Anne B. Ragde: Elämänrakentajat – arkea ja kuolemaa

Luin kesällä Anne B. Radgen Berliininpoppelit-sarjan neljännen osan nimeltään Perintötila, enkä ollut mitenkään ihastunut. Aloin jo kyseenalaistaa, miksi olin todella pitänyt niistä kolmesta aiemmasta osasta. Kun nyt viides osa Elämänrakentajat, joka on aivan suoraa jatkoa neljännelle osalle, ilmestyi Katriina Huttusen kääntämänä suomeksi, päätin antaa Neshovin väelle vielä mahdollisuuden. Kuuntelin Elämänrakentajat äänikirjana Storytelissä kotitöiden lomassa ja siihen tarkoitukseen se sopi oikein hyvin. Äänikirjan lukee Mervi Takatalo.

Siihen nähden että kirjan nimi on Elämänrakentajat, on siinä aivan tavattomasti kuolemaa! Päähenkilöinä ovat tälläkin kertaa vanhat tutut, Neshovin sikatilalla kasvaneet kolme veljestä ja edesmenneen neljännen Tor-veljen tytär Torunn. Veljeksistä vanhin Tormod on hyväkuntoisena vanhainkodissa, jossa hautausurakoitsijaveli Margido käy häntä lähes päivittäin katsomassa. Kauan vaiettu salaisuus on jo kaikille perheenjäsenille selvää eli Tormodilla, Margidolla ja Kööpenhaminassa sateenkaariperheen arkea viettävällä Erlendillä on kaikilla sama biologinen isä, vaikka virallisesti Tormod on Margidon ja Erlendin isä ja heidän edesmenneen Anna-äitinsä aviomies. Näitä kuvioita toistetaan ja valotetaan Elämänrakentajissa ja se on hyvä, sillä sen verran sotkuinen sukusoppa sikatilalla on vuosikymmenien aikana keitetty.

Nelikymppinen Torunn on jättänyt oslolaisen elämän taakseen ja muuttanut Neshoviin, jonka hän on perinyt. Edellisessä osassa hän vain suri, mutta nyt on naisen tarmo palannut. Hän on aloittanut harjoittelijana Margido-setänsä hautaustoimistossa ja lukijana saa käydä samat alan perusopinnot lävitse kuin Torunn. Miten vainaja valmistellaan arkkuun, mitä tehdään, jos vainaja on pahoin ruhjoutunut, millaiset vaatteet voi arkkuun laittaa, milloin kansi suljetaan ja lukemattomia muita hautaamiseen liittyviä seikkoja käydään läpi.  Hautaamista ja arkkujen parissa työskentelyä oli todella paljon. Vaikka se oli mielestäni yllättävän kiinnostavaa, niin silti sitä oli mielestäni suhteettoman paljon, kun kyseessä ei kuitenkaan ole tietokirja. Minua olisi kiinnostanut enemmän Tormodin elämä tai paremminkin sanottuna elämätön elämä, mitä hän vietti rakkaudettomassa pakkoliitossa naisen kanssa, jolla oli suhde hänen isänsä kanssa.

Kööpenhaminan tarinahaara on aina ilahduttanut, mutta sitä on nytkin kovin vähän. Erlendin päätoimittajapuoliso Krumme on laihdutuskuurilla, mikä tekee suuresta kulinarista hieman rasittavan kumppanin. Hehän ovat rikkaita ja sinänsä on mielenkiintoista lukea Krummen isältä perityn villan remontista, jossa lattialaatatkin tuotetaan italialaisesta luostarista. Yksityiskohtana mainittakoon, että taloa remppaa puolalaisten remonttireiskojen ryhmä, jonka pomona on suomalainen Toivo. Erlend pitää Toivoa luotettavana eli kun Toivo on sanonut, että hoitaa puolalaisten lakisääteiset velvoitteet, niin hän on uskonut. Toki Toivo jälleen vastaa suomalaista stereotypiaa eli hän ryyppää kaikki vapaapäivänsä.

Myös Neshovia remontoidaan. Torunn värittää vierashuoneita keltaiseksi, siniseksi ja punaiseksi. Nämäkin selitetään melkeinpä piinallisen yksityiskohtaisesti. Oliivinvihreä makuuhuone ei minun sisustusmakuuni iske, mutta jopa tyyliguru Erlend kehuu Torunnin ratkaisuja.

Elämänrakentajat on kuin juttelisi tuttujen kanssa, joille kuuluu juuri nyt uutta työpaikkaa tai remonttia. Silloin tietenkin kerrotaan eniten juuri siitä ajankohtaisimmasta asiasta, vaikka sillä ei olisikaan elämän suuremman virran kanssa mitään tekemistä. Kaveria kuunnellaan kohteliaasti vielä silloinkin, kun tarina ei enää kuuntelijalle sisällä kiinnostavia elementtejä, mutta kirjassa voisi toivoa hieman vähäisempää samojen asioiden toistoa. Mutta arjen tarkka kuvaus lienee Anne B. Ragden tavaramerkki:

Maalikaupasta hän osti kattoa varten valkoista lateksimaalia, lattiaan vaaleanharmaata, ikkunapieliin valkoista öljymaalia ja seiniin kahta erilaista punaista väriä. Punaisen sävyt hän oli valinnut kauan sitten NCS-värikartasta, jonka oli hankkinut ennen keittiön seinien maalaamista. Hän oli kirjoittanut värisävyjen numerot muistilapulle ja pannut se taskuun. Sekoitustikkuja, siveltimiä ja maaliteloja hänellä oli kotona yllinkyllin. Lopuksi hän käväisi rakennustarvikeliikkeessä ja osti tammilistoja, ja kun hän pani ne vinosti Transitin takaosaan, sinne mahtui 2,40 metrin pituisia listoja. Hänen jiirisahansa oli ollut kovassa käytössä, ja hän osasi käsitellä sitä jo aika näppärästi.

Luulen, että jos minulta kysytään, mitä muistan Elämänrakentajista vuoden kuluttua, niin vastaan että hautaustoimiston rutiinit ja norjalaiset liputussäännöt. Niitä kuunnellessa valmistui keittiössämme muun muassa haggis-piirakoita ja kurpitsakeittoa, kesävaatteet saivat siirtyä talvivillapaitojen tieltä säilöön ja muutama ajomatka tuli hoidettua.

Tommi Kinnunen ja norjalainen Anne B. Ragde ovat molemmat kirjoittaneet sukutarinan, jossa suvun miehellä on toisen maailmansodan aikana suhde saksalaisen sotilaan kanssa traagisin seurauksin. Kuvassa he ovat keskustelemassa Göteborgin Kirjamessuilla 2017.

Muita blogissa käsiteltyjä kirjasarjoja ja jatko-osia:

Kirsin Book Clubia voi seurata myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagamissa.

  • Anne B. Ragde
  • Elämänrakentajat
  • Tammi, 2018
  • Liebhaberde, 2017
  • ISBN 9789520402464
Kommentit
  1. Pertti Johannes Palo
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *