922-2010) Lissabonin piirityksen kirjuri on yksi hyllynlämmittäjistäni. Nyt nostin senkin ensin kesän lukupinoon.

Lissabonin matkalle johdatelleen Kertoo Pereira -romaanin kirjoittaja Antonio Tabucchi on italialainen, kirjailija, kääntäjä ja Portugalin kirjallisuuden professori. Osittain Portugalissa asunut Tabucchi on kääntänyt mm. Pessoan runoja italiaksi. Kertoo Pereira on ilmestynyt italiaksi vuonna 1994 ja suomeksi 1996 Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Kertoo Pereira sijoittuu Lissaboniin ja vuoteen 1938, jolloin Portugalissa oli vallalla Ántonio Salazarin diktatuuri ja naapurimaassa Espanjassa käytiin sisällissotaa, jonka lopputulos oli Francon diktatuuri. Portugalissa maan eurooppalaiseksi takapajulaksi taannuttanut diktatuuri kesti lopulta lähes 50 vuotta ja päättyi vuoden 1974 neilikkavallankumoukseen. Portugaliin matkaava törmää monta kertaa portugalilaisille tärkeään päivämäärään 25 de Abril (1974).

Maisteri Pereira on lehtimies, Lissabonilainen-lehden kulttuurisivujen toimittaja. Varovaisena miehenä hän täyttää kulttuurisivun poliittisesti vaarattomalla aineistolla, mutta joutuu kuulusteltavaksi, kun hänen nuori avustajansa on kirjoittanut nekrologeja poliittisesti arkaluonteisiksi mielletyistä kirjailijoista, mm. Federico Garcia Lorcasta. Kirja on hienovarainen ja hieno allegoria siitä, miten kirjallisuus ei voi pysytellä yhteiskunnassa näkyvän vääryyden ulkopuolella.

Lissabonin kaduilla

Kaupunkimatkailu tarkoittaa aina lukemattomia, tosin kännykän sovelluksen laskemia ja illalla päiviteltyjä, askelia ja vaeltelua kaduilla. Lissabonissa kannattaa kävellessä katsoa ylöspäin, taloja ihaillen. Erityiseksi portugalilaiset talot tekee monien värikäs kaakelikoristelu. Suomalaisittain ajateltuna vähän ränsistyneinäkin ne ovat kauniita.

Lissaboniin matkaavalle ei ole turha neuvo ottaa hyvät ja liukastamattomat kengät mukaan. Kukkuloiden kaupungissa riittää ylä- ja alamäkiä ja katuja, jotka varsinkin sateella ovat todella liukkaita. Meitä helli maalis-huhtikuun vaihteen aurinko ja lämpö, mutta silti välillä piti varoa askeliaan alaspäin mentäessä.

Kuljimme pitkin Alfaman kapeita kujia kohti alun perin 400-luvulla rakennettua São Jorgen linnaa. Ohitimme myös maisteri Pereiran kotikadun, Rua da Saudaden, ja välillä piti aina turvautua puhelimen karttasovellukseen, sillä kadut eivät kulje suorina kohti ylhäällä sijainnutta kohdettamme.

Lissabonissa kannattaa vaihtaa kävely välillä myös raitiovaunuajeluun, mieluiten perinteisillä, yhden vaunun pituisilla ratikoilla. Niistä kuuluisin ja turistien suosima on raitiovaunu nro 28, joka reitti kulkee Alfaman, Baixan, Chiadon kaupunginosien halki kohti länttä ja ohi mm. Estrelan basilikan. Noin 45 minuuttia suuntaansa kestävä matka on samalla myös kiertoajelu. Vierailumme aikana turistikausi ei ollut kiivaimmillaan, mutta viikonloppu oli vilkas ja 28:aan kannatti pyrkiä mahdollisimman lähellä päätepistettä, jolloin oli helpompi löytää istumapaikka. Seisten en olisi pysynyt pystyssä.

Uutta arkkitehtuuria ja modernia taidetta

Vuonna 1755 Lissabonista tuhoutui 85 % yhdessä maailmanhistorian tuhoisimmassa maanjäristyksessä, sitä seuranneessa tulipalossa ja tsunamin aiheuttamassa tulvassa. Lähes 100 000 kaupunkilaista kuoli.

Pitkän viikonlopun ja pidemmänkin ajan voi kaupungissa kuitenkin helposti kuluttaa tutustumalla vanhoihin historiallisiin kohteisiin. Vanhan rinnalla suosittelen tutustumaan myös uudempiin ja arkkitehtonisesti vaikuttaviin kohteisiin.  Me valitsimme nämä kaksi:

Tänä vuonna 70 vuotta täyttävä Fundação Calouste Gulbenkian kantaa perustajansa, armenialaisen öljyllä rikastuneen miljonäärin nimeä. Hän testamenttasi omaisuutensa säätiölle, joka keskittyy taiteeseen, hyväntekeväisyyteen, tieteeseen ja koulutukseen.

Suomalaiset klassisen musiikin harrastajat tuntevat Gulbenkianin erityisesti sen konserttisalista ja orkesterista, jonka pitkäaikainen intendentti oli suomalainen Risto Nieminen ja jonka nykyinen pääkapellimestari on Hannu Lintu.

Gulbenkianin päärakennus oli vierailumme aikaan remontissa, mutta nykytaiteen keskus, Centro de Arte Moderne Gulbenkian, oli avoinna. Vuonna 2023 uudistettuna avautunut, japanilaisen arkkitehdin Kengo Kuman suunnittelman mukaan laajennettu rakennus on jo sinällään näkemisen arvoinen ja ympäröivässä puutarhassa näyttivät paikallisetkin viihtyvän ja viettävän aurinkoista sunnuntaipäivää.

Gulbenkianiin pääsee helposti metrolla (punainen ja sininen linja), ja muuten ison tavaratalon ja toimistorakennuksilta näyttävien keskellä Gulbenkian oli kuin vihreä keidas.

Toinen käynnin arvoinen arkkitehtuurikohde on Tejo-joen rannalla sijaitseva MAAT ( Museum of Art, Architecture and Technology). Sen uusi osa kohoaa kuin loivana kukkulana eikä ohikulkevasta junasta sitä helpolla edes huomaa. Samaan kokonaisuuteen kuuluu myös viereinen, entinen voimalarakennus (Central Tejo Power Station) 1900-luvun alkupuoliskolta.

Uuden osan eli gallerian on suunnitellut Amanda Levete.

Fado soi kaihoisasti

Lissabonissa ei voi vierailla viettämättä iltaa fadoa kuunnellen. 1800-luvun alkupuolella Portugaliin saapuneiden brasilialaisten siirtolaisten musiikista vaikutteita ottanut ja erityisesti Lissabonin työläiskaupunginosissa kehittynyt kaihoisa fado soi Lissabonissa muuallakin kuin Alfamassa, jota syystäkin pidetään fadon kotina.

Vuonna 2011 fado valittiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Yllensä fadoa esittää yksi laulaja, fadista, ja häntä säestetään 12-kielisellä portugalilaisella kitaralla ja akustisella kitaralla. Surua, kaipuuta, merenkulkijan ikävää ja rakkautta toistavat laulut tuntuvat tulevan kuin jostakin syvältä fadistan sielusta. Ne puhuttelevat vaikkei sanoja ymmärräkään.

Fadoa esittävistä paikoista ja kapakoista ei Lissabonissa ole puutetta, ja matkailijaa houkutellaan erilaisin lupauksin. Halusin varmistaa, että päädymme paikkaan, jossa fado soi mahdollisimman aitona ja korkeatasoisena. Sainkin portugalin kääntäjä Tarja Härkösen kontaktien kautta hyvät vihjeet. Tunnettu portugalilaisen kitaran mestari Luís Guerreiro, joka on säestänyt myös suomalaista fadolaulajaa Kirsi Poutasta, omistaa Lissabonissa kaksi Fado ao Carmo -nimistä ravintolaa, toisen Alfamassa ja toisen Chiadossa.  Valitsimme jälkimmäisen, joka oli lähellä hotelliamme ja jonka kerrottiin ”avaavan ovia myös uusille lahjakkuuksille ja nouseville tähdille”.

Emme pettyneet. Upeat nuoret esiintyjät ja ruokavalintoina erilaisia portugalilaisia petiscos-pikkupaloja. En hoksannut ravintolassa kysyä loistavien esiintyjien nimiä, enkä löytänyt niitä jälkikäteenkään mistään.

Fado ao Carmo Chiado on osoitteessa Rua da Condessa 52 ja Fado ao Carmo Alfama osoitteessa Tv. do Almargem 1 B.

Alfamassa on fadolle omistettu museo, Museu do Fado. Siellä voi kuunnellen ja lukien paneutua fadon historiaan ja käännösten kautta pääsee paneutumaan myös laulujen sanoihin. Itseoikeutettu paikka museossa on fadon kuningattarella Amália Rodriguesilla ja edellisen illan fadoravintolamme omistaja löytyi musiikkilajin mestareille omistetusta kuvataulusta.

Junaretki Atlantin rannalle

Lissabon ei ole meren rannalla, mutta Tejo-joen loppupään suisto on niin leveä, että monella kaupungissa vierailleella, minullakin, on mielikuva kaupungin edessä olevasta merestä. Kaukana Atlantti ei ole, heti kaupungin rajan takana, Belemin tornin kohdalla aukeaa avoin näkymä merelle.

Lyhyen junamatkan päässä ovat myös kuuluisat merenranta- ja lomakaupungit Estoril ja Cascais. Estoril houkutti 1800-luvulla kuninkaallisia ja toisen maailmansodan aikaan vakoilijoita. Sen kasinoon Ian Fleming sijoitti ensimmäisen James Bond -kirjansa, Casino Royalen tapahtumat.

Me vierailimme viereisessä, nykyisin Estorilia vähän vilkkaammassa Cascaisin rantakaupungissa, joka maaliskuun lopussa vielä uinui kevyessä alkukesän horroksessa. Junamatka kaupunkiin kesti noin 40 minuuttia.

Hyvää syntymäpäivää

Matkan aikana vietin syntymäpäivääni ja halusin juhlistaa sitä aamiaisella jossakin ylellisessä ympäristössä. Hotellimme aamiainenkin oli maukas ja monipuolinen, mutta juhlallisemmat puitteet löytyivät entisestä palatsista, joka nykyisin on hotelli ja kongressikeskus Pestana Palace. Siellä sain puhaltaa aamiaisen päätteeksi yllätyskakusta kynttilän.

Vihjeitä Lissaboniin matkaaville

Viisi vuorokautta Lissabonissa ei tehnyt minusta asiantuntijaa, mutta tällaisia käytännön vinkkejä tai suosituksia voin antaa:

Hotelleista ei Lissabonissa ole puutetta. Minä päädyin etsimään hotellia Baixan tai Chiadon alueelta. Ajatukseni oli, että se on sopivasti keskellä kaikkea. Valinta menikin minusta nappiin. Hotelli Dear Lisbon/Bordalo house (Largo Rafael Bordalo Pinheiro 31) oli pieni, vain kahdeksan huonetta yhdessä talon kerroksista. Vanhan talon muissa kerroksissa oli asuinhuoneistoja. Näkymä huoneesta oli rumalle sisäpihalle, mutta se ei haitannut, kun ohuet verhot olivat koko ajan edessä. Aamiainen oli runsas ja maukas ja nuoret työntekijät erittäin ystävällisiä ja avuliaita.

Liikkuminen Lisabonissa on helppoa ja halpaa sekä metrolla ja ratikalla. Varmasti myös busseilla, mutta niitä emme käyttäneet. Metrolinjoja on neljä: punainen, vihreä, sininen ja keltainen. Punainen linja lähtee lentokentältä ja sillä pääsee vähintaan vaihtaen keskelle kaupunkia.

Metro- ja ratikkamatkat maksavat 1,90 €. Navegante-kortille (maksaa 0,50 €) voi ladata yhden tai useamman matkan tai summankin. Metrolla kulkeminen on vaivatonta, mutta ratikkamatkoilla näkee enemmän.

Junat Estoriliin ja Cascaisiin lähtivät Cais do Sodrén asemalta, ja lippu maksoi suuntaansa 2,55 €. Junalla pääsee parhaiten myös MAATia ihailemaan.

Herkutella Lissabonissa kannattaa ainakin maukkailla kala-aterioilla ja merenelävillä. Vaatimattomammastakin ravintolasta sai hyvin valmistettua meriahventa. Viimeistä iltaamme juhlisti merenelävätarjotin vuoden 1755 maanjäristyksestä säilyneessä luostarissa, myöhemmin olutpanimossa, nykyisessä Cervejaria Trindade-nimisessä ravintolassa (Rue Nova da Trindade 20 C).