Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme – kun ruotsalainen pikkukylä muuttuu Macondoksi

Kirja-arvio

Lina Wolff tekee kotiseudun häpeästä ja pikkukylän pimeydestä rehevää, maagista kirjallisuutta.

Ruumiit jotka hautasimme muuttaa skånelaisen pikkukylän omanlaisekseen Macondoksi, paikaksi jossa rumuus, väkivalta, huumori ja persoonalliset henkilöhahmot luovat tasapainoisen kokonaisuuden. Romaani on karmea, hauska ja oudon kaunis. Minulle se oli myös hieno lukukokemus!

Kaksinkertainen Augustprisetin voittaja Lina Wolff vieraili Suomessa ja keskusteli Helsinki Litin lavalla kaksinkertaisen Finlandia-voittaja Pajtim Statovcin kanssa kirjoittamisesta, mutta erityisesti Linan romaanista Ruumiit jotka hautasimme. Sitä ennen kuuntelin häntä jo Akateemisessa kirjakaupassa ja sain lukulähettilään roolissani jututtaa häntä myös Otavan toimistolla.

Pajtim aloitti haastattelun kertomalla, kuinka oli ilmoittanut Otavalle, että hän haluaa ehdottomasti haastatella fanittamaansa Linaa, kun tämä tulee Helsinki Litiin. Pilke silmäkulmassa hän kertoi jopa uhkailleensa vaihtavansa kustantajaa, jos haastattelu ei onnistuisi. Onneksi onnistui, sillä kahden huippukirjailijan keskustelua oli upeaa kuunnella. Lina puolestaan totesi minulle: ”Jag älskar Pajtim!”

Lina Wolff kirjailijana

Kirsin Book Clubin huhtikuun kirjana oli Lina Wolffin Rakastajat (Polyglotta älskarna). Se jätti hieman hämmennyksen tilaan kuten voit blogijutusta lukea. Luulen, etten olisi ihan heti tarttunut Lina Wolffin kirjaan uudelleen, mutta Helsinki Litin vuoksi luin Ruumiit jotka hautasimme. Onneksi luin, sillä kirja oli fantastinen!

Lina Wolff on kirjoittanut seitsemän romaania, joista neljä on suomennettu. Hän kertoi, että esikoisteos oli varsin kokeellinen ja vasta oikeastaan Rakastajissa hän oli oivaltanut, että lukija kaipaa jonkinlaista juonta.

Kirjoittamiseni on tasapainoilua suunnitellun juonen ja intuition välillä, mutta valintatilanteessa näistä intuitio voittaa aina.”

Kun hän sai Rakastajista Augustprisetin, Linan mukaan kaikki olivat erittäin yllättyneitä hän itse mukaan lukien. ”Oli kuin olisin kuoriutunut munasta, kaikki oli aivan uutta.” Palkinto toi tunnettuutta, lukijoita ja rahaa, mikä kirjailijalle merkitsee aikaa kirjoittaa. Toinen Augustpriset ei enää ollut niin kirjailijan elämää mullistava tapahtuma, ja tällä kertaa Lina on osannut nauttia palkinnon tuomasta huomiosta ja siihen liittyvistä tapahtumista.

Lina Wolff on Hörbystä

Lina Wolff on kotoisin Hörbyn pikkukylästä Skånesta. Paikalla on ruotsalaisten keskuudessa huono maine, sillä se yhdistetään tunnettuun pikkutytön murhatapaukseen, joka ratkesi vasta vuosien kuluttua tapahtuneesta. ”Sellainen jumalan hylkäämä paikka”, sanoi Lina.

Lapsuus oli onnellinen ja tasapainoinen, mutta Lina halusi Hörbystä pois suureen maailmaan niin pian kuin mahdollista. Se onnistui ylioppilaaksi tulon jälkeen, silloin suuntana oli Rooma. Hän häpesi juuriaan kunnes noin 35-vuotiaana, asuessaan Madridissa, alkoi kaivata takaisin kotikyläänsä. Niinpä perhe muutti takaisin Hörbyhyn, jossa lapsiperhearki rullasi paljon helpommin. Tällä hetkellä Lina asuu Lundissa.

Puhuimme kotikylän häpestä. Tunnustin, että minullakin kesti vuosia, ennen kuin en enää hävennyt kertoa, että olen kotoisin Lahesta. Lina Wolffin mukaan hänestä olisi voinut tulla kirjailija, vaikka hän olisi jäänyt Hörbyhyn, mutta lähteminen ja kaikki vuodet maailmalla ovat tehneet hänestä hyvin erilaisen kirjailijan. Hän on ollut monessa kulttuurissa ulkopuolinen, joka on yrittänyt päästä sisään. Se on edellyttänyt jatkuvaa ihmisten tarkkailua, ja yrittämistä sopeutua heidän tavoilleen. Se on ollut joskus haasteellista, mutta kehittänyt häntä kirjailijana.

Mystisyys kiehtoo

Lina Wolff on saanut vaikutteita espanjankielisestä kirjallisuudesta. Hän on kääntänyt useita teoksia espanjasta ruotsiin, mm. uuden version Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä. Häntä viehättää Etelä-Amerikan kirjallisuudessa tarinoiden maagisuus ja mystisyys.

Hän kertoi saaneensa hämmästeleviä kommentteja siitä, että hän onkin mukava ihminen, vaikka hänen kirjoissaan käsitellään paljon kummallisia, vastenmielisiä ja jopa väkivaltaisia asioita. Lina sanoi, ettei hän tiedä, mistä kaikki tämä kumpuaa, mutta hän ei myöskään yritä rajoittaa sitä. Hän kertoi kirjoittaessaan keskittyvänsä ennen kaikkea sanoihin, lauseisiin, rytmiin ja juoneen, eikä niinkään koe itse niitä tunteita, joita teksti voi lukijassa herättää. Kun kirja on julkaistu ja tekstiin on syntynyt etäisyyttä, Lina saattaa kuitenkin omaa tekstiään lukiessaan kokea sen herättämät voimakkaat tunteet.

Ruumiit jotka hautasimme

Romaanin ytimessä ovat Peggy ja Jolly, siskokset Hörbyn kaltaisesta skånelaisesta pikkukylästä, jossa ”lymyää pervoja ja pedofiilejä joka puskassa”. Peggyn mielenmaisemalle kylä on aivan liian pieni. Hän ahmii kirjoja, pärjää koulussa, kehittyy seksuaalisesti aikaisin ja haaveilee opiskelusta Lundin yliopistossa. Hänen sisarensa Jolly puolestaan tarkkailee lähipiirin ihmisiä ja tapahtumia, mutta ei aina käsitä, mitä on meneillään, sillä hän ei ole penaalin terävin kynä (kirjailijan arvio). Jollyllä ei ole mitään tarvetta muuttaa pois lapsuudenkodista, jonka pihapiirissä on sikala ja autoromuttamo.

Lina Wolff kirjoitti kirjan ensimmäisen version niin, että Peggy toimi kertojana. Se ei kuulemma toiminut, joten hän nosti epäluotettavan Jollyn kertojan rooliin. Hän kirjoitti kirjaa seitsemän vuotta. Tänä aikana hän kirjoitti kaksi muuta teosta, mutta nautti saadessaan palata Ruumiit jotka hautasimme -teoksen pariin. ”Se oli kuin olisin tullut kotiin.” Tavallaan Lina Wolff tulikin, sillä kyseessä on ensimmäinen hänen teoksistaan, joka kokonaan sijoittuu Ruotsiin.

Toisaalta kirja on ylistys Lina Wolffin kotikulmille. Hän halusi kuvata niiden pimeyttä ja valoa, kauneutta, väkivaltaa, pysähtyneisyyttä ja Hörbystä kotoisin olevaa kirjailija Victoria Benedictssonia (1850-1888). Ruumiit jotka hautasimme -kirjassa Peggy kertoo Lundista saapuneelle miehelle Victoria Benedictssonin surullisen tarinan niin koskettavasti, että tunsin veitsen omallakin kurkullani.

Peggy sanoi Jensille saman kuin oli sanonut sijaisisälle: että kirjailijatar oli jo eläessään ollut pitkä mutta että kuoltuaan hän oli kasvanut vielä entisestään ja että siksi hänen hahmonsa ulottui nykyisin puunlatvojen ylle. Siksi hän kulki nimenomaan ratapenkalla helmat hulmuten ja pää aukiviilletyn kaulan varassa retkottaen. Hirveä näky. Iso pää kuolleine silmineen heilahteli puiden yllä samalla kun helmat uhkasivat huiskia eläviä naamaan. Kaikkein pelottavinta oli kuitenkin vauhti, jolla kirjailija viiletti eteenpäin!”

Ruumiit jotka hautasimme, sivu 157

Romaanin tapahtumat vaikuttavat uskomattomilta, maagisen kurittomilta. Kerronta on huikeaa, se nappaa mukaansa. Tekstivirrassa on yllättäviä, pysähdyttäviä lauseita, jotka vievät tapahtumia yhä hurjemmille kierroksille. Toisaalta kyseessä on kahden paikallisen pikkutytön katoaminen, Peggyn, Jollyn ja heidän lähipiirinsä kohtalot, chileläiset pakolaiset ja Victoria Benedictssonin tarinan taikavoima.

Lina Wolffin rikas ja taiturimainen kieli sekä yllättävät käänteet saavat lukijan nauramaan sydämensä pohjasta. Ruumiit jotka hautasimme on silmittömän viihdyttävä ja tyylillisesti häikäisevän varma romaani.”

Augustpriset-palkintoraati

Kuten palkintoraati totesi, kirja on myös todella hauska. Se on karmea ja hauska samalla sivulla. Herkulliset henkilöhahmot ovat niin runsaita, että jokaisesta voisi pulputa tarina toisensa jälkeen. Ja minä todellakin nautin Ruumiit jotka hautasimme -kirjan lukemisesta ja suosittelen sitä lämpimästi. En tiedä, johtuuko se lahtelaisuudestani. Annetaan kuitenkin tämän arvion viimeinen sana kirjan sijaisäidille, joka toteaa kirjan alkulehdillä:

– Ihminen on aina ihminen, sijaisäiti sanoi, – ja vaikka me ehkä näytämme erilaisilta päältä päin, sisäpuolella meillä kaikilla on samanlainen sydän ja muut sisuskalut, niin että toispaikkakuntalaisten on ihan turha heittäytyä ylimielisiksi ja katsoa meitä nenänvarttaan pitkin, eikä luonto sitä paitsi ole missään niin kaunis kuin täällä.”

Kirjan tiedot

• Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
• Otava 2026
• Alkuperäisteos: Liken vi begravde
• Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
• 233 sivua / 8 h 11 min
• Äänikirjan lukija: Kreeta Salminen

Lukulähettiläs-hanketta tukee Otavan Kirjasäätiö