Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen – kirjailijan talot ja kummitukset

 

Vain varjo häälyväinen 03 – KopioIntouduin joulun aikaan lukemaan peräkkäin kolme kirjailijaelämänkertaa tai -muistelua. Kaikki olivat kiinnostavia ja keskenään erilaisia. Kahdesta kotimaisesta juttua myöhemmin, mutta nyt pientä hehkutusta siitä kolmannesta, Hilary Mantelin Vain varjo häälyväinen -muistelmista.

Kirja siirtyi ostoskassiin lukupiirin Teoksen vierailulla joulukuussa. Se oli pieni ja kauniskantinen, mutta varsinainen kimmoke heräteostokseen oli Teoksen toimitusjohtajan Nina Paavolaisen kehut. Kiitos, Nina, kun kehuit, sillä Dame Hilary on kirjoittanut muistelmansa persoonallisella tyylillä, sekä koskettavasti että hauskasti.

Mantelin Susipalatsi odottaa yhä lukemattomana kirjapinossani, vaikka muu Kirsin Book Club kirjan on lukenutkin. Itse olin matkoilla samaan aikaan ja luin muuta. BBC:n tv-sarja Susipalatsi teki minuun vaikutuksen ja vakuutti, että näin hyvää tulee vain, jos käsikirjoitus, tässä tapauksessa Mantelin kirjoihin perustuva, on erinomainen. Elämänkertakin on ilmeisesti julkaistu suomeksi tv-sarjan imussa, sillä alkuperäisteksti on ilmestynyt jo vuonna 2003.

Vain varjo häälyväinen ilmestyi englanniksi jo ennen Susipalatsia, eikä Mantel siitä muistelmissaan kirjoita. Muutenkaan kirjassa ei ole hänen kirjailijan uransa pääroolissa.

Vain varjo häälyväinen ilmestyi englanniksi jo ennen Susipalatsia, eikä Mantel siitä muistelmissaan kirjoita. Muutenkaan kirjassa ei ole hänen kirjailijauransa pääroolissa.

En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappaleen valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c’est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaan, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova. Sinä siellä takarivissä, hiiteen nuo hurmurin elkeet! Paljaita sanoja paljaalla paperilla. Muista Orwellin neuvo, että hyvä proosa on kuin ikkunanpuitteet. Keskity terävöittämään muistiasi ja kuorimaan herkkyyttäsi kerros kerrokselta. Lyhennä jokaista kirjoittamaasi sivua ainakin kolmasosa. Lakkaa muotoilemassa noita viheliäisiä vertauksiasi. Mieti, mitä tahdot sanoa. Ja sano se sitten niin suoraan ja ponnekkaasti kuin pystyt. Syö lihaa. Juo verta. Luovu seuraelämästä äläkä kuvittele, että saat ystäviä. Nouse ylös yön hiljaisuudessa, pistä neulalla sormenpäihisi ja käytä veri musteenasi, johan loppuu letkauttelu!

Mantel kirjoittaa niin kuin neuvoo, luottaa lukijaan. Lapsuuden kokemukset etenevät kuvina ja muistoina ja assosioiden tilanteesta toiseen. Vain varjo häälyväistä lukee kuin romaania, jonka minä-kertoja on pieni tyttö. Älykäs ja ilmeisen sanavalmis tyttö on varma, että myöhemmin hänestä tulee poika. Lukija kokoaa kuin palapeliä tytön näkemästä, kokemasta ja kuvittelemasta.

Suku on irlantilainen ja katolinen, mutta Englantiin asettunut. Tiivis sukuyhteys leimaa Hilaryn, Ilaryn, kuten etunimi kaikkien suussa ääntyy, lapsuutta. Sitten kuva muuttuu tummemmaksi. Mummon talosta muutetaan toiseen taloon. Isä muuttaa olohuoneeseen ja äidin makuuhuoneeseen muuttaa Jack, josta tulee pienen Ilaryn ja hänen kahden pikkuveljensä isäpuoli. Suku ei äidin valintaa ja erikoista asumismuotoa hyväksy ja niin yhteys katkeaa. Ja sitten muutetaan taas ja Hilary ei enää koskaan näe isäänsä. Vaikkei isäpuoli koskaan virallisesti olekaan Hilaryn isäpuoli, tyttö ottaa hänen sukunimensä, ja häpeä paljastuu koulussa. Suhde isäpuoleen on ilmeisen vaikea, senkin lukija voi päätellä palapeliä kootessaan.

Mutta nyt herra Ikiterve oli päätynyt isäpuoleksi pikku Kremppaneidille, mikä oli kummankin kannalta onnetonta.

Englanniksi kirjan nimi on Giving Up the Ghost, ja haamut ja kummitukset ovat Hilaryn elämässä läsnä, tai kuten hän ilmaisee ”tavalla, jonka voin itse hyväksyä – olen tottunut näkemään asioita, joita ’ei ole’”. Aikuinen Hilary näkee jo kuolleen isäpuolensa moneen kertaan haamuna talonsa portaissa. Seitsenvuotiaana hän kokee jotakin, mitä ei pysty käsittämään ja minkä jälkeen hän kokee, ettei enää ollut sama vaan aavisti siitä lähtien alitajuisesti pahaa.

En näe mitään, tai en varsinaisesti näe – paitsi häivähtävän liikkeen, kareen, ilman värähdyksen.

Ja mikä se sitten oli? En tiedä. Jokin käsin koskematon oli tullut minun tyköni, kokeilemaan onneaan, jokin muodoton, rajaton paha, joka tuli yrittämään saisiko se minut heittämään toivoni. Kun olen yksin ja ajattelen asiaa itsekseni, minua ei juuri naurata.

Kaksinkertaisen Man Booker -palkinnon voittajan Hilary Mantelin elämänkerta Vain varjo häälyväinen on tänä syksynä ilmestynyt Teokselta Kaisa Siveniuksen suomentamana.

Hilary Mantel on voittanut kaksi kertaa Man Booker -palkinnon, historiallisista romaaneistaan Susipalatsi ja Syytettyjen sali.

Myös aikuinen Hilary sairastaa paljon ja pahasti. Sairaudestaan kertoessaan Mantel kokoaa jo palapelin lukijan puolesta, ja hyvin kiivana. Voimakkaiden kipujen ja muiden oireiden syyksi paljastuu endometrioosi. Kirjailijan katkeruus on ymmärrettävää, sillä lääkärit eivät sairautta löydä vaan kirjailija itse lääkärikirjoja selaten.

Kivut hellittävät, mutta lääkitys muuttaa kirjailijan habituksen. Hän lihoo muodottomaksi, hänen hiuksensa (jotka ovat aina olleet hänen ylpeytensä) lähtevät, hän on joka paikasta turvoksissa ja kasvojaan hän kuvaa ”kuunaamana”. Pahin on kuitenkin se, ettei hän voi saada lapsia. Endometrioosi on levinnyt niin laajalle, että leikkauksessa poistetaan hänen ”suvunjatkamiselimensä”, kuten kirjailija itse toteaa.

Olin kaksikymmentäseitsemän ja vanha nainen, molempia yhtä aikaa. Leikkaus oli vienyt minut suoraan vaihdevuosiin, toimenpiteeseen, jota tuon ajan oppikirjat kutsuivat ”naisen kastroimiseksi”. Olinko siis eunukki? Kastraatio on rangaistus; mikä oli minun rikokseni?

Vain varjo häälyväinen on myös kirja taloista, lapsuuden taloista ja taloista, joita aikuinen kirjailija ja hänen miehensä ostavat. Taloihin liittyvät muistot, varjot ja toiveet. Yhden talonsa myynnin yhteydessä kirjailija ihmettelee, millaiselle perheelle tai kuinka monelle lapselle hän oikein taloaan varusti. Kaikkea on paljon, lakanoita, astioita, huoneita. Varjottomimpia ovat lapsuuden ensimmäiset talot, mummon ja naapurissa asuvan isotädin. Niittenkö talojen tunnelmaa Mantel myöhemmissäkin talokaupoissaan etsii?

Hilary Mantelin viimeisimpiä kirjoja on kertomuskokoelma The

Hilary Mantelin viimeisimpiä kirjoja on kertomuskokoelma The Assassination of Margaret Thatcher.

 

  • Hilary Mantel
  • Vain varjo häälyväinen
  • Teos, 2015
  • Giving Up the Ghost, 2003
  • ISBN 978-951-851-685-2
Kommentit
  1. Pirjo
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  2. Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *