Domenico Starnone: Solmut – mahdollisesti Elena Ferranten Hylkäämisen päivien sisarteos

Italialaisen Domenico Starnonen Solmut-kirjaa pitäisi tietenkin käsitellä ihan vaan kirjana, joka käsittelee erään avioliiton tarinaa vaimon, miehen ja lasten näkökulmasta.

Houkutus on kuitenkin tavattoman suuri spekuloida, kuvaako Solmut saman avioliiton kriisikohtaa kuin Elena Ferranten teos Hylkäämisen päivät. Molemmissa teoksissa on Napolista lähtöisin oleva pariskunta, joka on mennyt parikymppisinä naimisiin, saanut pojan ja tytön. Lasten ollessa vielä alakouluikäisiä, mies hurmaantuu nuoresta naisesta ja muuttaa hänen kanssaan asumaan. Vaimo menee pois tolaltaan, haluaa saada miehensä takaisin perheyhteyteen. Ehkä nämä juonenkäänteet eivät vielä yksinään todistaisi mitään, onhan kyse ikiaikaisesta ja universaalista kolmiodraamasta, mutta kuiskeet suhisevat, että Elena Ferranten kirjailijanimen taakse kätkeytyykin Starnonen vaimo, kääntäjä Anita Raja tai jopa itse Starnone tai pariskunta yhdessä.

Kysymys kuuluukin, kun Ferranten Hylkäämisen päivät on ilmestynyt toistakymmentä vuotta aiemmin kuin Solmut, niin miksi Starnone haluaa kirjoittaa lähes identtisestä aviokriisistä? Onko hän pohtinut joka aamukahvipöydässä, että kirjoittaa vastineen (vaimonsa kirjoittamalla) Hylkäämisen päiville, jotta myös miehen ääni pääsee kuuluville? Onko tämä kenties pariskunnan keskinäistä nokittelua, Italian Märta ja Henrik Tikkanen?

No, olkoon miten on, Solmut on joka tapauksessa hieno kirja ja mielenkiinnolla odotan Domenico Starnonen keskustelua Philip Teirin kanssa HelsinkiLitissä 2018.

Lisäys Helsinki Litin jälkeen: 

Lavalla tätä asiaa ei käsitelty, mutta Kirsin Book Clubin Minna kysyi keskustelun jälkeen Starnonelta, oliko Elena Ferrante kenties kommentoinut Solmut-kirjaa. Domenico Starnone vastasi napakasti:

Minä en ole Elena Ferrante. Hylkäämisen päivät on hieno kirja, ja se kertoo avioerosta. Solmut sen sijaan kertoo valheellisesta sovituksesta.”

Minä olen saanut keskustella Solmuista kahden eri lukupiirin kanssa, ensin Nordic Morningin yrityslukupiirin ja sitten Kirsin Book Clubin lukupiirin kanssa. Avaan tässä keskusteluja ja omia ajatuksiani suhteessa kirjan kulkuun, joten älä lue pidemmälle, jos et halua juonipaljastuksia.

Ensinnäkin Solmujen rakenne on loistava. Se antaa äänen ensin vaimolle, sitten miehelle ja lopulta kuvan täydentää lapsien näkemys siitä, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Kirjan kieli on selkeää ja napakkaa, Leena Taavitsainen-Petäjän taitavasti italiasta suomentamaa. Ihailin jo kirjan huikeaa avauslausetta:

Siltä varalta että olet sattunut unohtamaan, arvon herra, muistutan sinua: olen vaimosi.

Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisessä on Vandan kirjeitä miehelleen Aldolle, joka on juuri lähtenyt kotoa toisen naisen, Lidian, luo. Kirjeet on taiten rakennettu, niistä huokuu shokki, halu ymmärtää, katkeruus, kosto, kiristys, epätoivo. Kaikkien kuvattujen tunteiden vuoristorata on hyvin todellisen tuntuista. Kirjeissä järjen ääneen kanssa vaihtelee epätoivoinen huuto, näe minut, joka lopulta menee äärimmäisiin tekoihin.

Lukupiireissä kommentoitiin, että eihän kukaan voi mennä erosta noin sekaisin, että kirjoittaa miehelle kirjeitä neljän vuoden ajan. Toisaalta tiesimme monia tosielämän tapauksia, joissa jätetyt eivät ole päässeet erosta eteenpäin tai exät ovat piinanneet hamaan hautaan asti. Mietinkin, kuinka paljon motiivina saada Aldo takaisin oli se, että Vanda koki hävinneensä toiselle, nuoremmalle naiselle. Kun Aldo sitten palasi, niin Vanda koki voittaneensa, saaneensa vallantunteensa takaisin. Pohdimme myös, oliko kyseessä universaali tarina, vai oliko tämä nimenomaan italialainen avioliitto.

Solmujen toisessa osassa pääsee ääneen yli 70-vuotias Aldo, joka kuvaa sekä nykypäivää Vandan kanssa että muistelee kirjeiden aikaista aviokriisiä. Hän vaikuttaa nyt symppikseltä, ikääntyneeltä mieheltä, kunnes teksti etenee ja Starnone tiputtelee paljastuksia. Ei Aldo ole karvoistaan päässyt, vaan palattuaan yhteen Vandan kanssa hakenut toistuvasti vahvistusta egolleen lukuisista rakastajattarista. Liitto Vandan kanssa vaikuttaa tasapainoiselta eli kun kumpikaan ei nosta kiistanalaisia asioita pöydälle, niin arjen rauha säilyy. Koti on kaunis ja Vanda pyörittää taloutta taitavasti, kirjaten jokaisen menoerän tilikirjaansa. Vakiintunut pari, jolla ei ole ollut rakkaudentunteita toisiaan kohtaan ainakaan aviokriisin jälkeen, ei ehkä koskaan.

Minä rakastin tuota tyttöä. Rakastin häntä maailman vanhanaikaisimmalla tavalla, toisin sanoen täydestä sydämestäni. Ajatus siitä, että joutuisin pois hänen läheisyydestään, palaisin vaimoni ja lasteni luo ja luovuttaisin hänet muille miehille, vei minulta elämänhalun.

Vanda ja Aldo ovat rannikolla lomailemassa ja palaavat Rooman kotiinsa. Koti on myllätty hyrskynmyrskyn, mutta ainoa asia, joka vaikuttaa puuttuvan on Vandan rakas kissa Labus. Poliisi epäilee mustalaisia. Monenlaiset ajatukset risteilevät sotkun keskellä. Aldo muistelee ammatillisista elämäänsäkin, jossa on melkoisesti yhteneväisyyksiä Starnonen oman elämän kanssa.

Kolmannessa osassa osa arvoituksista ratkeaa, mutta silti aikuisten lasten ruotima tilanne jättää paljon kysymyksiä. Kolmas osa tuo selkeästi lisää ulottuvuuksia ja lukupiireissä keskusteltiinkin siitä, mitä lapset olivat vanhemmiltaan perineet, tai jopa isovanhemmiltaan. Ihan pelkästä kengännauhojen solmisesta ei taida olla kyse! Tärkeitä ovat vanhempien rakkauden symbolit, kuutio ja kissa, jotka nekin molemmat pitävät sisällään tai nimessään jälleen uuden tason.

Pohdimme, mikä on Solmujen ydin. Esiin tuli yksilön ja yhteiskunnan vastuu ihmisen onnellisuudesta. Oletetaanko esimerkiksi lasten rakastavan vanhempiaan vain siksi, että he ovat vanhempia. Tai pitääkö pysyä naimisissa, jos rakkautta ei ole.

Vielä enemmän keskustelutti kysymys, mitä olisi pitänyt tapahtua, jotta Solmujen perheenjäsenet olisivat olleet onnellisia.

”Vandan ja Aldon olisi pitänyt mennä perheterapiaan!”

”No, terapiassa he olisivat kuitenkin päätyneet eroon.”

”Tuollaisen petetyksi tulemisen jälkeen on vaikea palauttaa luottamus. Jos he olivat olleet jo neljä vuotta erossa, niin ei olisi kannattanut palata yhteen.”

”Tämä on anteeksiannon oppikirja. Tärkeää on elää tätä päivää!”

”Tässä vanhemmat siirtävät lapsilleen ’väärät tavat’, josta kengännauhojen sitominen on vain yksi esimerkki.”

Minua Solmujen solmut jäivät pohdituttamaan niin, että luin heti perään Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Niin samanlaisesta aviokriisistä oli kyse, että luin kirjaa Vandan tarinana, vaikka päähenkilön nimi olikin Olga. Ferranten teos pureutuu aistillisesti hylätyn vaimon tunnekuohuihin. Sitä oli melkeinpä vaikea lukea, sillä vaimon voimattomuus oli niin taitavasti kirjoitettu, että lukijana menin hänen tunnetilaansa. Minulle nämä kaksi teosta toimivat melkoisena pakettina, vaikka niillä ei olisi mitään toistensa kanssa tekemistä. Starnonen Solmut on etäisempi, taitavasti punottu solmukimppu, josta osa langoista jää edelleen hienosti mykkyrälle. Solmuissa tarina on taitava, mutta kukaan henkilöistä ei saanut sympatioitani puolelleen. Sen sijaan Ferranten Olga täydensi oivallisesti tarinan tunnepuolen. Suosittelen lukemaan molemmat, mutta enpä tiedä, kumpi kannattaa lukea ensiksi.

Lue myös juttumme Helsinki Litistä 2018 (klik).