Antti Tuomainen: Palm Beach Finland – unelma onnesta

Antti Tuomainen vaikuttaa mieheltä joka elää unelmaansa, onhan kirjailijuus ollut hänen tavoitteensa 18-vuotiaasta asti. Antin uusimman romaanin Palm Beach Finland julkkareissa pääsin kysymään asiaa Antilta itseltään, eikä hän sitä ainakaan kieltänyt. Myhäili vain pohdiskellen, että niin se taitaa olla. Unelmista ja niiden tavoittelusta on kyse myös Palm Beach Finlandissa. Kaikille unelmat eivät kuitenkaan toteudu, vaan ne saavat ihmiset tekemään kummallisia asioita. Niin kummallisia, että aineksia riittää kelpo jännitysromaaniin.

Tummasävyisenä dekkaristina aloittaneen Tuomaisen seitsemäs romaani Palm Beach Finland jatkaa Tuomaisen edellisessä kirjassaan Mies joka kuoli (2016, arviomme täällä) aloittamaa valoisampaa, jopa humoristista kerrontaa. Kaivos-romaanin (2015, arviomme täällä) julkkareissa Antti vielä puhui kirjoittamisesta ajoittaisena puurtamisena, nyt on keveys tullut tekstin myötä myös kirjoittamiseen. Antti kertoi, että kirjoittaminen on hauskaa, ja hän iloitsee saamastaan hyvästä palautteesta.

Antti kertoo kirjoittavansa henkilöiden kautta, ei niinkään juonilähtöisesti. Hän etsii tarinaan oikeat ihmiset ja antaa  heidän keskustella ja viedä tapahtumia haluamaansa suuntaan. Tästä syntyy romaani, vaikka aloittaessaan Antilla olisi ollut vain hahmotelma kokonaisuudesta. Ja tarinasta näyttää usein syntyvän rikosromaani, sillä se on hyvä muoto saada ihmiset kohtaamaan toisensa ja toimimaan suunnittelemattomasti.

Antti ei koe kirjasarjan kirjoittamista omakseen, vaan hän luo mielellään jokaiseen romaaniinsa uudet henkilöt. Siitä huolimatta että kirjojen erilaisuus on haaste niiden markkinoinnille ja viennille, Tuomainen on Suomen käännetyin rikoskirjailija, jonka kerrontaa on julkaistu jo 28 maassa. Huumorin vieminen toiselle kielelle on vaikeaa, ja Antti jännittääkin miten uusin kirja otetaan vastaan.

Jorma Leivo on lomakyläyrittäjä, jonka unelma on luoda aurinkoranta, Palm Beach Finland, pieneen suomalaiseen rannikkokaupunkiin. Leivo uskoo unelmaansa, jopa niin paljon että lähtee luomaan yritykselle kasvua laajentumisen kautta ennen kuin asiakkaat ovat löytäneet nykyistäkään tarjontaa. Esteet on tehty voitettaviksi, uskoo Leivo ja antaa parille palkolliselle tehtävän jonka hoitamisessa sattuu sen luokan kömmähdys, että paikkakunnalle lähetetään keskusrikospoliisin peitetoimintayksikön ykkösnyrkki Jan Nyman.

Ensireaktioni on, että Tuomainen kuljettaa tarinaa mahdottoman rajoilla. Kunnes mieleeni nousee Helsingin Hernesaarenrannassa sen ensimmäisenä toimintakesänä näkemäni muovipalmut, ja huomaan nyökkäileväni hyväksyvästi. Mikä ettei? Kun Eurooppa kiehuu kesälämmöissä, niin miksipä ei kysyntää löytyisi aurinkorannalle, jossa ei tarvitse hikoilla eikä pelätä ihon palamisen aiheuttamaa melanomaa?

Henkilöissä on Tuomaisen voima. Onnistuneen dialogin lisäksi hän saa nämä sinänsä tavis-hahmonsa pohdiskelemaan arvokkaita ajatuksia. Mikä on sinun unelmasi? Miten sinne pääset? Paljonko työtä se vaatii? Oletko valmis ponnistelemaan? Onko unelmasi sen arvoinen?

Tältä kai tuntui kun ihminen lähti toteuttaakseen unelmansa. Nyman ajatteli, että tuossa hetkessä, siinä silmänräpäyksessä, kun unelma muuttuikin joksikin konkreettiseksi pyrkimykseksi, oli jotakin alkukantaisen selkeää, jotakin niin voimakasta, että se ei pelkästään muuttanut unelmaa toiminnaksi. Se muutti ihmisen itsensä, ja se teki sen jo ennen kuin unelma oli lähelläkään toteutumistaan. Ja eikö se lopulta ollut unelman tarkoitus – että me muuttuisimme. Sillä ei kai elämä muuttunut, jos me emme itse muuttuneet.”

Joskus unohtuu, etteivät kaikki unelmat ole säilyttämisen ja tavoittelemisen arvoisia.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.”

Kesällä pienessä kaupungissa kätevin tapa liikkua on polkupyörä. Sillä Jan Kaunistoksi muuntautunut peitetoimintamies viilettää ristiin-rastiin kaupunkia. Välillä meno yltyy slapstickinomaiseksi iloitteluksi ja kuvassa vilahtavat sivuhahmot luovat mukavasti täyteläisyyttä kokonaisuuteen. Tapahtumat ovat oikeasti (vaikkakin vain pinnan alla) monimuotoisessa kaupungissa, joka elää ja hengittää.

Unelmien toinen ulottuvuus on menneiden muistelu. Tässäkin Tuomainen osuu hermoon kuvatessaan wannabe-springsteenin-kaverin mennyttä nuoruutta:

Chico, tuo nuori Chico, oli istunut rannalla aamuyöllä, näppäillyt akustista kitaraansa tähtien alla. Ranta oli ollut autio, joten Chico oli uskaltanut virittää nuotion, joka rätisi ja lämmitti viileässä yössä. Hän oli ollut tuohon aikaan myös runoilija. Hän kirjoitti lyriikkaansa muistikirjoihin ja luki tekstejään ääneen tyttöystävilleen. Se oli ollut kultaista aikaa.”

Yksi kuitenkin pysyy: jokaisessa hyvässä romaanissa on rakkaustarina, niin Palm Beach Finlandissakin. Tämä rakkaustarina on vähän ujo ja arkaileva, samalla selkeä ja määrätietoinen. Tuomainen kuvaa sitä kauniisti:

Ehkä elämässä kävi näin: päädyt pitelemään jotakuta kädestä ja se tuntuu samalta kuin silloin kauan sitten ensimmäisellä kerralla, kun se avasi jonkin maailman sisälläsi ja tuo avain on juuri se toisen ihmisen käsi, juuri sen tytön tai pojan, johon olit koulun pihalla ihastunut ja sitten kolmekymmentä vuotta myöhemmin huomaat, että tunne onkin sama ja että sillä on enemmän merkitystä kuin kaikelle mitä tapahtui siinä välissä.”

Ostin kirjan julkkareista: