Anneli Kanto: Lahtarit – me vai nuo

Tammikuussa 1918 nuoria miehiä lähti Pohjanmaalta vapauttamaan Suomea venäläisistä joukoista. Valmiita sotilaita heistä oli vain pieni osa, suurin osa oli pienen tai vielä pienemmän talon tai torpan poikia, huonosti vaatetettuja, vielä huonommin aseistautuneita tai edes ampumaan oppineita, sillä harjoiteltu oli ”seipähillä tuvas”. Muutaman kevätkuukauden päästä ne, jotka joukosta olivat jäljellä, olivat kyynistyneitä, liian aikaisin vanhentuneita, mieleltään sairastuneita. Voittajia kyllä, mutta kovan hinnan sotaretkestä läpi eteläisen Suomen maksaneita. Näinkin voisi tiivistää Anneli Kannon Suomen kansalaissotaan sijoittuvan romaanin Lahtarit tapahtumat.

Ei ne ryssiä olleekkaan, ei ainakaan kaikki. Kyllä tuntuu ourolta, että suomalaisia molemmin puolin. Mitä varten ryssät olisivakkaan niskaamme hyökänneet. Mitä ne Vilppulan mäntymettiköllä olisivat tehneet, eiköhön ne olsi tärkiää köröttäneet junalla kotiansa Venäjälle. — Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)

Lahtarit kuvaa, ilmeisen totuudenmukaisesti, suojeluskuntalaiset joukkona, jolla on enemmän isänmaallista innostusta kuin sotilaallista osaamista. Suuresta innostuksestakaan ei kaikkien kohdalla ole kysymys, enemmänkin ajautumisesta mukaan suojeluskunnan toimintaan ja sitä myötä vapaaehtoisena sotaan, myöhemmin sitten kutsuntojen kautta. Kovin järjestäytynyttä ei toiminta taisteluissakaan ollut. Väliin kuoli omiakin. Mitä pidemmälle rintamalla edettiin, sitä raaemmaksi muuttui toiminta ja nuoret miehet todellisiksi lahtareiksi, teurastajiksi.

Hän olisi voinut olla Hermanni tai Alpo tai Samuli tai Nils tai … Hän oli suojeluskuntalainen Eemeli Leinonen. Kuva Museoviraston kokoelmat.

Kirjan kerronta etenee useiden näkökulmahenkilöiden kertomuksien kautta. Tiiviimmin sodan vaiheita seurataan ilmajokisten nuorten kokemana. Nuorten miesten Hermannin, Arvon ja Samulin lisäksi keskeisenä kokijana on myös kansanopistolainen Helena Malmberg, muonittaja, arkuttaja, kirjuri. Jouduin pitkään palaamaan kirjan alun henkilöluetteloon palauttaakseni mieleen kertojahenkilöiden lähtökohdat, millaisen talon poika se Herkkoo olikaan ja kuka oli Arvee. Henkilöluettelossa mainittujen lisäksi oman silminnäkijäkertomuksensa tarinaan tuovat ainakin 15 muuta henkilöä, Englannin lähetystön virkailijasta jalasjärveläiseen kornetinsoittajaan.

Joskus tuli mielehen, jotta ei me sen porvarimpia taikka rikkahempia oltu kiväärin toisella puolellakaan ja kuinka olis mahtanu käyrä, jos olisinki ollu täältä kotoosin. Mutta ei siinä parantunut ruveta hunteeraamaan. Näin oli käynyt, sota oli sotaa eikä siihen yhrellä punikilla taikka lahtarilla ollut mitään sanomista. Suuremmat päälliköt sitä sotaa kävi kummallakin puolella. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)

Vaikka kerrontaratkaisu onkin lukijalle haastava, se on erittäin perusteltu ja nostaa kirjan perinteisemmän historiallisen romaanin yläpuolelle. Kirjailija kuljettaa lukijaa mukana taisteluissa, ruumiskasan hajuissa, siviilien peloissa ja jopa kuolettavasti haavoittuneen suomenhevosen ajatuksissa tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Taitavasti hän on myös kirjoittanut jokaiselle kertojalle oman, uskottavan äänen. Kymenlaaksolais-helsinkiläiselle Hermannin tai Arvon pohjanmaan murteen lukeminen käy ensin hitaasti, vaikka murteista nautinkin ja vaikka kirjailija onkin muuntanut puhutun murteen kirjoitettuun muotoon sopivaksi. Kirjan edetessä pohjalaiseen poljentoon tottuu, eikä sitä muutenkaan ole kuin vain osa kerronnasta. Tapahtumat etenevät sodan todellisten tapahtumien mukaisesti ja joukossa on myös dokumentaaria tekstejä, Mannerheimin päiväkäskyjä, lehtiartikkeleita, päiväkirjamerkintöjä. Dokumenttiromaaniksi kirjaa kutsuisinkin, molempia osia painottaen, sillä toki henkilöiden kertomukset ovat fiktiivisiä.

”Surkean kaupungin saimme haltuumme. Tammelan ja Kyttälän kaupunginosat olivat maahan asti palaneet. Ne olivat hiilenmustia autiomaita, joista levisi karvasteleva savun ja palaneen kumin katku. Vain savupiiput törröttivät pystyssä hävitetyn inhimillisyyden ja rauhallisen elämän muistomerkkeinä. (Jääkäri Elias Ylivalli)” Tampere on vallattu. Suojeluskuntalaisia tuhotussa Tammelassa. Kuva Museokeskus Vapriikki.

 

”Kaupungin valloittaminen kesti kolme päivää. Huhtikuun kolmantena päivänä hyökkäsimme. Neljäntenä pääsimme keskikaupungille, viidentenä päivänä kaupungintalo antautui. Se oli taistelun päätepiste. ”
Vangittuja punaisia Tampereella. Kuva Museokeskus Vapriikki.

Anneli Kanto on tuottelias kirjailija ja kirjoittanut paljon myös tv-draamaa. Tämä osaaminen tuntuu Lahtareissakin, voimakkaina kuvina ja elävinä henkilöhahmoina. Hänen vuonna 2008 ilmestynyt teoksensa Veriruusut kertoi punaisista naiskaartilaisista, joita vilahtaa myös Lahtareissa. Anneli on kertonut saaneensa virikkeen Lahtareihin isoisänsä taustasta. Hän löysi pohjanmaalaisen paappansa Tampereen valloitukseen osallistuneiden valkokaartilaisten valokuvasta ja jäi miettimään, millaisiin hirmutekoihin isoisä on mahtanut olla osallisena. Isien ja ensi-isien teot ovat olleet aiheena useammassa äskettäin lukemassani tai näkemässäni. Katarina Baer selvitti kirjassaan He olivat natseja isovanhempiensa pimeää menneisyyttä, Arktinen hysteria toi näyttämölle Marko Tapion ajatukset menneisyyden tekojen läsnäolosta myöhemminkin.

Omakin isoisäni oli mukana kansalaisodassa punaisten puolella tai ainakin punaiseksi leimattuna. Vankileirille hän joutui, mutta ymmärsin aikoinaan, että varsinaisiin taisteluihin hän ei olisi osallistunut. Paljon isänisä eli pappa ei halunnut aikaa muistella, mutta sen hän kertoi, miten vähän ruokaa leirillä sai. Tehdaspaikkakuntana synnyinseutuni Kuusankoski ja rautatien solmukohtana Kouvola olivat kansalaissodan taistelutannerta. Kouvolan veripelloilla telottivat punaiset ensin valkoisia ja sitten vuorostaan valkoiset punaisia. Historioitsijat ovatkin käyttäneet nimityksiä punainen ja valkoinen terrori sisällissodan raakuuksia kuvatessaan. Myös vuoden 1918 tapahtumista on käytetty monia nimityksiä: kansalaissota, sisällissota, vapaussota, veljessota. 1880-luvulla syntynyt äidinäitini puhui aina kapinasta.

Sota päättyi Helsingissä valkoisten voitonparaatiin. Toisenlainen päätepiste oli Hennalan vankileiri Lahdessa, jopa enemmän kuin 13 000 punavangin keskitysleiri. Helsingin paraatiin päättyy Lahtaritkin. Kirjassa jääkäriluutnantti Elias Ylivallin mielestä Mannerheimin tarkoitus oli paraatilla osoittaa saksalaisille suomalaista sotilasvoimaa. Toisin kuitenkin Eliaksen mielestä kävi, sillä eivät olleet suojeluskuntalaiset kevään aikana ainakaan marssimaan oppineet eivätkä varusteetkaan olleet tammikuun tilannetta juuri parempia. Eipä ollut sodan kovettaman Hermanninkaan mieliala korkealla:

Saatiin uuret vormukkin sitä paraatia varten. Mun kävi vain niin, jotta rintaplakkari oli ommeltu siihen nurinpäin, läppä alahapäin. Poijat veisteli, jota sun pitää Herkkoo vissiin seistä käsilläs, kun meinaat ottaa tupakin holkkiin. Se plakkari oli vähän niin kun koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatiin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)

Anneli Kanto on kirjoittanut tärkeän romaanin, tärkeän varsinkin nyt kun hymistelemme kaikin mahdollisin tavoin itsenäisyytemme ylistystä. Vaikein askelin alkuun päästiin ja kuraiset, veriset jäljet jäivät pitkäksi aikaa. Lahtarit ei ole kummankaan puolella, ei meirän eikä noiren, mutta ihmisten, hevosten ja puiden puolella se on:

Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohdin ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, isät, vaimot, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia. (Kirjuri Helena Malmberg)

Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Gummerus!

Anneli Kanto joulukuun alussa, kun Lahtarit ei vielä ollut ilmestynyt. Valmis jo kuitenkin ja kirjailija esitteli tulevaa kiinnostavasti Gummeruksen juhlassa.

Lue myös:

  • Anneli Kanto
  • Lahtarit
  • Gummerus, 2017
  • ISBN 978-951-24-0648-7
Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin
  2. riitta k
    • Avatar photo Kirsi Ranin
      • Seija L.
  3. Maija
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  4. Reeta / Les! Lue!
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  5. Tiina / kirjaluotsi
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  6. Omppu/Readerwhydidimarryhim
    • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Avatar photo Kirsi Ranin
        • Avatar photo Airi Vilhunen
          • Avatar photo Airi Vilhunen
  7. Hanna/Hannan kirjokansi
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  8. Hande
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  9. Elegia
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  10. Niina
  11. Marika Oksa (@MarikaOksa)
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  12. Amma
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  13. Pihi nainen
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  14. Minna Vuo-Cho
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  15. Jane / Kirjan jos toisenkin
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  16. Jaakko Petäjä
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *