Riitta Jalonen: Henkivakuutus – miten kirjoittamisen kautta on eniten elossa

Kirja-arvio

Riitta Jalonen oli päättänyt, että vuonna 2022 julkaistu Omat kuvat jäisi hänen viimeiseksi teoksekseen. Hän suunnitteli käyttävänsä ajan muuhun: kuntoiluun, ystävien tapaamiseen, stressittömään elämään. ”Mutta ei se niin mennyt”, hän kirjoittaa neljä vuotta lopetuspäätöksen jälkeen ilmestyneessä kirjassaan Henkivakuutus.

Minä ja monet muut Jalosen kirjojen lukijat ja hänen tekstinsä ihailijat kiitämme, ettei hän sittenkään lopettanut kirjailijana vaan antoi taiten muotoilluista lauseista ja muistoista syntyä uuden kirjan.

Henkivakuutus on pieni, kaunis kirja, levollinen ja lohduttava. Muutamalla piirrolla Riitta Jalonen loihtii esiin muiston ja siihen liittyvät tunteet. Vanha keinutuoli palauttaa kirjoittajan mieleen isoäidin ja hänen sylinsä, lukija lisää hetkeen lämmön ja rakkauden.

”Ihana kirja!” huokasin mielessäni, kun suljin illalla pienoisromaanin.

Kirjan minä ei ole Riitta vaan Elisa, eikä matkalle lähtenyt aviomies ole Olli vaan Johan. Jalonen ei kuitenkaan piilota itseään tekstistä. ”Ilman fiktion antamaa apua aika pysähtyy kokemuksiin, jotka eivät osaa yksin siirtyä pois alkuperäisestä”, hän kirjoittaa. Vaikka vain pisara fiktiota antaa lukijallekin mahdollisuuden irrottautua kirjoittajasta ja liittää mukaan omat muistonsa.

Kärpäsistä ja käkikellon raksutuksesta

Hankivakuutuksen muutamat muistot laajenevat tarinoiksi useampaan lukuun. Monen muiston aihio on mukana jo ensimmäisessä luvussa, jossa kirjoittaja seuraa vanhan kuusen kaatamista. Kuolleet kärpäset palaavat muistossa lomamökistä, ja sängyn alle työnnetyt kirjekuoret vedetään myöhemmin esiin, jotta niihin voi kirjoittaa.

Tarkasti Jalonen kuvaa näennäisen merkityksettömien tilanteiden suurta merkitystä lapselle, käkikellon ääntä paapan tuvassa:

Pimeässä luomien alla sykki kellon raksutus. Siinä oli samaa hiljaista voimaa kuin kirjoissa.”

On muisto saksalaisesta pianonsoittajasta ja 17-vuotiaana tehdystä Saksan matkasta nuoren miehen luo. Tämän vanhemmat olivat liian innokkaita näkemään tytössä poikansa tulevan morsiamen, ja äkkinäinen pako heidän luotaan ei myöskään jättänyt mukavia muistoja pianistin ”herkkäuskoiseksi ja unenomaiseksi” kuvailemaan tyttöön.

Yksi muistojen ketju liittyy kirjoittajan äidin puolen sukuun ja sinne asettuneeseen murheeseen, neljään ”sotaenoon”, vähän yli 20-vuotiaina sodassa kuolleisiin äidin veljiin.

Lapsena minulla oli pääsy äidin särkyneeseen sydämeen. Ilman siirtyneitä ja omia säröjäni en olisi kirjailija.”

Tilaa sille, mitä ei sanota

Muistojen rinnalla kulkevat kirjoittajan ajatukset kirjoittamisesta ja lukemisesta. Jalosen lauseet ovat kauniita ja syviä, kirkkaan ajattelun tiivistyksiä, joita jään makustelemaan ja miettimään pitkään. Niitä haluaisin kopioida tähän juttuun liiankin monta.

Fiktio muuttaa menneestä nykyhetkeen vaikka käyttäisi mitä aikamuotoa tahansa. Imperfektin osa on olla preesensin tausta.”

Olen kirjoittanut muistikirjaan yöllä jotakin, mikä unen rajamailla tuntui tärkeältä. Yölauseet notkuvat, ne on heitetty paperille keinusta.”

Kynä, jota olen pidellyt, on siivilöinyt sanojen paljoudesta vain osan paperille. Harvat sanat erottuvat toisistaan ja antavat tilaa sille mitä ei sanota.”

Jalonen jättää kirjoittaessaan tilaa myös lukijalle. Pienetkin muistot kasvavat suuriksi, kun lukija lisää niihin omat muistonsa.

Jalonen kirjoittaa uuteen asuntoon tuodusta vanhasta keittiönpöydästä, joka ei tunnu omalta ilman tuttua pöytäliinaa, ja samalla myös pitkästä parisuhteesta. Aivan riemastuin, kun tunnistin saman kokemuksen ja tunteen: pöytä, pöytäliina, sillä sanomalehti ja vastapäätä toinen.

Pöytä tarvitsee liinojaan samalla lailla kuin minä kirjoittamista ja se odottaa kahta lautasta, kahta haarukkaa, kahta veistä, lusikoita. Ne ovat tottuneet olemaan vastatusten.”

Kirjan nimi voisi viitata kirjoittajan vanhempien hänelle lapsena hankkimaan henkivakuutuskelloon, johon joka kuukausi tiputettiin kaksi 50 markan kolikkoa. Ilman niitä kello lakkasi käymästä. Pieni tyttö ymmärsi, että kellon tehtävä oli suojella häntä, ja hän pelkäsi, että jos kello lakkaisi käymästä, hän ei enää olisi elossa.

Henkivakuutus on myös aikuisella kirjoittajalla:

Kun pysäytin kynän, pienensin kirjoittamisen rakentamaa myötätunnon pesää, jossa toivo oli tottunut asumaan. Paras henkivakuutukseni on kaunokirjallisuuden antamaa, kirjoittamista ja lukemista.”

• Riitta Jalonen: Henkivakuutus
• Tammi, 2026
• 139 s./1h 48 min
• Äänikirjan lukee Hannamaija Nikander

Luimme lukupiirissämme kevättalvella 2017 Riitta Jalosen Kirkkauden ja pidimme kaikki 11 siitä todella paljon. ”Helmi”, kuten Pirjo tiivisti. Lue tästä, mitä lukupiirissä Kirkkaudesta keskustelimme (KLIK) ja tästä, mitä Kirsi oli kirjasta jo aikaisemmin kirjoittanut: (KLIK).

Tässä vielä linkki juttuun Omat kuvat -teoksesta (KLIK).

Haluatko Kirsin Book Clubin uudet kirjallisuus-, teatteri- ja muut kulttuurijutut sähköpostiisi?
Löydät tilauskentän tältä sivulta.