David Lagercrantz: Tyttö joka etsi varjoaan – Millenium-sarjan osa 5
Olin syksyllä illalliskutsuilla Tukholmassa. Pitkä pöytä historiallisessa palatsissa ja ympärilläni tuntemattomia ruotsalaisia. Jossain vaiheessa keskustelua kerroin harrastuksekseni kirjabloggaamisen ja seurue kiinnostui. Kerroin olleeni muutama viikko aiemmin Göteborgin kirjamessuilla ja kuunnelleeni monia ruotsalaisia kirjailijoita. ”Mitä mieltä olet David Lagercrantzista ja hänen kirjoittamistaan jatko-osista Stieg Larssonin Millenium-sarjaan?” kysyi Kenneth vierestäni.
Hetken harkitsin, mitä voin diplomaattisesti sanoa, sillä alkuperäinen Millenium, kolme tukevaa osaa, joissa avataan ruotsalaisen yhteiskunnan mätäpaiseita, on ollut valtaisa maailmanmenestys ja aikoinaan kolahti minuunkin. Stieg Larsson oli suunnitellut sarjasta 10-osaista, mutta hän kuoli yllättäen sydänkohtaukseen vain 50-vuotiaana. Maailma oli jo koukuttunut Milleniumin päähenkilöihin toimittaja Mikael Blomkvistiin ja etenkin peppipitkätossumaiseen Lisbeth Salanderiin ja tarinalle haluttiin jatkoa.
Larssonin avovaimo ja Larssonin isä ja veli kiistelivät oikeuksista. Avovaimo ei halunnut miljoonia, vaan oikeudet teoksiin. Lain mukaan kaikki, niin rahat kuin oikeudetkin, kuuluivat kuitenkin sukulaisille. Niinpä he suostuivat jatko-osien tekemiseen ja tähän hommaan kolmen seuraavan Millenium-kirjan osalta palkattiin David Lagercrantz, jonka suurin meriitti kirjailijana on erinomainen Zlatan-elämäkerta.
Niinpä kerroin pöytäseurueelleni, että olen lukenut uusista vasta Lagercrantzin Millenium nelosen, Se mikä ei tapa, ja mielestäni ei hänen, eikä kenenkään muunkaan olisi pitänyt tarttua jatko-osien kirjoittamiseen. Jatkoin perustelemalla suunnilleen niin kuin olen kirjoittanut aiemmassa blogijutussanikin.
Kenneth oli hiljaa, samoin muut, kunnes Agneta pöydän toiselta puolelta tokaisi: ”Vad underbart! Kerrankin joku sanoo suoraan, minustakaan M4 tai M5 ei ole mistään kotoisin! En ymmärrä, miksi niitä hehkutetaan mediassa niin paljon!” Keskustelu jatkui, muutkin kertoivat, kuinka upeita alkuperäiset heidän mielestään olivat ja olivat samaa mieltä, että jatko-osat olisi kannattanut jättää kirjoittamatta.
Nyt olen lukenut myös M5:n nimeltään Tyttö joka etsi varjoaan. Ystävättäreni tosin kehotti jättämään väliin, pelkkää ajanhukkaa, sanoi hän. No, minä olen niin Lisbeth Salanderin lumoissa, että halusin kohdata hänet uudelleen, vaikka vähän kökömmässäkin tarinassa.
Toisaalta olin kuunnellut David Lagercrantzia Göteborgissa ja hän oli saanut minut kiinnostumaan kirjasta, tai ehkä enemmän ilmiöstä. David nimittäin sanoi haastattelunsa aluksi heti, että älkää kysykö mitään kirjasta, hän ei jaksa puhua siitä enää mitään! Hän oli juuri palannut Amerikan turneelta, jossa oli neljän viikon ajan markkinoinut kirjaa 10 tuntia päivässä.
Millenium on yhä enenevässä määrin Lisbeth Salander -ilmiö! Lukijat kaipaavat vahvaa naistoimijaa. Ennen naiset ovat olleet uhrina tornissa ja prinssi on tullut pelastamaan. Tai he ovat olleet sankaripoliisin apureita. Yhtäkkiä meillä onkin tyttö, joka pitää huolta itsestään, joka ottaa vallan omiin käsiinsä. Sitä halutaan, Millenium-kirjojen lukijoista enemmistö on naisia. Ja Lisbeth-kopioita on luotu muihinkin dekkareihin”, David Lagercrantz totesi Göteborgin Kirjamessuilla.
Nyt M5:n luettuani tekee mieli kysyä Lagercrantzilta, miksi ihmeessä Lisbeth on niin pienessä roolissa uudessa kirjassa, jos kerran sarjan lumo lepää hänenkin mielestään Lisbethissä? Kirjan nimi on ruotsiksi Mannen som sökte sin skugga, joka on mielestäni paljon kuvaavampi kuin Tyttö joka etsi varjoaan, sillä tarinan ytimessä on erään miehen elämänkohtalo. Tarina tosin hieman liippaa Lisbethiä, mutta kuitenkin kovin etäältä.
M5:ssa on samat ongelmat ja samat vahvuudet kuin M4:ssa. Lagercrantz sanoi, että hänen täytyy kirjoitusprosessissa pysyä uskollisena alkuperäisille henkilöhahmoille, lisätä vähän, mutta ei kuitenkaan liikaa, jotta tunnistettavuus säilyy. Tekstissä tämä näkyy kikkailuna. Juoneen on pitänyt tunkea Mikaelille naissuhde, Lisbethin on pakko jossain välissä syödä pakastepizzaa. Kirjan etuliepeessä Lagercrantz toteaa, että Lisbeth Salander on imeytynyt hänen verenkiertoonsa. Jos hän kokee niin, niin valitettavasti se ei ainakaan minulle lukijana välittynyt. Henkilöiden sielu uupuu tekstistä ja ennen kaikkea tarinan merkitys puuttuu. David Lagercrantzilla ei ole mitään uutta yhteiskunnallista sanottavaa, tämä on ollut pakotettua tekemistä.
Juoni keskittyy eettisesti tuomittavaan kaksostutkimukseen, jonka päävastuullisia halutaan saada kiinni. Toinen, täysin irrallinen juonenkulku käsittelee muslimiperheen poikien radikalisoitumista ja tyttären kohtaloa.
Kirjassa on myös hetkensä. Holger Palmgrenin osuus ja kaksostarina. Niinpä ajoittain kääntelin sivuja innokkaasti. Teksti on pääosin sujuvaa ja Outi Mennan suomennos toimii. Mutta valitettavan heppoinen on muistijälki, jonka tämä teos jättää jälkeensä.
M6 on silti tulossa. Se keskittyy jälleen Lisbethiin ja hänen kuvankauniiseen rikollissiskoonsa Camillaan. Isän varjo leijuu kuulemma tarinan yllä ja luvassa on siskosten keskinäinen kamppailu. Amerikkalaiset toivovat kuulemma tarinaan lisää seksiä ja onnellista loppua. Saas nähdä, ohjaako nämä toiveet Lagercrantzia, mutta hyvin varmalla äänellä hän totesi messulavalla, että M6 on hänen viimeinen Millenium-kirjansa.
- David Lagercrantz
- Tyttö joka etsi varjoaan
- WSOY, 2017
- Mannen som sökte sin skugga, suomennos Outi Menna, 2017
- ISBN 978-951-0-41897-0
Aika samoja ajatuksia herätti M4 minussa. Kuuntelin kolme ensimmäistä (kyllä, onnistun ne välttämään jotenkin varsinaisen Millenium-kuumeen aikana) ja neljännen melkein putkeen äänikirjoina ja kyllä nelonen oli selvästi ohuempi. Silti… viides on myös puhelimessa odottamassa vuoroaan, vaikka nyt kyllä vähän epäilyttää. Lisbethistä minäkin haluaisin lukea…
Minäkin kuuntelin tätä vitosta, aiemmat olen lukenut, mutta aika pian siirryin sittenkin lukemaan. Pidetään peukkuja, että M6 olisi oikeasti Lisbethistä, sillä taidan sen kaikista epäilyistäni huolimatta lukea.
Minulle Millenium-sarja on tuttu vain elokuvina, en ole siis alkuperäisiä kirjojakaan lukenut. Sen verran olen kuitenkin seurannut niiden ympärillä pyörinyttä keskustelua, että itsekin pidän jatko-osien kirjoittamista lähinnä pyhäinhäväistyksenä. Ei kyllä mikään helppo osa Lagercrantzilla, kun lähtökohtaisesti kaikki lukevat jatko-osia todella kriittisillä silmälaseilla. Taidan jättää Millenium-sarjan edelleen rauhaan, ainakin näiden jatko-osien osalta.
Kirjat olivat silloin tuoreina mielestäni todella hyviä. Oli mielenkiintoista käsitellä ekaa osaa kansainvälisessä lukupirissä, kun jo nimi Girl With A Dragon Tattoo oli kovin erilainen kuin Män som hatar kvinnor. Se oli hyvä keskustelu ja toi sen yhteiskunnallisen aspektin esiin. Ymmärrän paremmin, kuinka ihmeellinen toimija Lisbeth on esimerkiksi amerikkalaisten mielestä.
Olen ollut niin ankea, etten ole tarttunut jatko-osiin. Millenium on minulle trilogia ja se siitä. Toisaalta henkilöt alkoivat kohdallani tökkiä jo kolmannessa osassa, joten siinäkin mielessä on ollut helppo pysyä tiukkana.
Pysy jatkossakin!
Kirjasarja on minulle täysin vieras. Harmi, että ilmeisesti monien rakastama sarja päättyi näin kesken. Jokaisessa kirjassa näkyy osa kirjailijaa itseään, joten vaikka kuinka yrittää matkia toisen tyyliä niin en usko, että siihen pääsee täysin.
Pidin kovasti M-sarjasta eli niistä kolmesta aidosta. Muita en ole lukenut ja keinotekoinen sarjan jatkaminen (oikeusriitoineen) on jokseenkin vastenmielistä. Silti ostin itselleni omaksi (erittäin halvalla) taannoin tuon M4-kirjan, mutta en ole vieläkään tarttunut siihen. Ajattelin joskus, että luen sen uteliaisuudesta, mutta ilmeisesti en ole riittävän utelias. Voi olla, että kirja lähtee kiertoon minun sitä koskaan lukematta.
Oi voi voi. Minä olen ihan tarkoituksella jättänyt nämä jatko-osat väliin. Alkuperäisistä pidin kovin ja totesin, että en lähde sitä mielikuvaa sotkemaan ja tämän perusteella ihan hyvä niin. Vähän toisaalta epäilen sitäkin, olisiko Larssonkaan saanut tarinaa jatkumaan raikkaana ja laadukkaana kymmenen osan verran. Lagercrantzin Zlatan-kirjasta kyllä pidin kovin, erityisesti Kari Ketosen lukemana se oli oivallinen!
Zlatan on hyvä. Luulen, että joku olisi pärjännyt Lagercrantzia paremmin jatko-osissa, mutta siihen olisi pitänyt tuntea intohimoa, joka ei ollenkaan välity nyt.
Ihmeekseni täällä useimmat enemmän tai vähemmän teilaavat Lagerkrantzin jatkomilleniumit. Itse olin äimän käkenä siitä kuinka hyvin DL on osannut upottautua Larssonin maailmaan. M4 ainakin on äärimmäisen luettava ja lähes kuin Larssonin kirjoittama – toki kirjassa on myös uuden kirjailijan henkeä, mutta ei teosta heikentävällä tavalla. Mitä tulee siihen ”moraalittomuuteen” että DL rahastaisi ja ratsastaisi vainajan maineella, niin kenties näin voi olla, mutta niin hän tekee vainajan omaisten suostumuksella. Mutta kelpaisi raha varmaan itsekullekin, käsi pystyyn jos ei kelpaa. Olennaista on se, että DL kirjoittaa ällistyttävän hyvin – joiltain osin jopa Larssonia paremmin!
Myönnän, että olen teilannut, mutta suurin syy on mielestäni, että en aisti sitä paloa, jolla Stieg Larsson on halunnut nostaa yhteiskunnan paloa esille. Hänen kirjoja lukiessaan tulee tunne, että hän on halunnut sanoa jotakin, että hänellä on merkityksellinen viesti. David Lagercrantzilta mielestäni puuttuu tämä. Hän kirjoittaa ihan hyvin, mutta minusta lukijana on tuntunut, että se on pakotettua, että häneltä puuttuu missio.
En edes usko, että hän kirjoittaa rahasta, eiköhän perinnöt, aiemmat työt ja etenkin Zlatan ole laittanut finanssit kuntoon. Messuilla hän nosti esiin vain laskelmoituja asioita, mitä tulee henkilöiden tehdä ja mitä juonessa tulee olla, jotta hänen Milleniuminsa olisivat riittävät samanlaisia. Se ei ole merkityksellinen missio.
Luen mielelläni jotain, mitä hän kirjoittaa, kun vapautuu Millenium-toimeksiannostaan.
On lähes selvää, ettei DL:llä voikaan olla samaa paloa kuin Larssonilla, mutta mielestäni hän silti hoiti paikkaajan työnsä just fine. Onko aina vaadittava täydellisyyttä. Kenties DL:llä ei ole yhtä syvällisiä näkemyksiä kuin Larssonilla, mutta hän onkin oma persoonansa. En anna siitä periksi, etteikö DL olisi jopa hämmentävällä tasolla kyennyt jatkamaan Larssonin juonikuvioita ja myös jännitteitä. Tuntuu kuin kriitikot kokisivat tarvetta upottaa DL:n eettisistä syistä, kun ”kehtasi kajota pyhäinjäännökseen”. Minusta DL ansaitsee tunnustuksen Larssonin trilogian ystäviltä, kun mahdollisti heille jännityksen jatkon. Mutta siinä olen samaa mieltä, että Lisbethin roolia olisi kannattanut painottaa selkeästi enemmän. Hän on femiini Jason Bourne – tai paljon enemmän. Sekin on mahdollista että DL:n persoona voi olla omahyväinen tai hyödyntämiseen pyrkivä, mutta ei kai kirjan arvo riipu paljoakaan tekijänsä mahdollisesta mahosta luonteesta. Eikö usein ole niin, että taiteilijat ovat vaikeita luonteita? Ehkä DL on tyyliltään liikaa tylsiin yksityiskohtiin takertuvat, mutta niin taisi olla Larssonkin. Ei kirjaan saada kai muuten tarpeeksi pituutta
Olet oikeassa, että DL on tarjonnut jatkumon faneille, olemmehan mekin lukeneet molemmat ilmestyneet jatko-osat. Ja kuten toteat, hän tekee sen ”just fine”. Odotukset ovat ehkäpä jopa epärealistiset ja siksi kokemus jää pliisun puolelle. Kirjat olisivat ihan hyviä ilman Larssonin trilogiaakin, mutta eivät ne mielestäni erityisesti erottuisi muusta ruotsalaisesta trilleri-/dekkarigenrestä.