Eppu Nuotio: mutta minä rakastan sinua
Ketäpä keski-ikäistä tai jo keski-iän ylittänyttä ei keski-iän rakkaus kiinnostaisi. Eppu Nuotion mutta minä rakastan sinua on ollut kymmenen myydyimmän suomalaisen kirjan listalla koko kevään, ilmestymisestään asti. Se ei ole ollut yhteisten kokoontumistemme lukulistalla, mutta ainakin neljä meistä, Maija-Riitta, Minna, Liisa ja Airi, on kirjan lukenut, ja tähän blogitekstiin olemme koonneet lukukokemuksemme. Kun tarkkoja ollaan, myös kuuntelukokemukset, sillä Minna kuunteli tekstin äänikirjana. Ehkä lukuinnokkuutemme vaikutti myös blogitutun Suvi Aholan suositus. Eppu Nuotion omat lukusuositukset voit lukea tästä.
Tässä vastauksista turpeassa maailmassa on jäljellä vain yksi kysymys: Rakastatko sinä minua?
Karin Kiurukorpi on vähän yli viisikymppinen historianopettaja, muutama vuosi sitten rehtorimiehestään eronnut. Tai oikeampi olisi sanoa, että mies erosi Karinista, löysi nuoremman. Vaikkei avioliitto onnellinen ollutkaan, erosta toipuminen on vienyt Karinilta pitkään.
Ainoa tytär asuu Uudessa-Seelannissa ja dementoitunut äiti hoitokodissa. Karin elää pientä ja varovaista elämää. ”Uskottava tarina, näitä harmaita hiirulaisia on opettajainhuoneet pullollaan.”
Nainen ajattelee Gerhard Richteriä, yli kahdensankymmentävuotiasta saksalaismaalaria, ja tämän pitkää harmaata kautta ja sitä, millainen ilotulitus harmaiden jälkeen seurasi. ”Harmaalla ei ole mielipidettä”, Richter sanoi syntymäpäivähaastattelussaan ja nainen ajattelee, että maalari puhui hänestä. Hän on se harmaa.
Ilotulitus seuraa Karinillekin ja alkaa siitä, kun hän tapaa asuntonäytössä Laurin, ja Lauri tapaa hänet. Mieskin on eronnut, hänkin harmaata insinöörin työarkea elävä. Keski-ikäisten, pidättyväisten rakastumisen ilotulitus ei ole kovin räiskyvää. Se alkaa yöllisellä tekstiviestien vaihtamisella ja jatkuu pitkinä, hidastempoisina kävelylenkkeinä Turussa. ”Luin kirjaa Turun reissulla ja paikat oli helppo tunnistaa.”
”Kirja kuljettaa elämää kokeneiden tunnemaailmaan, missä myös elää kaipuu toisen luo vaikka halut ja toimintatavat olisivatkin jo toisenlaisia. Usko rakkauden voimaan kannattelee koko tarinaa.”
”Parasta minussa kirjassa oli ”keskiväli” eli Karinin ja Laurin rakkauden kehittyminen, keski-ikäisen vakaan elämän puolustuspanssareiden purkaminen. Lämmintä huumoriakin suhteen vaiheiden kuvauksessa on.”
”Mielenkiinnolla olisin seurannut hieman pidemmälle, mihin Karinin ja Laurin kasvutarina johti.”
Ajattelen Lauria jatkuvasta, tiiviimmin kuin mitään muuta, eikä sellaista ole tapahtunut vuosikymmeniin. Unohtelen asioita, kun ajattelen häntä, törmäilen huonekaluihin enkä kuule, kun minulle puhutaan. Sirkku kysyi ruokavälitunnilla, onko kaikki hyvin, ja alkoi sitten kertoa Alzheimeria sairastavasta tädistään. Jos tädin sairaus olisi huomattu ajoissa, hän olisi saanut lääkityksen. Ja eikös sun äidilläskin ole?
Kirja etenee selkeästi ja tarina kattaa muutamat kevään ja alkukesän kuukaudet. Näkökulma vaihtelee luvuttain, mutta selkeys säilyy. Karin on omissa luvuissaan kirjan minä-kertoja, Lauria seurataan kaikkitietävän kertojan kautta. Rakenteen selkeys sai meiltä lukijoilta kiitosta, vaikka jopa vähän tylsäksikin se koettiin. ”Lukeminen oli kuin olisi tehnyt ristikkoa, pystyyn vaakaan pystyyn ja ratkaisu syntyy.”
Karinin ja Laurin rakkaustarinan rinnalla kulkee pari muuta nuorempaan rakkauteen liittyvää juonta. Karinin tytär Klaran suhde Uudessa-Seelannissa Aidanin kanssa rakoilee ja tytär itkee tilannetta äidilleen pitkissä, yöllisissä skype-puheluissa. Tähän asti aina myötätuntoinen ja tyttären elämää seuraava äiti ei vaihteeksi haluaisikaan kuulla Klaran ongelmista, koska oma onni on uutta ja ihanaa. ”Äidin ja tyttären keskinäinen suhde ja kummankin hyvin erilainen suhde seksiin oli ihan hyvä asetelma. Jokin kuitenkin nilkutti. Ehkä se, että kaikkien osalta kaikki päättyi niin hienosti.”
Toinen, koko kirjan epäuskottavin osuus on Lauria salaa jo pari vuotta rakastaneen, vähän yli parikymppisen Kaari Pelkosen tarina. Kaari työskentelee samassa yrityksessä kuin Lauri, ja kun hänelle selviää, ettei Lauri koskaan tulisi rakastamaan häntä, hän päättää kostaa ja järjestää hankalia tilanteita sekä Laurille että Karinille.
Kiitimme kirjaa aihepiiristä, keski-ikäisen rakkauden kuvaamisesta. ”Tämänkin tarinan taustalla asuu yksinäisyyden turva ja pelko sekä armoton riippuvuus toisten olemassa olosta omassa elämässä. Ikä eikä kuolema pelasta meitä rakkauden tunteen voimasta.”
Myös kirjan helppolukuisuus, selkeys oli plussaa. ”mutta minä rakastan sinua oli henkilöiltään uskottava, sujuva paketti.”
Minna kuunteli kirjan äänikirjana ja moitiskeli lukijan tyyliä: ”Äänikirjan lukija oli juuri niin silkoisen hunajainen, etten oikein välillä tiennyt, onko kyse tietoisesta ironiasta vai ihan vaan ohjauksen puutteesta.”
Muut moitteet liittyivät yllätyksettömyyteen. ”Selkeydessään ja yllätyksettömyydessään vähän tylsäkin, vaikka myös aihepiirinsä vuoksi sympaattinen. Tosin minusta aseksuaalisuus – vai miksi tuota kutsuisi – oli jotenkin ylimääräinen tai ainakin tarpeeton elementti.”
Himolukijamme Liisa luki peräkkäin Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa, Eppu Nuotion mutta minä rakastan sinua ja Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. ”Jokainen kirja imaisi mukaansa tarinaan. Kaikissa eletään rakastumisen ihmeellisessä kuplassa. Mistä tarpeesta se alkaa ja mihin se päätyy. Yhteistä oli myös tempon rauhallisuus – siinä sai itsekin miettiä mihin rakastuisi. Kun kirjojen ja kuvien tarinoiden kautta alkanut yhteys muuttuukin suoraksi kontaktiksi padot alkavat murtua. Samalla uskallus rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan joutuu koetukselle. Suosittelen jokaista erikseen ja yhdessä luettavaksi. Lukunautinnollisia rakastumisia!”
- Eppu Nuotio
- mutta minä rakastan sinua
- Otava, 2015
- ISBN 978-951-1-26974-8
Pidin kovasti tästä Epun kirjasta. Kiinnyin päähenkilöihin niin että oli vaikea aloittaa heti uutta kirjaa! Mutta minäkin tartuin sitten seuraavaksi Kerro minulle jotain hyvää -romaaniin. Upea kertomus sekin! Ehkä näissä kummassakin kirjassa viehätti tietynlainen koruttomuus ja arkisuus – ei mitään lässynlässyä.
Minäkin pidin kirjasta, vaikka en olekaan keski-ikäinen nainen. Itse asiassa en tajunnut edes suuremmin ajatella sitä, että päähenkilöt olivat keski-ikäisiä. Turkulaisena rakastin Turku-kuvausta. Olen muuten samaa mieltä äänikirjan lukijasta, liika hunajaisuus alkoi ärsyttää.
Turkulaiskuvauksissa on tainnut auttaa bloggari, kirjailija Pirkko Sonninen, jonka kanssa Eppu kirjoitti kivan taidemaailmaan sijoittuvan kirjan Nainen parvekkeella. Senkin arvio löytyy blogista.
Kirja on ehdottomasti luettavien kirjojen etupäässä. En ole mitenkään rakkaustarinoiden ja rakastumista kuvaavien kirjojen ystävä, mutta pitää tunnustaa ,mettä tällainen keski-ikäisten ihmisten kohtaaminen ja ystävyyden muuttuminen rakkaudeksi on kiinnostava ajatus. Eli voiko keski -ikäinen ( mikä onkaan yläikäraja keski-iälle) vielä joutua nuoruutta piinanneeseen tunnekuohun.
Minäkin tartuin viimein tähän Eppu Nuotion teokseen, lähinnä Nainen parvekkeella -kirjan innoittamana. Kuuntelin Mutta minä rakastan sinua äänikirjana. Minulle lukija oli juuri sopivan lempeä näiden hauraiden ihmisten tarinoihin.
Äänikirja on 8 CD-levyä ja olisin pitänyt siitä melkoisesti enemmän, jos tarina olisi päättynyt kuudennen levyn loppuun eli kohtaan, jossa Karin tulee sateessa kevätjuhlasta ja Lauri kaappaa hänet autoonsa. Loppukirjassa kaikki selitetään aivan puhki ja se ei lisännyt vaikuttavuutta, päinvastoin.
Positiivista on, että Eppu kertoo todella elämänmakuisesti arjesta ja kahden viisikymppisen arjesta ja toiveista. Väliin oli putkahtanut elämänviisauksia, joita jäi pohtimaan pidemmäksikin aikaa. Usein tosin tuli tunne, että olisin halunnut ravistella Karinia ja ehkäpä siksi hänen ystävänsä tuntuivat kaikkein omimmilta tässä kirjassa.