De obehöriga – kun 900.000 euron töölöläisasuntokaan ei tuo turvan tunnetta

Ensi-iltakutsu Helsingin Kaupunginteatterilta.
Julkaisusta ei ole sovittu teatterin kanssa, eikä teatteri ole vaikuttanut arvion sisältöön.

De obehöriga on ruotsalaisen kauhukirjailija John Ajvide Lindqvistin kirjoittama aikalaissatiiri. Näytelmän kantaesitys oli vuonna 2019 Tukholmassa ja sen ohjasi Anna Takanen.

Nyt Lilla Teaternissa 5.9.2026 ensi-iltansa saanut De obehöriga on sama näytelmä, mutta tapahtumat on siirretty Tukholman Mariatorgetilta Töölöntorin ympäristöön, tarkemmin sanottuna yhteen kerrostaloyhtiöön. Näytelmän on ohjannut David Sandqvist, Lillanin uusi taiteellinen johtaja, joka teatterin tiedotteessa kertoi taiteellisesta linjastaan:

Lillan oli aikanaan komedian, satiirin ja ajankohtaisen yhteiskuntakritiikin edelläkävijä, ja juuri sitä mielestäni nykyään puuttuu. En halua siitä progressiivisten tanssi- tai performanssiesitysten koelaboratoriota, vaan kunnollisia ja hyvin kirjoitettuja näytelmiä, joiden ajankohtaiset aiheet ovat sekä viihdyttäviä että ajatuksia herättäviä – ja jotka ovat merkityksellisiä helsinkiläisyleisölle.”

Taloyhtiön hallituksen epävirallinen kokoontuminen

Kun kuuntelin teatterin syysinfossa De obehöriga -näytelmän esittelyä, ajattelin, uskallanko mennä katsomaan kauhukirjailijan näytelmää. Uskaltaisinko sen jälkeen ikinä mennä mihinkään pyöräkellariin tai pesutupaan? 

Se, että David Sandqvist kuvasi näytelmän tapahtumien kulkua arvaamattomaksi ja hulvattoman hauskaksi ei kuulostanut kuitenkaan kovin vaaralliselta. Hän totesi myös, että komedia voi kääntyä kauhuksi hetkellä, jolloin henkilöiden mielessä asustavat pelkokuvat ottavat vallan.

Onneksi minulla oli teatteriseuranani Minna, aito töölöläinen.

Näytelmän alkukuva oli vakuuttava. K Rasila on lavastanut hyvin tunnistettavan taloyhtiön kellarin epämääräisine tavaroineen, ilmastointiputkineen ja hämärine sisääntulokäytävineen. Töölöläisen taloyhtiön hallitus kokoontuu kellarissa epäviralliseen tapaamiseen. Varsinaista esityslistaa ei ole, eikä pöytäkirjaa pidetä. Tavoitteena on, että kaikki voivat “ventilera litet”.

Ongelmakin on epämääräinen. On joitain taloon kuulumattomia, asiattomia henkilöitä, jotka aiheuttavat pelkoa. Heitä on ehkä ollut rappukäytävässä tai he ovat ehkä varastaneet vaatteita kellarikomeroista. Rappukäytävässä on leijaillut outo haju, joitain hämäriä tyyppejäkin on ehkä nähty, kuultu lapsen itkua ja rapussa oleva koirien päivähoitola aiheuttaa harmia.

Taloyhtiön hallituksessa on viisi henkilöä. On ahdistunut puheenjohtaja, tomera aktivistitäti, pienten lasten huolestunut äiti, hipsteri ja mielensäpahoittaja. He ovat kaikki lähes koko näytelmän ajan näyttämöllä.

He tarjoavat hähmäisiin ongelmiin erilaisia ratkaisuja, mm. sinisiä narkkarivaloja, desibelimittausta ja kasvontunnistuslaitteita.

Heidän kokoustamisensa kestää koko ensimmäisen puoliajan, 1 h 10 min. He ovat napit vastakkain, he puhuvat toistensa päälle, valittavat ja jaarittelevat. Mitään yhteishenkeä ei ole, kukaan ei tunnu pitävän kenestäkään toisesta hallituksen jäsenestä.

Ja edelleen, mitään konkreettista ongelmaa ei pystytä tunnistamaan. Puheen lomasta paljastuu ennakkoluuloja ja pelkoja niitä kohtaan, jotka eivät kuulu omaan piiriin. Turvallisuuden kaipuu lähentelee vainoharhaisuutta, pienistä havainnoista rakennetaan suuria uhkakuvia.

Voin kuvitella, kuinka piinallista tällaisessa kokouksessa olisi oikeassa elämässä olla. Tilanne jatkui näyttämölläkin samanlaisena niin pitkään ilman rytminvaihdoksia, että muutamat naurua kirvoittaneet kohtaukset eivät muuttaneet tilannetta komediaksi. Tosin ihailimme Pia Runnakon erehtymätöntä ajoitusta, hän teki tavallisistakin repliikeistä merkityksellisiä tai ainakin huvittavia.

Ensimmäinen puoliaika päättyi ulkoisen tekijän väliintuloon. Oliko kyseessä luonnonmullistus, jumalan käsi vai sodan kaltainen katastrofi? Meille tämä ei selvinnyt.

Vielä enemmän hämmennystä aiheutti toinen puoliaika. Yhtäkkiä kukaan henkilöhahmoista ei tiennyt, mitä oli tapahtunut tai keitä he olivat. He kyllä tunnistivat, että heillä oli samat nimet kuin Melukylän lapsilla ja että eräs valokuva olisi voinut olla kenen tahansa kotialbumista. Taloyhtiön asiat olivat unohtuneet.

Mitä meidän olisi pitänyt ymmärtää?

De obehöriga -näytelmän jälkeen pohdimme Minnan kanssa, mistä siinä mahtoi lopulta olla kyse. Siitäkö, että on älytöntä kiistellä pikkuasioista, kun meidän pitäisi pitää yhtä suurempien katastrofien varalta? Vai siitä, että turvallinen ja tuttu maailma voi kadota hetkessä ja samalla pyyhkiä pois menneisyytemme ja identiteettimme? Vai voimmeko olla onnellisia missään muualla kuin Melukylän menneessä idyllissä, jossa soi Vem kan segla förutan vind?

Ensimmäisen puoliajan pelot ja ennakkoluulot olivat helposti tunnistettavia mutta myös moneen kertaan käsiteltyjä. Töölöläinen ympäristö toi ne lähelle, muttei avannut niihin uutta näkökulmaa. Toisella puoliajalla näytelmä puolestaan muuttui niin arvoitukselliseksi, että yhteys ensimmäisen puoliajan taloyhtiösatiiriin katkesi.

David Sandqvist on kertonut haluavansa tuoda Lillanin näyttämölle esityksiä, jotka ovat sekä viihdyttäviä että ajatuksia herättäviä. De obehöriga kyllä jätti ajateltavaa, mutta ei ehkä tarkoitetulla tavalla. Minua jäi ennen kaikkea askarruttamaan, onko maailma muuttunut niin nopeasti vuodesta 2019, että silloin näytelmään nostetut huolenaiheet eivät pandemian, Ukrainan sodan ja ilmastokriisin rinnalla tunnu enää miltään.

De obehöriga -näytelmässä siteerataan Ingemar Stenmarkin nimiin laitettua lausetta: ”Det lönar sig inte att förklara för den som inte begriper” eli suomeksi “Turha sitä on selittää sellaiselle, joka ei ymmärrä”. Tällä kertaa me olimme ne, jotka eivät ymmärtäneet.

Esityksen tiedot

• Käsikirjoitus: John Ajvide Lindqvist 
• Ohjaus: David Sandqvist
• Lavastus ja pukusuunnittelu: K Rasila
• Valosuunnittelu: Ville Aaltonen
• Äänisuunnittelu Niklas Lundström
• Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen
• Dramaturgi: Henna Piirto
• Näyttelijät: Aksinja Lommi, Mawlawi Rahem, Pia Runnakko, Sampo Sarkola ja Joachim Wigelius.