Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies – Finlandia-voittaja 1994

Vanheneeko kirja 20 vuodessa, tai paremminkin, miten paljon kirja 20 vuodessa voi vanhentua? Tätä mietin lukiessani Eeva Joenpellon vuonna 1994 ilmestynyttä Tuomari Müller, hieno mies -teosta. 20 vuotta ei kirjan iäksi ole paljon, kelpaisiko edes bloggreiden klassikkohaasteeseen sen ikäinen kirja. Kuitenkin ensimmäinen ajatukseni Joenpellon kirjaa vähän aikaa luettuani oli, että se tuntui kovin vanhanaikaiselta. Pakko oli tarkistaa, olinko muistanut kirjoitusvuoden väärin. En ollut. Vanhako jo syntyessään?

Helena Ruuskan erinomainen Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija innosti minut lukemaan Joenpellon kirjoja melkein 40 vuoden tauon jälkeen. 70-luvulla luin Lohja-sarjan kolme ensimmäistä osaa: Vetää kaikista ovista (ilmestynyt 1974), Kuin kekäle kädessä (1976) ja Sataa suolaista vettä (1978). Kirjat löytyvät yhä hyllystäni, todennäköisesti sukuperintönä, mutta niiden realismi, henkilöt ja historiakuvaus tekivät vaikutuksen myös nuoreen lukijaan. Neljättä osaa en enää lukenut, ja muistan ajatelleeni, että tätä lajia riitti jo.

Tuomari Müller, hieno mies on joenpeltomaisen lavea tarina Gösta Mülleristä, taksimatkan päässä Helsingistä sijaitsevan pikkukaupungin pankinjohtajasta, joka ei toimi niin kuin pikkukaupungin pankinjohtajan odotetaan toimivan. Hän ei ole ”suulas eikä sanavalmis” eikä osa kaupungin hyvä veli -akselia.  Hän ei lähde mukaan kunnallispolitiikkaan, vaikka häntä siihen yritetään kuinka houkutella ja painostaa.

Muuta hän ei ollut elämästään toivonut kuin ettei olisi kenellekään vahingoksi.

Kirjan koskettavin osuus on pitkähkö kuvaus Gösta Müllerin lapsuudesta ja nuoruudesta. Hän on äiditön ja yksinäinen pieni poika. Ainoa lapsuuden turva on kotiapulainen Hertta, jonka kanssa Gösta asuu pirtutrokari-isän hankkimassa isossa talossa. Eletään kieltolain ja 30-luvun pakkohuutokauppojen aikaa. Isä käy harvoin, ja sitä hartaammin pieni Gösta odottaa isän puhelua. Naapurista löytyy elinikäinen ja ainoa todellinen ystävä, Martti, jonka äiti on jonkinlainen varaäiti pojalle, joka haaveilee omasta perheestä sitten aikuisena.

Tilaisuus oli sellainen kuin oli etukäteen tiennyt. Vasta kun alettiin jakaa lakkeja ja kantaa ruusuja, alkoi nolottaa, vaikka senkin tilanteen oli kuvitellut valmiiksi. Göstalla ei olisi ketään, ei yhtäkään ihmistä, joka toisi hänelle kukkasia tai kävisi edes antamassa kättä. Hän seisoi yksin todistus kädessä, lakki päässä ja odotti hetkeä milloin pääsisi livahtamaan pois.

Kaikelta sorinalta hän ei erottanut Martin äitiä, joka pujotteli häntä kohti. Hänen piti puristaa silmänsä kiinni, lujasti. Luomia kuumotti koko ajan kun nainen puhui ja kertoi terveisiä Martilta, joka, kuten Gösta tiesi, oli puutarhakoulussa eikä päässyt tulemaan.

Lapsuus- ja nuoruusjakson erillisyys muusta tarinasta selittyy Helena Ruuskan kirjan avulla. Ruuskan tekemässä haastattelussa Eeva Joenpellon kustantaja Vilho ’Ville’ Viksten kuvasi Joenpellon tapaa kirjoittaa fuugamaiseksi. Joenpelto saattoi kirjoittaa kaksisataakin sivua ”hienoa proosaa”, josta kuitenkin puuttuivat tarinalle välttämättömät vastavoimat tai jännite. Joenpelto oli kirjoittanut tuon parisataa sivua pojan kasvukertomusta, josta tuli Tuomari Müller, hieno mies  -kirjan lapsuus- ja nuoruusosio. Näin Ruuska loppuosan kehittelyä kuvaa: ”Fuuga siis oli puhallettu, ja nyt tarvittiin ympärille lisää teemoja. Eeva ja Ville alkavat jälleen miettiä yhdessä, mitä kaikkea kerrottua romaaniin mahtuisi.” (Helena Ruuska, Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija, s. 387.)

Teemoja tulikin paljon lisää, samoin henkilöitä. Göstan, hyvän ja kiltin miehen elämä on pettymysten jatkumo. Isä kuolee Göstan ollessa vielä koulupoika. Vanhempi veli, lääkäriksi valmistunut Magnus on jäänyt etäiseksi ja aiheuttaa myöhemmin veljelleen vain harmia. Göstan ensimmäinen vaimo Iris on hänen todellinen rakkautensa, mutta jättää miehensä kolmen keskenmenon jälkeen ja masentuneena. Toinen vaimo Meeri onkin sitten tahtonainen, riuska talousopettaja, ”moraalinen tapaus”. Meeri panee töpinäksi, talo remontoidaan ja Meeri pitää talouden kunnossa. Syntyy tytär, isän silmäterä. Moraalisen Meerin järkyttää ja suututtaa tieto Göstan isän liiketouhuista, joihin suvun varallisuus perustuu. Myöhemmin rikoksella ansaitut rahat kyllä kelpaavat hänelle.  Sitten tulee takaisku toisensa jälkeen: Gösta syrjäytetään pankinjohtajan tehtävästä ja isälle rakas tytär kuolee. Eikä uudessa tehtävässä seurakunnan talousjohtajanakaan aina ole helppoa. Kaikki tämä on liikaa, ja Göstan terveys pettää.

Kirjan varsinaisena päähenkilö on Meeri Müller.  Hänen kauttaan kirjan keskiöön nousevat myös pikkukaupungin kunnallispolitiikan kiemurat. Meeri haluaa kostaa Göstan puolesta ne vääryydet, jotka mies sai kokea, kun ei ryhtynyt mukaan kunnallispolitiikkaan. Hankalan naisen maineessa aikaisemminkin ollut Meeri muuttuu nyt varsinaiseksi kostonenkeliksi. Koston välineenä on leskirouvan omistama numminen tontti. Miehensä kuoleman jälkeen Meeri Müller on myynyt talonsa ja maansa ja muuttanut Helsingin Kruunuhakaan, mutta nummialue ei kelvannut kenellekään. Nyt kaupunki haluaisi ostaa tontin, sillä sille suunnitellaan jätteenpuhdistuslaitosta. Kaavamuutos on jo pitkällä ja halutonta leskirouvaa lähestytään oikein delegaationa. Mukana on naurava kaupunginjohtaja Oki Jokinen ja Gösta  Müllerin seuraaja pankissa, Svante Marjanen, mikä suututtaa Meerin lopullisesti. Mukaan ”ihmiskilveksi” on otettu tuomari Müllerin lapsuudenystävä, kaupunginpuutarhuriksi kohonnut Martti Tulus. Leskirouvaa ei lepytä tämäkään yritys.

Eeva Joenpelto tutustui kunnallispolitiikan suhmurointiin toimiessaan näkyvästi Pro Lohja -liikkeessä suojelemassa Lohjan vanhan kirkon kulttuurimaisemaa tiehankkeelta, jota Lohjan kaupungin johto aktiivisesti ajoi. Kopeassa ja komeassa Meeri Müllerissä, joka valkoisessa housupuvussaan, platinakorvakorut heiluen marssii kaupunginjohdon luokse, on nähty jälkiä myös kirjailijasta itsestään. (Ruuska s. 388)

Rouva Müller oli levittänyt meikkivoidetta niin, että huulten ääriviivoja eri näkynyt. Mustat lasit peittivät katseen. Valkoinen housupuku oli ehkä liian nuorekas ja reiden taipeista rypyillä. Harteille oli solmittu huolellisesti silkkihuivi purjeineen ja ankkureineen. Korvakorut —, niin, ne.

Kirjan ikäänsä vanhempi vaikutelma syntyy Joenpellon lavean eeppisestä kerronnasta mutta erityisesti siitä, että kirja on vahva moraliteetti. Sen tulilinjalla ovat rahan perässä juoksevat ja omaa etuaan ajavat ketkuilijat. Nykylukijalle asetelma on liian mustavalkoinen. Hyvää edustavat tuomari Müllerin lisäksi ainakin puutarhuri Tulus ja suntion leski ja taidetakojapoika. Pahan rintamassa ovat uuden pankinjohtajan ja kaupunginjohtajan lisäksi mm. Göstan veljentytär rouva Kahila, omaa etuaan loppuun asti ajava, häikäilemätön ”syöjätär”. Meerin kuvaus ei asetu yksiselitteisesti hyvä-paha-akselille. Hän taistelee korjatakseen edesmenneen miehensä epäoikeudenmukaisen kohtelun, mutta syyllistyy itsekin ahneuksissaan petokseen ja pimittää miehensä testamentin. Kovin mustavalkoiseksi tyypitelty on Meerinkin hahmo.

Tuomari Müller, hieno mies, Eeva Joenpellon 25. romaani, toi 73-vuotiaalle kirjailijalle Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Häviäminen ei olisikaan ollut Joenpellolle helppoa, kuten Ruuska kirjassaan kuvaa. Tellervo Koivisto oli valittu sen vuoden Finlandia-palkinnon valitsijaksi, mutta ratkaisevaa oli, valitsisiko esiraati Joenpellon kirjan short- listalleen. Mielenkiintoinen on Ruuskan ”paljastus”, miten Kirjasäätiön asiamies Veikko Sonninen, Finlandia-raadin sihteeri asettui poikkeuksellisen voimakkaasti puolustamaan Joenpellon kirjaa, joka uhkasi pudota lopulliselta listalta. Kirjasta tuli siihen asti palkituista Finlandia-kirjoista myydyin. Valitsijan ja lukevan yleisön maku kohtasivat. (Ruuska s. 395.) Minun makuuni kirja ei siis ainakaan vuonna 2016 ollut, mikä oli sinänsä harmi. Olin ajatellut lukea uudelleen myös hyllyssäni olevat Lohja-kirjat, mutta nyt jätin ne tuleviin vuosiin.

Tällä kirjoituksella Kirsin Book Club osallistuu kirjabloggareiden Eeva Joenpelto -haasteeseen, jolla 17.6. kunnioitetaan kirjailijan 95. syntymäpäivää. Eeva Joenpelto syntyi vuonna 1921  ja kuoli 2004.  Tuomari Müller, hieno mies oli hänen toiseksi viimeinen kirjansa, jota monet pitävät hänen parhaana romaaninaan.

Lisäys: Lukupiirin vierailu Vares-Kantolassa