Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Naistenviikon juttukimaramme 5/7 ja kirjoitusvuorossa Pirjo. Hän valitsi kirjakseen Ranskassa ja muuallakin suositun Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tänään onnittelemme nimipäiväsankareina LeenaaMatleenaa, Leeniä ja Lenitaa.
Löysin kirjaston uutuushyllystä Anna Gavaldan novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Olin turhaan väheksynyt novelleja, ja oli onni että juuri Gavalda sattui käsiini, sillä hänen novellinsa osoittautuivat hyvin realistisiksi ja paikoitellen jopa yllättävän hauskoiksi.  En tuntenut kirjailijan tuotantoa aiemmin, nimen toki tiesin.

Gavaldan henkilöt ovat ranskalaisia, ja jokainen heistä kertoo vuorollaan oman tarinansa ja tunnustaa lukijalle vikansa, syvimmän kaipuunsa ja esittäytyy paljaana ja avoimena hahmona. Sekä yksinäisyys että rakkauden kaipuu leimaavat heitä kaikkia. Aistin lukiessani henkilöiden päällä riippuvan surullisuuden, ikään kuin viitan, joka on toisilla pidempi, lähes laahaava, ja toisilla lyhyempi. Teksti on kaunistelematonta ja täynnä rosoisuutta.

Hahmoista tulee kovin inhimillisiä ja samalla he muuttuvat inhimillisyydessään kiinnostaviksi, mikä onkin mielestäni näiden novellien suola.  Pidin melko tasaisesti jokaisesta novellista ja niiden henkilöistä myöskin heidän erilaisuutensa vuoksi.

Ensimmäinen tarina Ritarirakkautta käsittelee nuoria. Gavalda kertoo tarinan nuoren naisen Lulun äänellä, joka lähtee tyttökaverinsa Samian kanssa snobi-taiteilijabileisiin Pariisin vauraalle alueelle. Lulu kertoo, että Samia liimautuu saman tien johonkin niitti-gootti-Draculaan. Hän itse törmää tyyppiin, joka  tekee vaikutuksen olemalla äärettömän kiinnostunut hänen työstään eläinkaupassa ja lukemalla ulkomuistista runoja. Tarina oli jotenkin niin tosi, tutunoloinen ja huvittava. Runoilija, varakkaan perheen poika, pokaa Lulun yhdeksi hotelliyöksi. Aamulla Lulu palaa kotiinsa surkeaan pariisilaislähiöön. Pelin henki oli alusta asti selvä. mutta kuitenkin Lulu toteaa tiristävänsä muutaman kyyneltipan maanantaiaamuna.

Se ylistysruno, okei joo, mutta sekin meni kyllä överiks, joo meni se, muuten taas maanantaiaamuna halailen kaninpoikasia ja vollotan tuntikausia ku joku idiootti. 

Siks koska ne runojen ratirimsut oli hienoja, vaikka kyllä tyypillisiä vimosen päälle treenattua iskuläppää. Siks että se jätkä osas ne ulkoo, se oli salee ladellu niitä jo tuhat kertaa.

Kirjailija on piirtänyt nuoresta runonikkarista hyvin tutunoloisen kuvan, mieleeni pulpahti elävästi Woody Allenin To Rome with love -elokuvan henkilöhahmo, Ellen Pagen mainiosti esittämä nuori nainen, joka elokuvassa sai opetelluilla aforismeillaan miehet ihastuksesta sekaisin. 

Anna Gavalda on suosittu kirjailija kotimaassaan Ranskassa, ja hänen kirjojaan on käännetty usealle kielelle.

Gavaldan hahmojen tunnusomaisesta avoimuudesta on hyvänä esimerkkinä leskiäiti, joka novellissa Sotilaan elämää tunnustaa alkoholisminsa, määrittelee sen, ja häpeää. 

Kyllä. Minä join liikaa alkoholia. En halua jatkaa siitä aiheesta, ne jotka tietävät, tietävät, eivätkä kaipaa selityksiä siitä, miten nerokkaasti aivot asettuvat kupin noston palvelukseen, ja ne jotka eivät tiedä, eivät voi ymmärtää. Tulee hetki jolloin ihminen havahtuu huomaamaan, että alkoholi (ja kaikki siihen liittyvät ajatukset: kamppailla, vastustaa kiusausta, käydä kauppaa, luovuttaa, kieltää kaikki, olla vahvoilla, taistella, neuvotella, riemuita, antaa periksi, syyllistyä, edetä, peruuttaa, kompastua, kaatua, kukistua) on päivän tärkein asia. Anteeksi. Päivän ainoa asia.

Äiti asuu tilapäisasunnossa kahden lapsensa kanssa ja viettää paljon aikaa lähikapakassa. Hän ihailee kaukaa naista, Mathildea, josta heidän tutustuttuaan paljastuu ankaran sisäoppilaitoksen kasvatti. Mathilde kuului sotilassukuun, joka lähetti hänet jo kymmenvuotiaana sisäoppilaitokseen. Osat vaihtuvat, novellista tuleekin Mathilden tarina, hän tilittää lasten äidille nuoruutensa kouluvuosia sekä sen hetkisen elämänsä rakkaussuhdetta naimisissa olevaan mieheen.   

Koirani kuolee -novellin selviytymistarinassa rekkamies kertoo surullista tarinaa, alussa koirasta, jonka hän poimi tien varrelta mukaansa. Koira oli ollut hänelle vuosien ajan pitkinä ajotunteina paras kaveri, portinvartija. Nyt oli aika viedä vanha koira viimeiselle matkalle. 

Ajan eteenpäin, en tiedä minne koirani hautaan. Rottakoirani, ahmattini, piskinretaleeni. Toverin, joka on pitänyt minut hengissä niin pitkään ja ollut minulle seurana. Joka nautti Dalidan laulusta, pelkäsi ukkosta, vainusi kaniinin sadan metrin päästä ja nukkui aina pää reidelläni.

Niin en tiedä vielä, minne piskini piilotan…

Koira auttoi miestä surussa, jonka lapsen menetys aiheutti. Hänen vaimonsa sen sijaan siivoaa suruaan aamusta iltaan joka ainoa päivä, kunnes kuulee koiran kuolemasta. Silloin hän riisuu essunsa pitkästä aikaa ja pyytää miehensä kävelylle. 

Happy meal -nimisen aivan ihanan, pienen novellin nimi jo kertoo, että ollaan McDonaldsilla. Tässä tarinassa kirjailija ainakin onnistui harhauttamaan minua, sillä viimeinen lause muuttaa tarinan idean.

Jo tarinan alku on hyvin enteilevä: 

Minä sitten rakastan tätä tyttöä. Haluan olla hänelle mieliksi. Haluan viedä hänet lounaalle. Hienoon pariisilaisravintolaan, jossa on  peilejä ja kankaiset pöytäliinat. Haluan istuutua hänen viereensä, katsella hänen profiiliaan, katsella ihmisiä meidän ympärillämme ja antaa ruoan jäähtyä. 

Minä rakastan häntä.

Kertomus suojelevasta isästä Minun kestopisteeni -novellissa herätti heti mielenkiintoni. Mikä oli niin kauhea asia, että isän saapuessa 6-vuotiaan Valentin-pojan kouluun johtajatar ja toisen lapsen vanhemmat istuivat järkyttyneen näköisinä kansliassa. 

Isä pyytää poikaansa kertomaan, mitä on tehnyt:

Poika totteli, ja silloin näin lapsen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä ei ollut enää lapsi, siiinä oli seinä. Hänen kasvonsa olivat kivettyneet seinäksi, ja tuo seinä oli paljon vahvempi kuin ne, jotka olivat täyttäneet ajatukseni puoli tuntia aikaisemmin.Se oli muuri, jossa oli kaksi suurta kirkasta silmää. Kallioseinämä.

Toki lukija saa teon paljastuttua huokaista helpotuksesta, mutta olin hämmentynyt. Miksi ihmeessä pienestä jutusta paisutettiin niin suuri, vai oliko syynä toisen lapsen vammaisuus.  Nostin hattua 6-vuotiaan isälle, sillä hän oivalsi paljon enemmän kuin typertyneet vanhemmat ja johtajatar ja hoiti jutun todella hienosti.

Jalkaväensotilas kertoo ystävyydestä ja samalla henkisestä selviytymisestä. Paul, kiireinen, ison yrityksen johtaja on hyvin yksinäinen. Hän on perinyt yrityksen isältään eikä ole isänsä lailla osannut sovittaa yhteen omaa työelämää ja perhe-elämää. Paul on jatkuvasti matkoilla ja tekee kaikkensa, jotta ei globalisaation puristuksessa menettäisi yritystään.

Novellin alussa hän on Soulissa ja suree hotellihuoneessaan naapuriaan Louisia, joka on  kuollut. Psykiatrin kehoituksesta hän kirjoittaa kirjettä Louisille päästääkseen irti hänestä. Avoimessa kirjeessään Paul tilittää lukijalle omat muistonsa lapsuudesta lähtien. 

Ystävyys alkoi jo ensimmäisenä iltana, kun hän muutti Louisin kanssa samaan asuintaloon. Louis kutsui Paulin luokseen syömään keittoa, nauttimaan viinistä ja elokuvaklassikoista. Sama kuvio toistui lähes joka ilta ja joka toinen viikonloppu mukaan liittyivät Paulin tyttäret. Jopa joulu ja uusivuosi kului samalla tavalla kahden naapuruksen kesken. Näin Paul tuntee ensi kerran elämässään, että hänellä on ystävä.

…ja olen yksin. Olen paljon yksinäisempi kuin George Bailey, sillä en ole tehnyt hyvää lähimmäisilleni… edes vahingossa, enkä ole osannut olla rakastettava niin kuin hän, sillä en ole kyennyt sellaiseen. Olen usein kuullut sanottavan, että olen syntynyt kultalusikka suussa, mutta mikä ihmeen lusikka? Ruokalusikka?  Kenkälusikka? En lusikka suussa vaan lyijyasu yllä.

George Bailey on kuvitteellinen hahmo Frank Capran filmissä Ihmeellinen elämä (It’s a Wonderful Life) vuodelta 1946.  

Muuan poika -kertomuksen kirjailija sijoittaa junaan. Nuori mies on juhlinut kolme päivää ja on astuessaan junaan vieläkin hieman kännissä. Ahtaassa vaunussa häntä vastapäätä istuu kaksi nuorta naista, joita mies tarkkailee. 

Keskittymisen puutetta, poikaseni. Täydellistä keskittymisen puutetta. Tai siis keskittymistä vääriin suuntiin: Rumilus oli minulle samantekevä ja seksipommille taas minä en ollut olemassa.

Miehen ajatus laukkaa ja ajatukset paljastavat taas paljon miehen elämästä. Löysin hauskuutta tästäkin tarinasta, vaikkakin minua hieman häiritsi, että Gavalda ilmaisee erityisesti tässä tarinassa  niin monia asioita luettelomaisesti. Halusiko hän siten ilmentää juopon ihmisen ajattelutapaa?

Gavaldan Kimpassa-romaanista on tehty myös samanniminen elokuva.

Anna Gavalda on syntynyt vuonna 1970. Hän kuvaa romaaneissaan nykyajan Ranskaa. 

Gavaldan tuotannosta  on julkaistu aikaisemmin suomeksi nuortenromaani 35 kiloa toivoa, novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin ja neljä romaania: Viiniä keittiössä, Kimpassa, Lohduttaja ja Karkumatka. 

Hänen kirjojaan on käännetty 30 kielelle ja niitä on myyty miljoonia kappaleita. 

Tämän päivän nimipäivien takia kannattaa lukea myös nämä aikaisemmat bloggaukset:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Leena Paasio: Menetetty tyttö
Leena ParkkinenSäädyllinen ainesosa
Leena KirstinäKirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa
Leena PaasioMelkein äiti
Lena AnderssonVailla henkilökohtaista vastuuta
Lenita AiristoElämäni ja isänmaani

ja vielä Juttu tutusta: Anna-Leena Härkönen ja Leena Harkimo

Lue myös muut juttumme novellikokoelmista:

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

  • Anna Gavalda
  • Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
  • Gummerus, 2018
  • Fendre l'armure, suomentanut Lotta Toivanen, 2017
  • ISBN 97895112409860

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *