Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät – Napoli-sarjan 3. osa

Elena Ferranten Napoli-sarja on suomennoksina päässyt kolmanteen osaan: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa koukuttivat minut niin, että kakkososan Uuden nimen tarinan luettuani olin varma, etten jaksa odottaa suomennosta vaan luen sarjan loput osat englanniksi tai ruotsiksi. Sen verran kauan vei jonottaa näitä käännöksiä kirjastosta, että päätin kuitenkin odottaa suomenkielistä kirjaa, enkä kadu. Helinä Kangaksen käännös on taas hieno. Napoli-sarjan kakkososasta hänet palkittiin Jarl Hellemann -palkinnolla viime keväänä.

Kolmannessa osassa vuorossa ovat sarjan minäkertojan Elena Grecon eli Lenùn ja hänen lapsuudenystävänsä ja peilinsä (kuten kakkososan postauksessa kirjoitin), Raffaella Cerullon, eli Linan tai Lilan, elämänvaiheet 1960-luvun lopulla ja -70-luvun alkupuolella. Aikuisvuodet on osan alaotsikko. Tarinan lähtijöitä on Lenù, joka on valmistunut yliopistosta ja julkaissut esikoisromaaninsa. Kirja saa ristiriitaisia arvioita, mutta sitä myydään paljon, ja Lenù kiertää markkinoimassa kirjaansa. Paluu opiskelujen päätyttyä Napoliin ja kotikortteliin on väliaikainen, sillä häntä odottaa uusi elämänvaihe rouva Elena Airotana, yliopisto-opettaja ja tutkija Pietro Airotan vaimona ja varakkaan sivistyneistösuvun miniänä. Napoli ei enää ole hänen paikkansa.

Ei, pitää lähteä pois. Karata lopullisesti, kauas pois elämästä jota olemme viettäneet syntymästämme saakka. Asettua sellaiseen paikkaan missä kaikki toimii ja on oikeasti mahdollista. Ja niin minä olin tehnytkin, paennut. Mutta vuosikymmenten varrella jouduin huomaamaan, että olin ollut väärässä, että ketjussa olikin yhä suurempia lenkkejä: kotikortteli yhdistyi kaupunkiin, kaupunki Italiaan, Italia Eurooppaan, Eurooppa koko maailmaan. Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Lila on jäänyt Napoliin, hänellä on poika, Gennaro, ja hän asuu yhdessä kotikorttelista tutun Enzon kanssa, mutta intiimisuhdetta Lila ei miehen kanssa halua. Lilan työ makkaratehtaassa on raskasta ja olosuhteet tehtaalla vaikeat. Elenan ja Lilan tiet ovat kulkeneet eri suuntiin. Elena on yliopistosta valmistunut esikoiskirjailija, jota odottaa vauras elämä Firenzessä. Älykkään ja lahjakkaan Lilan koulu jäi kansakouluun ja elämän suunnan viitoitti 16-vuotiaana solmittu avioliitto väkivaltaisen Stefanon kanssa. Näin Lila kommentoi naisten entiselle opettajalle, miksi heidän kohtalonsa tai valintansa ovat olleet erilaiset:

Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha.

Ranskasta lähtenyt opiskelijaliikehdintä on levinnyt myös Italiaan. Yliopistoissa lakkoillaan ja mellakoidaan. , samoin tehtaissa. Opiskelijat ja työläiset löytävät toisensa äärivasemmistossa. Myös äärioikeiston fasistiset ryhmittyvät ovat liikkeellä. Ajan poliittinen liikehdintä on kirjassa vahvasti läsnä. Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa väkivaltaisuus rajoittui perheen sisälle ja kotikortteliin, nyt taistelutantereena on koko yhteiskunta.

Elettiin aikaa, jolloin kaikki oli liikkeessä, aallot löivät korkealle.

Ajan aallot osuvat myös Lenùun ja Lilaan. Lenù on seurannut, vähän syrjästä, opiskelijoiden aktivoitumista jo opiskeluaikana Pisassa. Nyt Pietron sisko Mariarosa on hänelle linkki vasemmistoaktivisteihin. Pietro ei tunne sympatiaa lakkoilevia opiskelijoita kohtaan ja ahdistuneena yliopiston ristiriidoista uppoutuu entistä enemmän tutkimuksiinsa. Lila ajautuu aktivistiksi omalla työpaikallaan ja joutuu vaikeuksiin. Lilan kertomukset ja kokemukset tehtaalta aktivoivat myös Lenùn kirjoittamaan poleemisia artikkeleita Italian kommunistisen puolueen l’Unita-lehteen.

Vaikka olisin mielelläni lukenut kirjasta enemmänkin ajan poliittisesta liikehdinnästä, Ferrante ei hukkaa näkökulmaansa, joka pysyy Lenùssa ja Lilassa. Rouva Airotana ja kahden tyttären kotiäitinä oleminen ei ollutkaan sitä, mitä Lenú luuli haluavansa. Nuoruudesta tuttu epävarmuus ja alemmuuden tunto vaivaa taas. Aviomies Pietro osoittautuu juuri niin ikävystyttäväksi minä hänen opiskelijansa miestä pitävät, ja Lenù ajautuu etsimään rakkautta muualta. Hän hakee itseään myös kirjoittajana, sillä toinen romaani ei synny yhtä helposti kuin ensimmäinen. Uutta sytykettä ajatteluun Lenù löytää ja taas Mariarosan johdattamana feminismistä. Itseään, joksikin tulemista, Lenù etsii koko ajan.

Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mitä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin – tämä oli asian ydin – vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Lenùn ja Lilan yhteys ei katkea, vaikka yhteydenpidossa on pitkiäkin taukoja. Hädän tullen Lenù rientää auttamaan sairastunutta Lilaa. Naiset puhuvat nyt myös omasta seksuaalisuudestaan, ja naisten elinpiirin erot nousevat taas näkyviin kielen kautta.

Se oli välillämme aivan uusi aihe. Kasvuympäristömme räävitön kieli sopi hyökkäämiseen ja puolustautumiseen, mutta juuri siksi että se oli väkivallan kieli, se ei helpottanut vaan pikemminkin haittasi intiimejä tunnustuksia. Siksi tuijotin vaivautuneena lattiaan, kun hän kertoi korttelin karskein sanankääntein, ettei ollut koskaan nauttinut naimisesta —

Moisen avoimuuden edessä tajusin, että minäkään en voinut vain istua tuppisuuna, vaan minun täytyi tukea Lilaa ja vastata hänen tunnustuksiinsa yhtä vilpittömillä tunnustuksilla. Mutta pelkkä ajatuskin teki oloni epämukavaksi – murre inhotti minua, ja vaikka minua pidettiin rohkeana kirjailijana, oppimani yleiskieli tuntui liian hienolta niin tahmaiseen aiheiseen kuin seksuaaliset kokemukset – ja niin en tullut ajatelleeksi, kuinka vaikeaa Lilan oli uskoutua minulle ja kuinka hänen vulgaarimmatkin sanansa heijastelivat sitä samaa uupumusta, joka näkyi hänen kasvoistaan ja vapisevista käsistään.

Naiset heiluvat vastapooleina koko ajan, toinen ylös, toinen alas ja taas toisinpäin. Näitä vaiheita tähän kolmanteen osaan mahtuu niin, että vähempikin olisi riittänyt. Puolivälin jälkeen kirja ei enää vedä minua ahmimaan kirjaa samalla tavoin kuin aikaisemmat osat. Vaikka ajan liikehdinnän kuvaus on kiinnostavaa, tuskastun Lenùn arkielämän seuraamiseen.

Jotakin rinnasteista olen havaitsevani kirjasarjan ja tv-sarjojen tuotantokausien välillä. Tv-sarjoissakin ensimmäinen onnistunut tuotantokausi saa jatkokseen usein vielä paremman toisen kauden, kunnes seuraavissa sisältö alkaa toistaa itseään. Mutta silloin, kun tuotantokausia on vain rajallinen määrä, viimeinen kausi kruunaa koko sarjan.  Jään siis luottavaisena odottamaan Napoli-sarjan viimeistä osaa.

Elena Ferrante -nimen taakse kätkeytyvän kirjailijan persoona on yhä piilossa. Vahvimmin hänen epäillään olevan kääntäjänä tunnettu Anita Raja, jonka aviomies, kirjailija Domenico Starnone tulee toukokuussa Helsinki Litin vieraaksi, ja tiettävästi hänen vaimonsa on myös matkalla mukana. WSOY julkaisee pian Starnonen Solmut-teoksen suomeksi.

Elena Ferrante kirjoittaa The Guardianiin viikonloppukolumneja, ja hänen viime lauantain (10.3.2018) kolumninsa lapsen synnyttämisen tuomasta ilosta viittaa joka tapauksessa siihen, että pseudonyymin takana ei ole mieskirjailija.

Lue blogimme kirjoitukset Napoli-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta näistä linkeistä:

Loistava ystäväni (kirjoittanut Varpu)

Uuden nimen tarina (kirjoittanut Airi)

Minäkin sain kirjan kustantajalta. Kiitos siitä!