Huippunäytelmä jälleen nähtävissä: Tavallisuuden aave Espoon teatterissa

Ensi-iltakutsu Espoon teatterilta.
Julkaisusta ei ole sovittu teatterin kanssa, eikä teatteri ole vaikuttanut arvion sisältöön.

Vuonna 2016 Q-teatterin ohjelmistossa nähty, Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave oli tapaus: esitykset myytiin loppuun, arviot olivat ylistäviä ja näytelmä sai vuoden parhaalle esitykselle myönnettävän Thalia-palkinnon. Ja mikä parasta, näytelmä on jälleen ohjelmistossa, nyt Espoon teatterissa!

Tavallisuuden aave on kolmesta näytelmästä koostuvan Huonetrilogian ensimmäinen osa. Kaikki kolme näytelmää voi nähdä Espoon teatterissa 16.9.2026–6.2.2027. Lippujen kanssa kannattaa kuitenkin olla nopea. Ensi-illan valtaisista aplodeista päätellen Tavallisuuden aaveesta saattaa jälleen tulla tapaus.

En nähnyt näytelmää vuonna 2016, mutta vuonna 2026 se puhutteli minua vahvasti.

Piinaavan tunnistettava kuva suomalaisuudesta

Käsiohjelmassa oli Saara Turusen saatesanat vuodelta 2016. Hän oli asunut muutaman vuoden Espanjassa ja palattuaan kotimaahan suomalaisuus näyttäytyi hänelle lähinnä negatiivisessa valossa.

Tästä tunnetilasta hän lähti rakentamaan kuvaa suomalaisuudesta Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvan viitoittamalla, kollaasimaisella rakenteella.

Olen asunut yli kymmenen vuotta maailmalla ja sain helposti kiinni näyttämölle rakennetuista tilanteista. Suomalaiset eivät puhu eivätkä pussaa. Kuten näytelmän alussa Katja Küttnerin esittämä henkilö toteaa: ”Minun toiveeni on, että olisimme ihan tavallinen, normaali perhe.” Näytelmän perusteella tavallinen perhe hukkuu beigeen tapettiin.

Katsomossa minulle tuli paikoin todella piinaava olo sekä fyysisesti että henkisesti. Ihmisen tuska näkyy kilometrien päähän, mutta kukaan ei vain saa sanotuksi mitään. Näytelmässä todettiinkin, että on todella paha tapa jankuttaa ja kysellä, sillä voi saada hankalan tyypin maineen. On parempi olla kyselemättä vaikkapa natsitervehdyksen perään.

Monessa näytelmän kollaasikuvassa nauratti ja hirvitti yhtä aikaa.

Ilo ylimmillään suomalaisissa juhlissa

Kun suomalaisen ilo on ylimmillään, hän juo mykkänä olutta pullon suusta toisten suomalaisten kanssa. Välillä käydään porukalla tupakalla.

Aikoinaan eräässä seminaarissa ulkomainen puhuja totesi, ettei ole ihme, että suomalaisten liikekieli on niin pidättyväistä, sillä vietämmehän ison osan lapsuudestamme puettuina toppahaalareihin tai kurahousuihin, joissa liikkuminen on haastavaa. Samalta näytelmän liikekieli näyttää. Hahmot laahustavat huonossa ryhdissä, katse etuviistoon painuneena.

Näytelmässä vilautetaan espanjalaista iloa flamenco-askelin ja sensuellein taivutuksin. Pieni hetki, mutta asia tulee selväksi. ”Espanjalainen ihminen pitää laulusta ja tanssista. Espanjalainen ihminen osaa iloita elämästä.”

Osa tilanteista oli hyvin kärjistettyjä, mutta vaikkapa joulun kuvaus oli mielestäni täysin mahdollinen. Äiti oli laittanut kysta kyllä, mutta perheen isä ja lapset tulivat pöytään vasta kolmannella kutsulla ja silloinkin joulutunnelma oli kaukana. Tärkeintä oli nähdä joulupöydästä televisio.

Häät olivat yhtä tuskaa kiusallisine puheineen, mutta hautajaisissa tunteet viimeinkin virtasivat. Rakkaudella muistaen. Kiitos kaikesta, lämmöllä muistaen. Rakkaan muistoa kunnioittaen. Miksi ihmeessä emme kykene sanomaan näitä asioita ihmisen vielä eläessä?

Ja kaikki saivat kahvia juodakseen.

Viisi näyttelijää tavallisuuden vankina

Näyttämöllä nähdään viisi näyttelijää. Katja Küttnerin lisäksi ryhmässä ovat Anssi Niemi, Sara Soulié, Daniel Virtanen ja Ylermi Rajamaa, joka ainoana oli mukana myös Q-teatterin produktiossa.

Küttner muistuttaa ilmaisullaan Pia Runnakkoa ja Ritva Valkamaa. Nämä näyttelijät ovat tavattoman taitavia komedian ajoituksessaan, jopa yksittäinen päänkäännähdys muuttuu heidän tekemänään kiinnostavaksi. Sara Soulié vakuutti minut taannoin Mieheni vaimo -tv-sarjassa ja Sinun, Margot -näytelmässä. Tällä kertaa hänen hahmonsa oli ainoa, jonka kanssa pystyi hengittämään vapaasti, sillä hänen katseensa kyseenalaisti ”normaalin menon”, vaikka juuri hän ainoana näki mörisevän ihmissusihahmon. Ehkä ihmissusikin tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin jähmeät sukulaiset.

Näytelmän miehet olivat taitavia rooleissaan, mutta hahmot olivat tuskastuttavan karmeita. Katsomosta teki mieli mennä pörröttämään heidän liimahiuksensa elävämmiksi ja puhaltaa heihin edes vähän eloa, vaikka sitä espanjalaista charmia. Kun miehiin sitten tuli äksöniä, seurauksena oli natsitervehdyksiä tai tyynynaisen naimista ja puukottamista. Ei kiitos. Ehkä oli sittenkin parempi pysyä jähmeänä ja mykkänä.

Tavallisuuden aave ei ole tavallinen

Saara Turusen näyttämökieli on hyvin omanlaistaan. Se ei ole tavallista eikä normaalia, vaan kiehtovan erilaista ja raikasta. Näyttelijöillä on vähän repliikkejä, kohtaukset rakentuvat pantomiimin tavoin puhuttelevan musiikin säestämänä. Osa kohtauksista on kuin hidastettuja sketsejä, osa on raadollisen surullisia.

Näin vuosi sitten Saara Turusen kirjoittaman ja ohjaaman Hyenans dagar -esityksen Lillanissa ja ihastuin tavattomasti. Siinä oli selkeästi sukunäköä Tavallisuuden aaveeseen ja olikin mielenkiintoista havaita, miten Saara Turusen näyttämökieli on toisaalta pysynyt samana, toisaalta kehittynyt vielä räväkämmäksi.

Katsomossa vieruskaverini olivat nähneet Tavallisuuden aaveen Q-teatterissa. Heidän ensimmäinen kommenttinsa katsomoon saapuessaan olivat: ”Me ollaan näköjään tultu Q-teatteri-simulaatioon. Näyttämö näyttää ihan samalta!” Kommentti kertoo myös sen, että lavastuksen värimaailma on niin uniikki, että sen muistaa vuosienkin jälkeen. Kaikki on jotenkin väritöntä ja laimeaa: beigeä, puuteria, korallia, maanläheisiä värejä. Näyttämöllä on pöytä, pari tuolia ja senkki. Sen päällä oleva televisio näyttää tilanteisiin sopivia lintu- tai pelivideoita.

Taustalle heijastuu aika ajoin lintukuvia. Kun Ferdinand von Wrightin Harakoita kuolleen koppelon ympärillä ilmestyi näytelmän loppupuolella taustalle, mielikuvitukseni lähti liikkeelle. Maalaukseen alkoi kiinnittyä symboliikkaa ja yhteyksiä nyky-yhteiskuntaan: seuraammeko mekin vain sivusta, kun ympärillämme oleva elämä tuhoutuu.

Näytelmässä suomalaiset ovat seurassa tuppisuita ja yhdessäkin ilmeettömiä. Mitä kuvaan tapahtuu, jos siihen lisätään vielä kännykät? Kohtaaminen, hymyt ja flamenco ovat entistä kauempana.

Parikymmentä vuotta sitten eräs ruotsalainen vanhempi hämmästeli kansainvälisen koulun tilaisuudessa Singaporessa minulle ja puolisolleni: ”Ettehän te voi olla Suomesta, kun te puhutte!”

Yhtä suomalaisuuden mallia ei tietenkään ole. Tavallisuuden aave tavoittaa silti yhden tunnistettavan suomalaisuuden lajin, joka yhä kuplii, tai pikemminkin kyhnöttää, pinnan alla.

Esityksen tiedot

Teksti ja ohjaus	Saara Turunen
Roo­leis­sa	Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Sara Soulié, Daniel Virtanen
Ää­ni­suun­nit­te­lu	Tuuli Kyttälä
La­vas­tus	Milja Aho
Al­ku­pe­räi­nen va­lo­suun­nit­te­lu	Erno Aaltonen
Va­lo­suun­nit­te­lun adap­taa­tio kier­tu­eel­le	Ada Halonen
Pu­kusuun­nit­te­lu	Laura Haapakangas
Pukujen koor­di­noin­ti ja to­teu­tus	Roosa Marttiini
Ko­reo­gra­fia	Janina Rajakangas
Mas­kee­raus	Toni Ahonen, Kaisu Hölttä
Al­ku­pe­räi­nen graa­fi­nen suun­nit­te­lu ja va­lo­ku­vaus	Pate Pesonius

Haluatko uudet kirjallisuus-, teatteri- ja muut kulttuurijutut sähköpostiisi?
Löydät tilauskentän tältä sivulta.