Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen – Amerikan klassikko

Olen syntynyt samana vuonna kuin Harper Leen To Kill a Mockingbird julkaistiin. Maailma oli silloin toisenlainen ja alabamalaisesta elämästä ja rotusyrjinnästä kertova esikoisromaani herätti heti huomiota. Kustantaja oli varoittanut kirjailijaa, että kirja saattaisi jäädä hyllyyn, mutta toisin kävi. To Kill a Mockingbird sai Pulitzer-palkinnon ja on myynyt jo yli 30 miljoonaa kappaletta. Se on saavuttanut amerikkalaisen klassikon aseman ja on edelleen vakiolukemista amerikkalaisissa high schooleissa. Se häviää ”Vaikuttavin lukemani kirja” -äänestyksissä ainoastaan Raamatulle.

Gummerus julkaisi Maija Westerlundin käännöksen, Kuin surmaisi satakielen, heti vuonna 1961 ja tänä keväänä ilmestyi jo 13. painos. Kirja on erityisen ajankohtainen siksi, että 14.7.2015 ilmestyi Harper Leen toinen romaani Go Set a Watchman, joka oli ollut kassakaapin kätköissä kaikki nämä 55 vuotta! Kirja ilmestyy Kristiina Drewsin käännöksenä Kaikki taivaan linnut -nimellä 28.7.2015.

Kirjamaailma ihmettelee, miten on mahdollista, että käsikirjoitusta ei löydetty aiemmin ja miksi Harper Lee nyt, 89-vuotiaana, haluaisi julkaista sen. On myös spekuloitu, haluaako hän oikeasti, vai onko päätöksen tehneet raha-ahneet juristit Harperin toimintakyvyn heikennyttyä. Harper itse on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vetäytynyt julkisuudesta jo 1960-luvulla ja ei ole nytkään median käytettävissä. Sen verran on selvinnyt, että Harper Lee kirjoitti Go Set a Watchmanin ensin ja tarjosi sitä kustantajalle, jonka kustannustoimittaja oli kehottanut kirjoittamaan tarinan uudelleen keskittyen päähenkilön lapsuuteen ja hänen elämäänsä liittyvään raiskausoikeudenkäyntiin. Harper Lee myöntyi tekemään muutokset ja Kuin surmaisi satakielen nykyversio syntyi.

Minä luin Kuin surmaisi satakielen nyt ensimmäistä kertaa. Luulen nähneeni elokuvan joskus nuorena, mutta varma en ole. Kirjan englanninkielinen nimi on mielestäni kiehtova, mutta en ole osannut yhdistää siihen tarinaa. Nyt luettuani osaan.

Satakielestä, uskaltaudun nyt käyttämään tätä tuttavallisempaa nimeä, on kirjoitettu lukemattomia arvioita ja kouluaineita. Netistä löytyy myös lukuoppaita ja selityksiä juonen joka käänteeseen. Esimerkiksi: ”Mitä tiedät Dillistä ja hänen luonteestaan? Dill tulee joka kesä asumaan Rachel-tätinsä luo. Hän kertoo mielellään juttuja, joiden avulla tekee itsensä tärkeäksi.” Tämä kysymys on kiinnostavaa, sillä Satakielessä oletetaan olevan paljon yhtymäkohtia Harper Leen omaan perheeseen, lapsuuteen ja kasvuympäristöön. Dillin esikuvana on ollut toinen amerikkalainen klassikkokirjailija, Truman Capote. On jopa epäilty, että hän on kirjoittanut tai ainakin voimakkaasti vaikuttanut Satakieleen. Vastavuoroisesti on myös epäilty, että Harper Lee kirjoitti Capoten menestysteoksen Kylmäverisesti, sillä he tekivät  kirjan taustatyön yhdessä. Satakielen ensipainoksen kannen liepeessä on Capoten sanat:

Someone rare has written this very fine first novel: a writer with the liveliest sense of life, and the warmest, most authentic sense of humour.”

Niin paljon spekulaatiota purskahti jälleen Watchmanin ilmestymisen yhteydessä, että Wall Street Journal pyysi puolalaisia tutkijoita selvittämään tietokoneanalyysillä, ovatko Leen ja Capoten kirjat samasta kynästä. Eivät ole, sanoivat tutkijat.

Otetaan pieni juonikertaus. Eletään 1930-lukua Alabamassa. Satakielen kertojana on Scout-tyttö, joka kirjan alussa menee kouluun ja kirjan päättyessä on 9-vuotias. Hän asuu isänsä ja isoveljensä kanssa pienessä alabamalaisessa kaupungissa, jossa valkoiset kiikkuvat talojensa terasseilla viilentäviä juomia siemaillein ja toistensa asioista juoruillen. Mustat tarjoilevat juomat, siivoavat talot, hoitavat lapset, keräävät puuvillan ja iltaisin kävelevät kaupungin laitamille, omalle asuma-alueelleen.

Scoutin äiti on kuollut. Hänen isänsä, Atticus, on kaupungin oikeamielinen tuomari, joka on lapsilleen kaikissa tilanteissa lempeästi läsnä. Hän lukee iltaisin heille sanomalehtiä ja selittää maailman menoa. Kotiapuna heillä on musta nainen, Calpurnia, jota Atticus kunnioittaa ja jota lasten on toteltava. Calpurnia on tiukka, mutta reilu ja huolehtivainen kasvattaja.

Kirjassa reipas Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch, kuvaa koulupäiviään, touhujaan veljensä Jemin ja kavereittensa kanssa. Aina välissä hän käy keskusteluja isänsä, jota kutsuu vain Atticukseksi, kanssa maailman oikeasta ja väärästä. Muutamat naapurin tädit ja sedät tulevat myös tutuiksi.

Sitten kaupunkiyhteisössä tapahtuu kauheita. Valkeaan köyhällistöön kuuluva tyttö raiskataan ja siitä syytetään mustaa työläismiestä, Tom Robinsonia. Atticus määrätään Tomin puolustusasianajaksi ja tämän vuoksi hän ja lapsensa saavat kaupunkilaisten paheksunnan päällensä. Sukulaisetkin kutsuvat Atticusta ”neekerisussuksi” (nigger-lover) ja Scout ihmettelee, miksi ja mitä pahaa siinä on. Harper Lee kuvaa oikeudenkäynnin niin tarkasti, että minulle jäi tunne, että olen istunut yleisölehtereillä Scoutin kanssa. Epäilemättä Harper Lee on tehnyt samaa, sillä hänen isänsä oli myös asianajaja samoin kuin hänen sisarensa Alice Lee. (Sisko toimikin Harperin edunvalvojana 100-vuotiaaksi asti ja uskotaan, että hän ei olisi antanut lupaa Watchmanin julkaisuun.)

– Heillä on epäilemättä täysi oikeus ajatella niin ja heillä on täysi oikeus kunnioittaa omaa mielipidettään, sanoi Atticus, -mutta ennen kuin minä voin elää toisten ihmisten kanssa, minun on elettävä oman itseni kanssa. Ainoa mikä ei alistu enemmistön mielipiteeseen on ihmisen omatunto. (s.153)

Oikeudenkäynnin jälkeen elämä palaa ulkoisesti uomiinsa, mutta arki on kuitenkin muuttunut. Kirjan loppuhuipennuksessa käsitellään jälleen vahvasti oikeaa ja väärää. Atticus seisoo järkähtämättä arvomaailmansa takana, vaikka se tarkoittaisi vaikeuksia hänen omille lapsilleen.

Tarina on vahva puolustus oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta vuonna 2015 se ei minua tapahtumillaan hätkähdytä. Vaikka kuinka haluaisin, niin maailma ei ole tasa-arvoinen, eikä tuomioistuimet ole puolueettomia monessakaan paikassa maailmassa. Olen itsekin asunut maissa, joissa rasismi on näkyvää ja poliisi lahjottavissa. Uutiset kertovat karua kieltä myös tämän päivän Yhdysvaltojen poliisien ja tuomareiden toiminnasta.

Atticus kääntyi kynnyksellä. -Mitä nyt?

-Miten he voivat tehdä sillä tavoin? Miten he voivat?

-Sitä minä en tiedä, mutta he tekivät sen. He ovat tehneet sen aikasemmin, he tekivät sen tänään ja tulevat tekemään sen uudelleen. Ja kun he tekevät sen… näyttää siltä kuin ainoastaan lapset itkisivät. Hyvää yötä. (s. 306)

Monelle, etenkin nuorelle, Kuin surmaisi satakielen on ollut vaikuttava maailmankuvan avaaja. Näin kertoivat bookclubilaiset:

Muistan lukeneeni kirjan teininä 1980-luvulla vaiheessa, jossa maailman epäoikeudenmukaisuus kolahti ja historian tapahtumat kiinnostivat, ja pidin kirjasta tosi paljon.

Minäkin luin kirjan teininä, siis 60-luvulla. En muista kirjasta paljoakaan paitsi tuon mustien epäoikeudenmukaisen kohtelun. Kaikki tieto mustien ihmisoikeustaistelusta vaikutti silloin vahvasti. Martin Luther King ja nämä marssit. Kuva Yhdysvalloista näyttäytyi meille 60-luvun teineille juuri tällaisena. Suunnitelmissa on ollut lukea kirja uudestaan ja ehkä jatko-osakin.

Satakieli on kuitenkin mitä suositeltavin kirja myös tänä päivänä, etenkin historiallisena tarinana. Se avaa aikansa arvoja ja arkea Yhdysvaltain etelässä nautittavalla tavalla. Aivan aluksi käännös tuntui töksähtävältä, mutta sitten teksti alkoi soljua sujuvana virtana luoden voimakkaan tuntemuksen matkasta toiseen maailmaan.

Lukiessani minulle tuli mieleen lapsuuteni ihanne, Louisa M. Alcottin Pikku naisien Josephine, sillä minuun vetosi Scoutin toimiminen senaikaisten tyttöraamien ulkopuolella. Tosin Scout tiedosti häneen kohdistuvat odotukset:

Ei ollut epäilystäkään että minun oli pian astuttava sisälle tuohon maailmaan, missä hyvältä tuoksuvat naiset istuivat ja keinuttelivat itseään, viuhkoivat itseään levollisina ja joivat kylmää vettä.

Mutta minä viihdyin paremmin isäni maailmassa. (s. 337)

Harper Lee on perustellut Satakielen jälkeistä kirjoittamattomuuttaan sillä, että hän on asioista sanansa jo sanonut. Viesti tasa-arvosta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä on kirjassa vahva. Eikä vain afro-amerikkalaisten, vaan naisten, vanhusten ja muutoin erilaisten ihmisten tasa-arvosta. Kunnioituksesta ja oikeuksista, ja vahvempien velvollisuuksista.

Ei hänessä ole mitään vikaa. Ei, Jem, mitä ajattelen, että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä. (s.328)

Jos et ole vielä lukenut Kuin surmaisi satakielen, niin suosittelen lämpimästi. Tämä on klassikko, josta tarinan karmeudesta huolimatta jää hyvä mieli. Maailma on Alabamassa muuttunut tasa-arvoisemmaksi, mutta Satakielessä on paljon muistutusta, että näin ei kaikkialla ole. Jos sen sijaan olet lukenut Satakielen joskus muinoin, niin nyt on oivallinen tilaisuus päästä mukaan kirjallisuushypeen lukemalla juuri ilmestynyt Kaikki taivaan linnut. Mitä ajattelee aikuinen Scout, jonka ajatukset on luonut aikalainen ja ikätoveri Harper? Minua ainakin kiinnostaa enemmän se kuin kohua herättäneet Atticuksen kommentit.

Aiotko sinä lukea uutuuden?

Sain Kuin surmaisi satakielen Gummerukselta, kiitos!