Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet – 32 fouettéa ja seisaaltaan annetut aplodit

Kirja-arvio

Riikka Pulkkisen 20-vuotistaiteilijajuhlavuoden romaani Pienet joutsenet sai minut nauttimaan, muistelemaan ja etsimään yhteyksiä, ja lopulta katsomaan Kirov-baletin Joutsenlammen YouTubesta. Harvoin olen ollut yhtä vaikuttunut romaanin loisteliaasta monikerroksisuudesta ja sen eri suuntiin avautuvista yhteyksistä.

Pinnalta katsottuna Pienet joutsenet -romaanissa seurataan päähenkilöä teini-iän kynnyksellä vuosina 1989–1992 ja aikuisena naisena vuonna 2011. Tyttönä hän käy kuusi kertaa viikossa venäläisen balettiopettajan tunneilla. Opettaja yrittää muokata oululaisia pikkutyttöjä yhtä taitaviksi ballerinoiksi kuin Pietarin Vaganova-akatemian oppilaat. Opettaja haluaa, että hänen ryhmänsä esittää Joutsenlampi-baletin kokonaisuudessaan.

Seuraamme tytön elämää myös balettituntien ulkopuolella. Hänen kotonaan maailmanpolitiikan suuria liikkeitä ja itäblokin murtumisesta kertovia uutisia seurataan tiiviisti. Barbie-leikeissään tyttö käsittelee niin balettia kuin Suomen talouden lohdutonta tilaa idänkaupan jäätyessä. Romaanin tekstin lomassa olevat aidot uutisklipit vahvistavat ajankuvaa.

Oman ulottuvuutensa tuovat tytön 1920-luvulla syntyneet isoäidit, joiden maailmankuvaan talvi- ja jatkosota ovat jättäneet vahvat jäljet. Molemmat mummot ovat päätyneet saman itäsuomalaisen terveyskeskuksen vuodeosastolle.

Pienet joutsenet on lukunautinto, vaikka sen lukisi vain näiden näkyvien tarinalinjojen kautta. Teokseen on kuitenkin rakennettu niin runsaasti symboliikkaa ja vertauskuvallisia yhteyksiä, etten usko oivaltaneeni läheskään kaikkea. Juuri siinä on yksi romaanin suurista rikkauksista: se houkutteli minut pysähtymään, palaamaan jo lukemilleni sivuille ja pohtimaan totuutta, ja ihmisten halua tai haluttomuutta nähdä sitä.

Riikka Pulkkinen esitti Instagramissa toiveita siitä, millaisiin asioihin Pienten joutsenten lukija voisi kiinnittää huomiota. Ne eivät tietenkään määrää yhtä oikeaa tapaa lukea tai tulkita romaania, mutta ne tarjoavat kiinnostavia avaimia sen syvempiin kerroksiin. Niiden avulla yritän seuraavaksi hahmottaa, mitä kaikkea löysin Pienten joutsenten näkyvän kertomuksen alta.

Joutsenlampi romaanin näkymättömänä koreografiana

Äitini tanssi balettia 1940-luvulla Lahdessa, samassa ryhmässä kuin tunnetun balettikoulun perustaneet Aila ja Ritva Ståhlberg. Mieheni ja tyttäreni ovat tanssineet Kansallisoopperan balettikoulussa ja tytär eteni maailmalla asuessamme kärkitossuihin asti. Olen nähnyt Tšaikovskin Joutsenlammen kerran, Pähkinänsärkijän lukuisia kertoja. Viimeksi livenä näkemäni baletti on Giselle Mariinski-teatterissa, jota romaanissa kutsutaan vielä Kirov-teatteriksi.

Baletin maailma ei siis ole minulle vieras. Silti toivoisin, että minulla olisi ollut Riikka Pulkkisen kaltainen tulkki suuria baletteja katsoessani. Pienet joutsenet sai minut todella näkemään, kuinka paljon pinnan alla on valtaa ja illuusion rakentamista.

Yksi Pienten joutsenten tasoista on baletin maailman avaaminen. Romaanissa kuvataan asentoja, piruetteja ja hyppyjä, joista jokaisella on oma nimensä ja tarkoin määritelty oikea suoritustapansa. Vähitellen alkaa hahmottua, kuinka säädellystä taidemuodosta on kyse. Joutseneksi ei synnytä, vaan sellaiseksi harjoitellaan vuosien kurinalaisella työllä.

Baletin maailmassa asiat ovat vain yhdellä tavalla, on olemassa vain yhdenlaisia sääntöjä, jotka ovat totta ja oikein ja jotka yksin opettaja määrittelee. Nuo säännöt on opittava, jos aikoo olla tanssija.”

Pienet joutsenet, sivu 48

Tyttö epäilee, että säännöt, esimerkiksi peukaloiden pitäminen keskisormen sisäsyrjän takana, ovat tärkeitä vain opettajalle ja tämän ystäville Neuvostoliitossa. Mutta pian hän unohtaa tämän ajatuksen ja ”on valmis niin häikäilemättömään sumutukseen kuin baletti taiteenlajina vaatii. Hän on valmis lentämään ilmassa lattian poikki välittämättä kivusta”.

Yhteys Neuvostoliiton kaltaiseen, valvovaan järjestelmään on selvä. Sekä balettisalissa että totalitaarisessa yhteiskunnassa on yksi oikeaksi julistettu totuus, jonka sääntöjä on noudatettava, jotta saa kuulua joukkoon. Baletissa oma ilmaisu on mahdollista, mutta vain kurinalaisen liikekielen sisällä.

Baletti perustuu myös illuusioon. Katsojan ei kuulu nähdä tanssijan kipua, tuhansia toistoja eikä ruumiin pakottamista. Hänen tulee nähdä joutsen, joka näyttää lipuvan ja lentävän kauniisti ja vaivatta. Samalla tavoin poliittinen valta rakentaa tarinoita ja symboleja, joiden taakse todellisuuden ja kansan kärsimykset voi piilottaa. Potemkinin kulisseja rakennetaan fyysisesti tai henkisesti.

Kädestä kiinni pitämisen harjoitus

Kädestä kiinni pitämisen harjoitus on romaanin yhden luvun nimi. Siinä saadaan ensituntumaa Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssiin. Opettaja sanoo pikkutytöille:

Olkaa vakavia lintuja, jotka hymyilevät, vaikka heiltä on viety elämä. Olkaa murrettuja, rikottuja, omanarvontuntoisia, jalompia kuin linnut itse. Katsokaa minua pelkäämättä. Jos on menettänyt jo kaiken, ei enää pelkää menettämistä, ymmärrättekö.”

Pienet joutsenet, sivu 59

Pienet joutsenet -romaanissa nostetaan esiin monia poliittisia tapahtumakulkuja, mutta yksi puhutteli minua erityisesti: Baltian ihmisketju. Olen ollut töissä Latviassa 1990-luvulla ja silloin tutustunut minulle edelleen erittäin läheisiin ystäviin. He näyttivät muutama vuosi sitten filmin, jonka heidän kuvaajaystävänsä oli tallentanut 23.8.1989. Siinä ystävämme lapsineen seisoivat Rigan ulkopuolella tienpielessä, matkaradio auton katolla, odottaen merkkiä tarttua toisten latvialaisten käsiin. Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssissa neljän balleriinan tavoitteena on tanssia täydellisessä synkronissa pitäen kiinni ristikkäin toistensa käsistä. Baltian ketjussa ihmiset olivat käsi kädessä, mutta se ei ollut ylemmän auktoriteetin määräämää, eikä siinä ollut teknisen taituruuden vaatimusta. Ihmisketju oli heidän oma poliittinen, symbolinen tekonsa.

Odette ja Odile, prinssi ja velho

Pienet joutsenet -romaani on jaettu neljään osaan – näytökseen – kuten Joutsenlampi-balettikin.

Riikka Pulkkisen sanoi lukuohjeessaan, että romaanin henkilöhahmot ovat kukin vuorollaan Odette, Odile, prinssi ja velho. Hän kehotti kiinnittämään huomiota henkilökerrontaan. Tavallisesti kirjoitan siitä, tuntuuko henkilöhahmo uskottavalta tai samaistuttavalta. Pienten joutsenten kohdalla yritin nyt miettiä, millä tavoin lukijan käsitys henkilöstä rakennetaan ja miten se muuttuu romaanin edetessä.

Hyvä esimerkki ovat päähenkilön 1920-luvulla syntyneet mummot Airi ja Sylvi. ”Kaksi tyttöä, jotka olivat sydänystäviä ja sitten eivät enää olleet.” Airi vaalii ylpeänä lottaperintöään, kun taas Sylvin menneisyyteen liittyy epäilys siitä, mitä tapahtui venäläisten partisaanien kanssa. Milloin heissä pilkahtaa Odette, viaton uhri, ja milloin Odile, valheellinen viettelijä. Heistä rakentuva kuva muuttuu sen mukaan, mitä menneisyydestä paljastuu ja kenen näkökulmasta sitä katsotaan. Onko Airi-mummo myös velho Rothbart ohjaillessaan yhteisiä Barbie-leikkejä:

Nyt tarvitaan herra, jolla on ulsteri, Airi sanoi ja kääri Kenin froteekankaan palaseen, jonka oli löytänyt laatikosta.”

Pienet joutsenet, sivu 154

Vuonna 2011 samalla terveyskeskuksen vuodeosastolla olevat mummot, entiset ystävykset, katsovat toistensa ohi. Molemmilla on kuumeeton keuhkokuume. Mikä heidät erotti: suhtautuminen viholliseen vai anteeksiantoon? Entä mitä sairaus symboloi? Tuoko se eri suuntiin kulkeneet mummot jälleen samalle polulle vai kuvaako se pahoinvoivia yhteiskuntia, joiden ongelmat eivät varsinaisesti näy ulospäin? Yhteiskuntia, joissa ei voi hengittää vapaasti?

Pienet joutsenet on sellainen runsaudensarvi, että sen jokaiselta sivulta voi avata uuden ajattelunvirran. Siksikin se on myös täydellinen lukupiirikirja!

Kuka saa kärkitossut?

Riikka Pulkkinen tanssi balettia lapsena. Pari vuotta sitten hän palasi lajin pariin ja tanssi intensiivisesti kirjoittaessaan Pieniä joutsenia voidakseen ”imeä baletin omaan ruumiiseensa” ja ”jotta olisi voinut kirjoittaa klassisen baletin biovallasta ja ruumiin totalitarismista sisäistetysti”. Lainaukset ovat Riikan Instagram-postauksesta.

Tämän baletin biovallan tunnistan omankin tyttäreni kohdalla. Kun hän oli noin kahdeksanvuotias, hänen fyysistä soveltuvuuttaan balettiluokalle arvioitiin muun muassa asettamalla paperiarkki pohkeiden väliin ja tutkimalla lonkkien rakennetta. Hänen katsottiin voivan jatkaa balettia harrastuksena, mutta hänen ruumiissaan ei nähty ammattitanssijalta vaadittavia ominaisuuksia. Baletti ei todellakaan ole laji, jossa ”kaikki pelaa”.

Romaanin tytöt kasvavat ja alkavat saada naisellisia piirteitä. Tytöt aistivat kesätauon jälkeen opettajan katseessa tyrmistyksen. Minä kuvittelin lukiessani balettiopettajan mieheksi, mutta Helsingin Sanomien arviossa hänestä puhuttiin naisena. Opettajan sukupuolta olennaisempaa on kuitenkin hänen katseensa: hän arvioi tyttöjä Vaganova-akatemian ihanteiden läpi.

Vai onko tämä heidän oma ajatuksensa? Onko niin, että tätä nykyä baletti ajattelee heissä aivan itse, syöttää ajatuksia, joita baletti haluaa heidän ajattelevan? Esimerkiksi, että norminmukainen joutsen on siro, hento, enemmän ilmaa kuin naista.”

Pienet joutsenet, sivu 306

Romaanissa valtiollinen ja taloudellinen valta on miesten käsissä. On Mihail Gorbatšov, Boris Jeltsin, pääministeri-Ken ja Sixten-Ken. Joutsenlammessakin velho Rothbart ohjailee tapahtumia kunnes loppu koittaa.

Minulle oli uutta, että Neuvostoliiton aikana vakiintuneissa venäläisissä Joutsenlampi-versioissa taika raukeaa ja Odette ja prinssi jäävät henkiin. Länsimaisissa versioissa loppuratkaisuissa on enemmän variaatiota, mutta klassisessa traagisessa lopussa Odette ja prinssi valitsevat kuoleman, ratkaisun, jota heidän elämäänsä hallitseva Rothbart ei kykene estämään.

32 fouettéa ja seisaaltaan annetut aplodit

Pienet joutsenet on loistava romaani. Olen ihastunut Riikka Pulkkisen kynään jo, kun lukupiirin kanssa luimme hänen Totta-romaaninsa vuonna 2011. Myöhemmissä jutuissa olen kirjoittanut lauseita: ”Riikka Pulkkinen on taitavien lauseiden mestari” (Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän) ja ”Yksinkertaisesti nautin Riikka Pulkkisen tekstin lukemisesta, sen sanojen ja merkitysten äärelle pysähtymisestä” (Viimeinen yhteinen leikki). Jälleen olen lukenut lauseita moneen kertaan ja ihaillut niiden ilmaisuvoimaa.

Pienet joutsenet onnistuu yhdistämään valtavasti eri teemoja erittäin sujuvaksi, juohevasti eteneväksi tarinaksi. Ihastelin balettituntikuvauksia, mutta vielä enemmän nautin Joutsenlammen ja yhteiskunnallisten murrosten kytkemisestä yhteen, siitä päällekirjoituksesta. Mikä briljantti oivallus ja mestarillinen toteutus Pienet joutsenet onkaan! Mieleeni tulivat Odilen 32 fouetté-pyörähdystä: ne vaativat ylivertaista taitoa, mutta onnistuessaan näyttävät häikäisevän vaivattomilta.

Kun nyt olen lukenut Pienet joutsenet -romaanin ja yrittänyt tarkastella sitä Riikka Pulkkisen lukuohjeiden avulla, koen oppineeni ja oivaltaneeni, matkustaneeni omien muistojeni bulevardilla, mutta ennen kaikkea nauttineeni poikkeuksellisen hienosta kaunokirjallisuudesta!

Pienten joutsenten julkkareissa eräs kustannusalan ihminen kysyi, mikä romaani on viimeksi tehnyt suuren vaikutuksen. Minulla vain vilisti nimikkeitä mielessäni, luenhan paljon hyviä kirjoja. Ääneen sanoin, että Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. Seuraavalle kysyjälle vastaan Riikka Pulkkisen Pienet joutsenet.

Rakkaus, vapaus, kauneus. Lume, hurjuus, leikki. Viis siitä, että totuus on jättänyt näyttämön.

Pienet joutsenet, sivu 323

Jos Pienet joutsenet olisi balettiesitys, nousisin antamaan sille aplodit seisaaltani.

Kirjan tiedot

• Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet
• Otava 2026
• Kansi: Mirella Mäkilä
• 448 sivua / 12 h 55 min
• Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Lukulähettiläs-hanketta tukee Otavan Kirjasäätiö

Haluatko uudet kirjallisuus-, teatteri- ja muut kulttuurijutut sähköpostiisi?
Löydät tilauskentän tältä sivulta.