Teatteri Jurkan Keuhkot-näytelmän parisuhde puristaa katsojankin ilmat pihalle

Pressilippu saatu Teatteri Jurkalta.
Julkaisusta ei ole sovittu teatterin kanssa, eikä teatteri ole vaikuttanut arvion sisältöön.

Ensimmäinen tunne on ahdistus. Teatteri Jurkan näyttämö on pieni, arviolta vain 20 neliömetriä. Seinät ovat mustat, valaistus hieman hämärä. Molemmat näyttelijät ovat pukeutuneet kokonaan mustiin, ja he puhuvat ja puhuvat. Sanoja tulvii, mutta nainen ja mies puhuvat toistensa ohitse, takertuvat yksittäisiin sanoihin ja vääntävät toistensa lauseita niin, että yhteistä näkemystä ei tahdo syntyä.

Kumpikin voi selvästi huonosti. He ovat niin ahdistuneita, että minunkin rintaani alkaa kiristää. Saako täällä katsomossa ollenkaan happea? Tunteet todella tarttuvat näyttämöltä katsomoon.

Keuhkot on englantilaisen Duncan Macmillanin käsikirjoittama näytelmä, jonka Juha Jokela on suomentanut luontevasti. Näytelmä sai kantaesityksensä jo vuonna 2011 ja sen rooleissa ovat olleet mm. Crownista tutut Claire Foy ja Matt Smith. Suomessa nimettömän naisen ja miehen rooleissa ovat Sara Paasikoski ja Joonas Saartamo.

Näyttämöllä ei ole mitään, minkä taakse piiloutua. Mitään rekvisiittaa ei myöskään ole. On vain kaksi ihmistä ja heidän ajatuksensa ja tunteensa. Huomio kiinnittyy heidän eleisiinsä, puheeseensa ja keskinäiseen jännitteeseen. Esityksen on ohjannut Sini Pesonen ja valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Saku Kaukiainen.

Kannattaako hankkia lapsia?

Keuhkot-näytelmän ytimessä on lapsi ja vanhemmuus. Näyttämöllä nähdään keskenään parisuhteessa elävät nainen ja mies. Nainen tekee väitöskirjaa, mies on musiikkialalla. Nainen käy järkiperäisesti läpi kaikki mahdolliset lapsen hankkimisen hyvät ja huonot puolet, uhkat ja mahdollisuudet. Mies myötäilee ja yrittää pysyä hänen ajatuksenjuoksussaan mukana.

Näytelmän alussa pohditaan, onko eettistä yrittää saada lapsi ilmastokriisin keskellä elävään maailmaan. Minun teki heti mieleni huomauttaa, että tämä on tietenkin tärkeä kysymys, mutta teidän kahden ei tulisi edes harkita yhteistä lasta, kun vaikutatte olevan niin riitaisia yhdessä.

Rakkautta tai hellyyttä enemmän näin suhteessa tuskailua ja epävarmuutta sekä jatkuvaa takertumista toisen sanojen nyansseihinkin. Kyse ei ole vain siitä, saavatko nämä kaksi ihmistä lapsen, vaan voiko kukaan hallita tulevaisuutta niin tarkasti kuin nainen yrittää.

Valtava intensiteetti koko näytelmän ajan

Näytelmän aikajänne on noin 30 vuotta, mutta tapahtumat keskittyvät suhteen alkuvuosiin ja sen kriittisiin tapahtumiin. Myöhemmät vuodet kelautuvat näytelmän lopussa pikaisena läpijuoksuna.

Keuhkot on ehkä intensiivisin näytelmä, jonka olen koskaan nähnyt. Siinä ei ole lepotuokioita, vaan näyttelijät tykittävät puhetta lähes tauotta tunnin ja 45 minuuttia ilman väliaikaa. Esitys on valtava ponnistus molemmille näyttelijöille, mutta heidän energiansa kantaa upeasti loppuun asti. Kun on pieni lepohetki toisen kainalossa, niin se ei kestä kauan, vaan pian sukelletaan jälleen suhteen syvempiin vesiin.

Sara Paasikosken puheen kiihkeä rytmi ja sitä tukeva jännitteinen kehonkieli tekevät hänen tarpeestaan hallita tilannetta käsinkosketeltavan. Joonas Saartamon mies yrittää maadoittaa ja rauhoittaa häntä, mutta jää armotta puhetulvan alle.

Aluksi molemmat henkilöhahmot olivat mielestäni lähinnä ärsyttäviä. Nainen neuroottisen hermostunut, eikä mies ollenkaan hänen tasoisensa argumentoija. Näytelmän edetessä aloin nähdä heidän pintansa alle, tai ehkä ennen kaikkea naisen suojakuoren taakse.

Vähitellen huomasin asettuvani vahvasti naisen puolelle. Miehen myöhempi toiminta ei olisi minulta anteeksiantoa saanut. Näin on tietenkin helppo todeta katsomosta käsin. Samalla jäin pohtimaan, johdattiko esitys minut naisen puolelle vai samaistuinko häneen omien kokemusteni vuoksi niin voimakkaasti, etten enää pystynyt katsomaan miestä täysin oikeudenmukaisesti. Olisiko mieskatsoja tulkinnut tilanteen toisin?

Tarttumapintaa kaikkiin parisuhteisiin

Olin katsomassa näytelmää yksin. Mieheni tuli hakemaan minua, ja kun hyppäsin autoon, olin yhä täynnä esityksen herättämiä tunteita. Vuodatin hänelle, kuinka ahdistuneelta ja ärtyneeltä minusta oli tuntunut näytelmää seuratessani ja minkälaisia oivalluksia olin saanut liittyen raskauteen, vanhemmuuteen ja parisuhteeseen.

Totta vieköön, tästä näytelmästä olisin halunnut keskustella heti jonkun sellaisen kanssa, joka oli juuri nähnyt saman esityksen. Mieheni tulkitsi tuohtumukseni merkiksi siitä, ettei näytelmä tainnut olla kovin hyvä. Minä kiirehdin vakuuttamaan, että päinvastoin. Keuhkot ravistelee, havahduttaa ja pakottaa ottamaan kantaa. Jos se ei herätä katsojassa mitään tunteita, hän on todennäköisesti kuollut.

En ollut nähnyt Sara Paasikoskea tai Joonas Saartamoa aiemmin näyttämöllä. Molemmat olivat vahvasti sisällä roolihahmoissaan. Paasikosken nainen näyttäytyi ulkoisesti voimakkaana mutta sisäisesti hauraana, Saartamon mies puolestaan hieman eksyneenä ja kyvyttömänä vastaamaan kaikkeen, mitä nainen häneltä vaati.

Heidän roolihahmojensa välinen rakkaus tai keskinäinen vetovoima ei välittynyt minulle erityisen vahvana. Se saattoi kuitenkin johtua myös omasta katsojakokemuksestani, sillä eläydyin niin voimakkaasti naisen maailmaan, etten olisi itse kelpuuttanut hänen rinnalleen juuri tätä miestä.

Keuhkot ei anna helppoja vastauksia lapsen hankkimiseen, vanhemmuuteen tai parisuhteeseen. Maailman tilaa käsitellään, mutta se väistyi ainakin minun mielessäni hieman sivummalle. Esitys näytti, kuinka tarve hallita tulevaisuutta voi rajoittaa niin tiukasti, ettei suhteessa enää mahdu hengittämään.

Esityksen jälkeen tekee mieli puhua, mieluiten jonkun kanssa, joka on juuri kokenut saman.

---

Haluatko Kirsin Book Clubin uudet kirjallisuus-, teatteri- ja muut kulttuurijutut sähköpostiisi?
Löydät tilauskentän tältä sivulta.