Anneli Kanto: Lahtarit – me vai nuo
Tammikuussa 1918 nuoria miehiä lähti Pohjanmaalta vapauttamaan Suomea venäläisistä joukoista. Valmiita sotilaita heistä oli vain pieni osa, suurin osa oli pienen tai vielä pienemmän talon tai torpan poikia, huonosti vaatetettuja, vielä huonommin aseistautuneita tai edes ampumaan oppineita, sillä harjoiteltu oli ”seipähillä tuvas”. Muutaman kevätkuukauden päästä ne, jotka joukosta olivat jäljellä, olivat kyynistyneitä, liian aikaisin vanhentuneita, mieleltään sairastuneita. Voittajia kyllä, mutta kovan hinnan sotaretkestä läpi eteläisen Suomen maksaneita. Näinkin voisi tiivistää Anneli Kannon Suomen kansalaissotaan sijoittuvan romaanin Lahtarit tapahtumat.
Ei ne ryssiä olleekkaan, ei ainakaan kaikki. Kyllä tuntuu ourolta, että suomalaisia molemmin puolin. Mitä varten ryssät olisivakkaan niskaamme hyökänneet. Mitä ne Vilppulan mäntymettiköllä olisivat tehneet, eiköhön ne olsi tärkiää köröttäneet junalla kotiansa Venäjälle. — Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)
Lahtarit kuvaa, ilmeisen totuudenmukaisesti, suojeluskuntalaiset joukkona, jolla on enemmän isänmaallista innostusta kuin sotilaallista osaamista. Suuresta innostuksestakaan ei kaikkien kohdalla ole kysymys, enemmänkin ajautumisesta mukaan suojeluskunnan toimintaan ja sitä myötä vapaaehtoisena sotaan, myöhemmin sitten kutsuntojen kautta. Kovin järjestäytynyttä ei toiminta taisteluissakaan ollut. Väliin kuoli omiakin. Mitä pidemmälle rintamalla edettiin, sitä raaemmaksi muuttui toiminta ja nuoret miehet todellisiksi lahtareiksi, teurastajiksi.
Kirjan kerronta etenee useiden näkökulmahenkilöiden kertomuksien kautta. Tiiviimmin sodan vaiheita seurataan ilmajokisten nuorten kokemana. Nuorten miesten Hermannin, Arvon ja Samulin lisäksi keskeisenä kokijana on myös kansanopistolainen Helena Malmberg, muonittaja, arkuttaja, kirjuri. Jouduin pitkään palaamaan kirjan alun henkilöluetteloon palauttaakseni mieleen kertojahenkilöiden lähtökohdat, millaisen talon poika se Herkkoo olikaan ja kuka oli Arvee. Henkilöluettelossa mainittujen lisäksi oman silminnäkijäkertomuksensa tarinaan tuovat ainakin 15 muuta henkilöä, Englannin lähetystön virkailijasta jalasjärveläiseen kornetinsoittajaan.
Joskus tuli mielehen, jotta ei me sen porvarimpia taikka rikkahempia oltu kiväärin toisella puolellakaan ja kuinka olis mahtanu käyrä, jos olisinki ollu täältä kotoosin. Mutta ei siinä parantunut ruveta hunteeraamaan. Näin oli käynyt, sota oli sotaa eikä siihen yhrellä punikilla taikka lahtarilla ollut mitään sanomista. Suuremmat päälliköt sitä sotaa kävi kummallakin puolella. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)
Vaikka kerrontaratkaisu onkin lukijalle haastava, se on erittäin perusteltu ja nostaa kirjan perinteisemmän historiallisen romaanin yläpuolelle. Kirjailija kuljettaa lukijaa mukana taisteluissa, ruumiskasan hajuissa, siviilien peloissa ja jopa kuolettavasti haavoittuneen suomenhevosen ajatuksissa tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Taitavasti hän on myös kirjoittanut jokaiselle kertojalle oman, uskottavan äänen. Kymenlaaksolais-helsinkiläiselle Hermannin tai Arvon pohjanmaan murteen lukeminen käy ensin hitaasti, vaikka murteista nautinkin ja vaikka kirjailija onkin muuntanut puhutun murteen kirjoitettuun muotoon sopivaksi. Kirjan edetessä pohjalaiseen poljentoon tottuu, eikä sitä muutenkaan ole kuin vain osa kerronnasta. Tapahtumat etenevät sodan todellisten tapahtumien mukaisesti ja joukossa on myös dokumentaaria tekstejä, Mannerheimin päiväkäskyjä, lehtiartikkeleita, päiväkirjamerkintöjä. Dokumenttiromaaniksi kirjaa kutsuisinkin, molempia osia painottaen, sillä toki henkilöiden kertomukset ovat fiktiivisiä.
Anneli Kanto on tuottelias kirjailija ja kirjoittanut paljon myös tv-draamaa. Tämä osaaminen tuntuu Lahtareissakin, voimakkaina kuvina ja elävinä henkilöhahmoina. Hänen vuonna 2008 ilmestynyt teoksensa Veriruusut kertoi punaisista naiskaartilaisista, joita vilahtaa myös Lahtareissa. Anneli on kertonut saaneensa virikkeen Lahtareihin isoisänsä taustasta. Hän löysi pohjanmaalaisen paappansa Tampereen valloitukseen osallistuneiden valkokaartilaisten valokuvasta ja jäi miettimään, millaisiin hirmutekoihin isoisä on mahtanut olla osallisena. Isien ja ensi-isien teot ovat olleet aiheena useammassa äskettäin lukemassani tai näkemässäni. Katarina Baer selvitti kirjassaan He olivat natseja isovanhempiensa pimeää menneisyyttä, Arktinen hysteria toi näyttämölle Marko Tapion ajatukset menneisyyden tekojen läsnäolosta myöhemminkin.
Omakin isoisäni oli mukana kansalaisodassa punaisten puolella tai ainakin punaiseksi leimattuna. Vankileirille hän joutui, mutta ymmärsin aikoinaan, että varsinaisiin taisteluihin hän ei olisi osallistunut. Paljon isänisä eli pappa ei halunnut aikaa muistella, mutta sen hän kertoi, miten vähän ruokaa leirillä sai. Tehdaspaikkakuntana synnyinseutuni Kuusankoski ja rautatien solmukohtana Kouvola olivat kansalaissodan taistelutannerta. Kouvolan veripelloilla telottivat punaiset ensin valkoisia ja sitten vuorostaan valkoiset punaisia. Historioitsijat ovatkin käyttäneet nimityksiä punainen ja valkoinen terrori sisällissodan raakuuksia kuvatessaan. Myös vuoden 1918 tapahtumista on käytetty monia nimityksiä: kansalaissota, sisällissota, vapaussota, veljessota. 1880-luvulla syntynyt äidinäitini puhui aina kapinasta.
Sota päättyi Helsingissä valkoisten voitonparaatiin. Toisenlainen päätepiste oli Hennalan vankileiri Lahdessa, jopa enemmän kuin 13 000 punavangin keskitysleiri. Helsingin paraatiin päättyy Lahtaritkin. Kirjassa jääkäriluutnantti Elias Ylivallin mielestä Mannerheimin tarkoitus oli paraatilla osoittaa saksalaisille suomalaista sotilasvoimaa. Toisin kuitenkin Eliaksen mielestä kävi, sillä eivät olleet suojeluskuntalaiset kevään aikana ainakaan marssimaan oppineet eivätkä varusteetkaan olleet tammikuun tilannetta juuri parempia. Eipä ollut sodan kovettaman Hermanninkaan mieliala korkealla:
Saatiin uuret vormukkin sitä paraatia varten. Mun kävi vain niin, jotta rintaplakkari oli ommeltu siihen nurinpäin, läppä alahapäin. Poijat veisteli, jota sun pitää Herkkoo vissiin seistä käsilläs, kun meinaat ottaa tupakin holkkiin. Se plakkari oli vähän niin kun koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatiin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä. (Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko)
Anneli Kanto on kirjoittanut tärkeän romaanin, tärkeän varsinkin nyt kun hymistelemme kaikin mahdollisin tavoin itsenäisyytemme ylistystä. Vaikein askelin alkuun päästiin ja kuraiset, veriset jäljet jäivät pitkäksi aikaa. Lahtarit ei ole kummankaan puolella, ei meirän eikä noiren, mutta ihmisten, hevosten ja puiden puolella se on:
Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohdin ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset. Äidit, isät, vaimot, siskot ja morsiamet itkivät niiden saven sotkemien ja mädäntyneiden vainajien äärellä, olivat he sitten punaisia tai valkoisia, ja minä itkin Samulia. (Kirjuri Helena Malmberg)
Kirjan sain kustantajalta. Kiitos Gummerus!
Lue myös:
- Heidi Köngäs: Sandra
- Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla osa 1 ja osat 2-3
- Anneli Kanto
- Lahtarit
- Gummerus, 2017
- ISBN 978-951-24-0648-7
Tämä on niin kiinnostavaa minulle juuri nyt, kun olen viimeistelemässä Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kyllä meidän kaikkien suomalaisten pitäisi tuntea historiamme, sillä se antaa ymmärrystä niihin perittyihin asenteisiin ja jopa nykymaailman retoriikkaan.
Kansalaissodan – tai millä nimellä sitä kutsutaankaan – jäljet kestivät vuosikymmeniä. Nuo valokuvat ovat niin paljon kertovia. Westön Missä kuljimme kerran on oikeastaan ainoa kosketukseni aiheeseen. Ai niin, Backmanin Harriet ja Olof kertoi punaisten viipurilaisten teurastuksesta. Sitä se oli vuoroin punaista, vuoroin valkoista terroria. Punaisia menehtyi vankileireillä tuhatmäärin.
Ota nyt Täällä Pohjantähden alla lukulistallesi, vaikka syksyllä ilmestyvä keräilypainos. Et kadu. Minun tekisi mieleni lukea tuo Westö uudelleen, sillä se on hieno kuvaus samasta ajasta eri piireistä katsottuna.
Tämän Annelin kirjan jälkeen kaivoin esiin ensin Veriruusut ja kun s iitä toivuin, kaikki kolme Pohjantähteä. Westön kirja odottelee vielä. Otan mökkilukemiseksi. Raskaita ja murheellisia asioita.
Millähän tavalla sisällissotaa käsitellään nykyään kouluissa? Omilta kouluvuosilta muistan, että asia käytiin läpi kuin ohimennen. Vasta Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan jälkeen ymmärsin edes jossain määrin, mitä kaikkea sisällissodan aikana tapahtui.
Lahtarit on jo lukulistallani, nyt entistä korkeammalla.
Minä olen juuri saanut Täällä Pohjantähden alla -trilogian loppuun. Pitkäperjantaina kävin ekaa kertaa katsomassa Fellmannin pellon muistomerkkiä, vaikka olen Lahdesta kotoisin. Minulle TPA oli todellakin muinaista kotiseutua avartavaa!
Sisällissodasta on tosiaan puhuttu hyvin vähän näin itsenäisyyden juhlavuonna. Kai ne haavat jollain tapaa vieläkin koskevat. Itsekin olen vuosien varrella kuullut surullisia anekdootteja sukumme historiasta, joten tavallaan tarinat ovat tulleet itsellekin läheisiksi. Silti on vaikea ymmärtää millaisia julmuuksia Suomessakin on tapahtunut. Sisällissota on jotenkin erityisen ahdistava ja surullinen sota. Itseäni tämä kirja kiinnostaa kovasti, kuten Veriruusutkin.
Veikkaan, että vuoden 1918 tapahtumat ovat kovastikin esillä vuoden päästä. Ei niillä kannata mässäillä, mutta hyvä on tietää edes perusasiat ja olla onnellinen siitä, että niin rajun jakautumisen jälkeen suomalaiset ovat pystyneet toimimaan ja rakentamaan Suomea yhdessä.
Lahtarit kuulostaa vaikuttavalta teokselta. Kiinnostaa kovasti, mutta nyt on ollut niin rankkojen kirjojen putki, että täytyy hetki hengähtää ennen tähän tarttumista.
On itse asiassa uskomatonta ajatella, että kaiken tuon jälkeen suomalaiset ovat pystyneet yhdessä rakentamaan toimivaa yhteiskuntaa. Jonkinlainen saavutus sekin. Tätä itse asiassa juuri mietin, kun aamulla luin uutisia kahtiajakautuneesta Turkista..
Niinhän sitä väitetään, että talvisota, ns. Talvisodan ihme olisi suomalaiset yhdistänyt vain parikymmentä vuotta katkeran sisällissodan jälkeen. Kyllä juopa ja katkeruus kuitenkin jatkui pitkään.
Anneli Kanton kirjat ovat olleet mentaalilukulistalleni jo hyvä aikaa, mutta en ole edennyt asiassa. Tämä vaikuttaa suht vaativalta henkilögalleriansa koon vuoksi. Tuo, että myös hevonen pääsee ääneen – hmm. en tiedä, kuulostaa ehkä hieman liioitellulta.
Luulen, että aloitan Kanton lukemisen Veriruusuista. Minua kiinnostaa enemmän punaisten kuin valkoisten näkökulma, vaikka tietysti olisi hyvä tutustua asiaan molemminpuolisesti.
Katsoin pari vuotta sitten dokumentitn Tammisaaren vankileiriltä, jossa punaisia pidettiin vankina ja se oli hyvin järkyttävä. Tuntuu käsittämättömältä, että niin kamalaa on Suomen historiassa ollut ja sitäkin olen usein miettinyt, että miten kun kansalaissota oli ohi siitä pystyttiin elämää jatkamaan.
Suomenhevosella on vain yksi repliikki, joten se ei leimaa kirjaa,tuo vain siihen yhden ”inhimillisen” lisän. Veriruusut on nyt minunkin listallani, mutta ei ihan vielä, sillä pieni etääntyminen näistä rankoista vuosista on tarpeen. Annelilla on oma vahva ”punainen” tausta, hän oli kansandemokraattisen Uuden naisen toimittaja pitkään. Lahtarit ei ole kummallakaan puolella, mutta sitä vahvemmin sotaa vastaan.
Bloggareiden teatterireissulla tuli esiin, että Tampereelle on tulossa Lahtarit-musikaali, mutta se ei sittenkään ollut niin. Mutta tuo Veriruusut on tulossa ja musikaalina. Aika mielenkiintoista silti ja en ole ihan varma onko minun teatterilistallani. Kirja toki voi olla!
Tampereen Työväen Teatteriin on tulossa Sirkku Peltolan musikaali, jonka yhtenä lähtökohtana on ollut Anneli kannon Veriruusut, mutta siinä on käytetty muutakin materiaalia. Aikaisempia Peltolan perinteisistä poikkeavia musikaaleja nähneenä tämä kyllä kiinnostaa minua kovasti.
Löysin musikaalin nimenkin eli Tytöt 1918. Heikki Salokin on tietysti mukana tekijäryhmässä.
”Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatiin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.”
Hyvin sanottu romaanihenkilöltä. Tuskin kukaan arvasi sodan alkaessa, mihin hirmutekoihin päädyttäisiin puolin ja toisin.
Olen itse lukenut vuoden 1918 tapahtumiin liittyen muutamia teoksia: tässäkin keskustelussa mainitut Täällä Pohjantähden alla ja Missä kuljimme kerran, ja niiden lisäksi Jenni Linturin Malmi 1917. Lahtarit toisi varmasti käsityksiini jotain uutta.
Anneli Kanto hallitsee replikoinnin, muun muassa. Kyllä suosittelen kirjan lukemista.
Luin Lahtarit muutama viikko sitten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirja muutti myös valkoiset silmissäni inhimillisiksi, sillä olen aikojen saatossa alkanut nähdä heidät varsinaisina ihmishirviöinä, etenkin sodan päättymisen jälkeisten tapahtumien vuoksi.
Muistan, ettei kouluaikanani sisällissodasta puhuttu kovin tarkkaan ennen lukiota, vaikka olen käynyt kouluni 2000-luvun puolella. Sain tarkemman kuvan vasta kaunokirjallisuudesta sekä erilaisista artikkeleista.
En tiedä sukuni vaiheita sisällissodan ajalta erityisemmin, mutta valkoisten puolella sotimassa ei ole ollut ketään. Kuulemma äidin puolen suvusta on ollut joitakin punaisten puolella taistelemassakin – pitäisi yrittää kysyä joltakulta sukulaiselta, jos sattuisivat tietämään tarkemmin.
Yhteinen kokemus ja reaktio meillä kirjasta.
Minä olen nyt ihan hurahtanut tähän oman suvun sotahistorian selvittämiseen. Tänään oli Hesarissa neuvot, kuinka saa sukulaisten sotilashistorian selville tilaamalla dokumentit netistä. Mutta jos sinulla on vielä joku sukulainen elossa, niin kysy ihmeessä, sillä näin jälkikäteen se on paljon vaikeampaa.
Pidin kovasti Kannon Pyövelistä ja sen sysäämänä tuli into lukea lisää häneltä. Tämä Lahtarit kiinnostaa (ja nyt kirjoituksesi perusteella vielä entistä enemmän), mutta runsaslukuinen henkilögalleria hieman arveluttaa. Toisaalta jos kirjassa on henkilöluettelo, ei se kenties nouse ongelmaksi.
Ei nouse ongelmaksi, koska muoto einole perinteinen. Alussa näin vaivaa aina muistellakseni kuka kukin on, mutta sitten lukeminen kyllä eteni helposti.
Kiitos, kun laitoitte tämän sunnuntaistriimiin, sillä muutoin en olisi kirjan sisällöistä kuullut. Aihepiiri kiinnostaa, mutta jotenkin nimi sai minut kuvittelemaan ihan toisenlaista teosta. Tämä onkin kirjablogien ihanuus, saa sisänäkökulmaa teoksiin, joista ei joko muuten puhuttaisi tai joista ei kiinnostuisi ennen kuin kuulee vertaisarvioita. Suomen sisällisodan aika on sellainen, josta olen keskustellut paljonkin kirjallisuudenopiskelijatuttujeni kanssa, kun pohdimme jokin aika sitten, onko aiheesta kirjoitettu romaaneja viime aikoina uudesta näkökulmasta. Pitääkin käydä vinkkaamassa tätä heille.
En ole juuri lukenut sisällissotaa käsitteleviä kaunokirjoja, joten tämä kirja voisi olla aika silmiä avaava kokemus. Missä kuljimme kerran -kirjan luin alkuvuodesta, ja siinäkin aihetta tosiaan sivuttiin. Mutta koin Westön kirjan hyvin helppolukuiseksi, tämä Kiannon kirja saattaisi olla minulle vähän haastavampi ja syvemmin aihetta käsittelevä.
En usko että tämä on sen haastavampi luettava sinulle, erilainen kyllä kuin Westön romaani.
Tämän haluaisin ihan ehdottomasti lukea, mutta tänä talvena olen ehtinyt lukemaan ennätyksellisen vähän. Teos kuitenkin kuulostaa mielenkiintoiselta niin aiheensa kuin toteutuksensa puolesta. Lisäksi haluaisin tutustua myös Anneli Kannon tuotantoon, sillä sitä on kehuttu muutenkin. Jälleen kerran siis lisäilen sisäisiä muistilappuja mieleeni. Tämä täytyy hankkia luettavaksi!
Suosittelen. Pyövelit ajattelin minäkin lukea ja myös Veriruusut. Nyt tosin pidän pientä väliä. Annelin aiheet ovat rankkoja.
Sisällissota tuntuu aina erityisen raa’alta ja käsittämättömältä. Ajelimme joku aika sitten Pohjanmaalla ja mieleeni tuli, että sieltä kotoisin olevan mieheni sukulaiset ovat saattaneet taistella omia sukulaisiani vastaan. Mielessä kävi, voisiko olla mahdollista, että ovat jopa verisesti kohdanneet. Siitäkin saisi oman kertomuksensa.
Tällainenkin sukuhistoria on aivan mahdollinen.
Olen jotenkin kummasti kirjoissa päätynyt viime aikoina noihin aikoihin useammankin teoksen kautta. Aina sitä jaksaa ihmetellä, miten on mahdollista saman kansan sisällä olla niin erilaisia näkemyksiä, että pitää oikein aseisiin tarttua. Kaipa siinä oli paljon myös aikakauden vaikutusta, kun ei oikein tiedetty tilanteista ja olot olivat niin monilla niin kovin kovat.
Niin, maailma oli silloin kova, jos se monille on sitä vieläkin. Tehdaspaikkakunnalta kun olen kotoisin, niin siellä pystyi kyllä vielä minun nuoruudessani aistimaan niitä jälkiä mitä kansalaissota oli jättänyt, vaikka välissä olikin jo toinen sota, jonka sanottiin yhdistäneen Suomen.
Tätä odotan niin innolla kirjaston jonossa. Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin ja siinä oli samalla tavalla annettu ääni monelle eri kertojalle ja niissä se kertojan äänikin oli erilainen riippuen kuka oli vuorossa.
Sisällissota on kyllä julmin sota mitä olla voi.
Myös Lahtareissa Anneli on antanut taidokkaasti oman äänen eri kertojille.
Tätä en blogijuttuun kirjoittanut, mutta kirjoitan nyt. Hain juttuun kuvia Museoviraston arkistoista ja Tampereen Vapriikin kuvista. Todella järkyttäviä kuvia tuli vastaan: ruumisläjiä, teloituskohtauksia, poltettua kaupunkia, Hennalan vankileirin valtavat ihmisjoukot, lasten ruumiita. Niitä pahimpia kuvia en juttuun valinnut. Meni vain muutama päivä ja uutiset täyttyivät Syyrian hallituksen kaasuhyökkäyksestä Aleppossa. Siviilejä, lapsia kuoli. Näin pahan maailman kuvia en edes pystynyt katsomaan. Eikö mikään muutu, oli silloin pakko kysyä.
Lahdessa seuraava opastettu kierros 3.5.klo 17.30. Taistelupaikoilla ja Fellmannin pellolla. Järjestää Lahti oppaat.
Onko vastaavia opastuksia useinkin? Kiinnostaa, mutta tuo 3.5. ei onnistu.