Hannu Väisänen: Leimikot – miten kertoja syntyy

Tätä kukaan paikalla ollut ei unohda: Vuoden 2016 Helsinki Litissä Hannu Väisänen oli keskustellut silloin uusimmasta kirjastaan Elohopea ja kertonut, kuinka vapauttavaa hänestä on siirtyillä taiteenlajista toiseen, musiikista kirjoittamiseen, mustavalkoisten kirjaimien jälkeen heittäytyä kuvataiteilijana värien maailmaan. Keskustelun lopuksi hän astui lavan reunalle ja lauloi yleisölle hurmaavan chansonin. Anterohan se siinä, monitaituri, nopea ja vikkelä kuin elohopea.

Hannu Väisänen viimeisen Antero-kirjan julkistustilaisuudessa Otavalla 14.9.2018. Kirjailija kiitti kauniisti sekä Otavaa että kustannustoimittajaansa Aleksi Pöyryä. Alkusysäys koko Antero-sarjalle (”Kirjoittaisit kirjan!”) syntyi aikoinaan Otavan juhlien jatkoilla, kun ”tämän talon väki sai tarpeekseen suupaltin tarinoista”.

Nyt ilmestynyt Leimikot päättää Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan. Ja mikä sarja Antero-kirjat ovat: 14 vuotta, kuusi osaa (Vanikan palat, 2004, Toiset kengät, 2007, Kuperat ja koverat, 2010, Taivaanvartijat, 2013, Elohopea, 2016 ja Leimikot, 2018), yksi Finlandia-palkinto (Toisista kengistä).

Leimikoilla on kaksi alkusysäystä, traagista tapahtumaa. Ensimmäinen on vuoden 2015 Pariisin terrori-iskut mm. Saint-Denisin stadionilla ja Bataclanin konserttisalissa. Antero on kaukana tapahtumista maaseutuasunnollaan Lounais-Ranskassa Dortognessa. Hän kulkee levottomana ja ahdistuneena huoneesta toiseen ja avaa kaikki mahdolliset välineet, joiden kautta hän yrittää saada tietoa tapahtuneesta.

Toinen traaginen tapahtuma kulkee kehyskertomuksena Leimikoissa. Ranskan kansallispäivän aattoyönä 1996 kaksi Afrikasta lähtöisin olevaa nuorta miestä ottaa Anteron kiinni hänen pariisilaisen asuintalonsa alaovella ja pakottaa Anteron laskemaan heidät asuntoon, missä miehet sitovat hänet tuoliin. Siinä Antero seuraa yön ajan, miten miehet, joita Antero alkaa mielessään kutsua Otelloksi ja Monostatokseksi, koluavat asunnon läpi ja etsivät kaiken mahdollisen varastamisen arvoisen.

Leimikoiden julkistustilaisuudessa Hannu Väisänen kuvasi hänelle todellisuudessa tapahtunutta sieppausta hyvin dramaattiseksi, yhdeksi elämänsä peruskokemukseksi.  Hän rinnasti sen tärkeydessä lapsuuden kokemukseensa, missä hänelle selvisi taiteilijan kutsumuksensa. Koulun koivikkokujan mustavalkoiset rungot laukaisivat hänessä julistuksen: ”Minusta tulee taiteilija!” Halun kertoa Väisänen sijoittaa sieppausyöhön: ”Piti olla tällainen yö.” Niinpä Väisäselle Leimikot on oikeastaan Antero-sarjan ensimmäinen kirja. ”Siinä kertoja syntyy.”

Leimikoissa yön tapahtumiin leikkautuu Anteron muistoja ja kertomuksia. Niissä palataan takaisin  kokemuksiin ja tilanteisiin, jotka ovat aikaisemmista kirjoista tuttuja. Vaikka tilanne pimeässä asunnossa tuoliin sidottuna on pelottava, Antero yrittää kertomusten avulla säilyttää rauhallisuutensa ja huolehtia, ettei kukaan ärsyyntyisi.

Kirjan kertomuksissa on mukana Väisäsen hiljainen huumori. Minua miellytti erityisesti Anteron muistelut kunniatohtorikulkueesta kylmässä Oulussa. Vanikan palaa järsivästä Oulun kasarmin räkänokasta kunniatohtoriksi – tätä matkaa Väisänen osaa tarkkailla ja kuvata sopivalla itseironialla. Mieleen tuli hakematta toinen Finlandia-palkittu ja hänen kunniatohtoripäivänsä: Pirkko Saision Signaalissa on myös herkullinen kuvaus akateemisesta pömpöösiydestä.

Yön tarinoista on peräisin myös kirjan nimi Leimikot.

– Mikä on kaikkein kaunein sana sinun kielessäsi? kysyi Monostatos yllättäen, kuin kaikista suunnitelmistaan poiketen ja melkein kuin ilmoittaakseen, että sieppaus oli peruutettu ja vuoroon tuli nyt vertailevan kielitieteen istunto.

Kysymys suorastaan hyppäsi Anteron päälle. Ja enemmän kuin aikaisemmat tapahtumat, se vaikutti erityisen haastavalta. Hänen siis annettaisiin puhua omalla äidinkielellään. Hän saisi kieritellä ja punnita erilaisia sanoja suussaan ja valita sen kaikkein kauneimman – samalla kun istui sidottuna omaan tuoliinsa Ranskan kansallispäivän yönä kaukana kotimaastaan.

Pariisilaisessa yössä ovat vastakkain eri kulttuurit, hiekka ja lumi. Ymmärtävästi ja viisaasti Väisänen kuvaa häntä vankina pitävien afrikkalaismiesten katkeruutta ja vihaa ranskalaisia kohtaan. Anteron onni onkin, ettei hän ole ranskalainen, vaan muualta muuttanut kuten sieppaajat, lumen maasta.

Sieppauskokemustaan Väisänen purki myös matkoilla Afrikkaan. Niistä syntyi Pyynikin taidemuseoon näyttely Romun toinen elämä. Kirjassa Antero muistelee sieppausyönä Afrikka-kokemuksiaan, mutta Hannu Väisänen on tehnyt matkat vasta pari vuotta sieppauksen jälkeen.

Vanikan paloista Leimikoihin.

Olen lukenut aikaisemmista Antero-kirjoista kolme, ja selasin ensimmäistä Vanikan paloja tätä kirjoittaessani. Väisäsen tyyli on ymmärrettävästi kuuden kirjan myötä hioutunut. Sama koskettavuus ja ajankuva on mukana. Yksi asia on muuttunut: Leimikoissa minäkertojaa ei enää ole. Anteroa ja tapahtumia seurataan nyt kauempaa. Ehkä muutos ennakoi tulevaa, sillä Väisänen kertoi, että Antero-kirjat ovat nyt tässä, mutta kirjaideoita on olemassa seuraavaksi kirjaksi. Nyt on kuitenkin taas mustavalkoisten kirjainten jälkeen värien vuoro, ja tulossa on Helsinkiin maaliskuussa näyttely All about Yellow.

Kiitos kirjasta kustantajalle.

Lue myös blogijuttumme edellisestä Antero-kirjasta Elohopeasta.

Airi saa kirjaansa omistuskirjoituksen.

Julkaisutilaisuudessa oli mukana myös Kirsin Book Clubin Maija-Riitta. Hänellä oli Hannu Väisäsen kanssa keskusteltavaa myös ensi kesästä.

  • Hannu Väisänen
  • Leimikot
  • Otava, 2018
  • ISBN 978-951-1-31875-0
Kommentit
  1. Tea
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen
      • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Marika Oksa
  3. Minna

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.